Teatterimuseo

Brecht: Galilein elämä, edessä Paavi: Esko Salminen, takana Raatimies: Esko Vettenranta, Pukusuunnittelu: Liisi Tandefelt, ohjaus: Ralf Långbacka, Turun kaupunginteatteri 1973.

Unelmien kuteita -näyttelystä syntyi kipinä päästä näkemään myös itse Teatterimuseo, josta puvut olivat lainassa. Kaapelitehtaalla sijaitseva Teatterimuseo on valtakunnallinen esittävien taiteiden, erityisesti teatterin ja tanssin erikoismuseo. 

Etualalla: Stravinski - Satakieli. Keisarin hovimies: Kyösti Silvennoinen. Pukusuunnittelu: Anna Kontek. Ohjaus: Juha Hemánus. Suomen Kansallisooppera 1992.

Vaikka ihastuin silmittömästi Unelmien kuteita -näyttelyyn, se ei antanut totuudenmukaista kuvaa varsinaisista Teatterimuseon näyttelyistä. Museo tallentaa koko Suomen teatterin historiaa ja kaikkea siihen liittyvää: mm. lavastuspienoismalleja, pukuja, käsiohjelmia, julisteita, luonnoksia lavastuksista ja puvuista, teatterinukkeja, taideteoksia, maskeeraukseen liittyvää tarpeistoa, huonekaluja, kuva- ja äänitallenteita. Näin ollen näyttelytkin ovat paljon enemmän kuin pelkkää pukuloistoa.

Museon painopistealue on teatterikasvatuksessa ja se näkyy myös näyttelyistä. Monissa pisteissä pääsee itse kokeilemaan ja heittäytymään. Eri tiloissa on mm. mahdollisuus dubbaukseen, testata pienoismalleilla erilaisia valotilanteita, kuvata omat uutiset, sovittaa käyttökokoelman pukuja ja hypätä itse teatterin lavalle tai tehdä äänitehosteita.

Tunteet pelissä -kohtaukset on kuvattu kahden ammattinäyttelijän kanssa etukäteen, kolmannen rooliin astuu näyttelyvieras.

Museon mukaan teatteri perustuu ihmiselle lajityypilliseen haluun ja tarpeeseen asettautua esiintymään tai vastaavasti asettautua katsomaan ja kuuntelemaan. Vaikka olen avoin ja heittäytymiskykyinen kuvataiteen äärellä, huomasin olevani pidättyväinen teatterin edessä. Kun mielessä ja kropassa ei ole tarpeistoa heittäytyä esimerkiksi keskelle kohtausta, jossa on videoitu kahden ammattinäyttelijän vuoropuhelu, ja katsojan tulisi olla se tilanteen kolmas osapuoli, huomasin hieman vaivaantuvani. Olen teatterin suhteen ehdottomasti se katselija ja kuuntelija. Sen sijaan museon Arkadia-teatteriin saapui ryhmä ennakkoluulottomia nuoria kokeilemaan omia näyttelijäntaitojaan. Tätä ulkopuoliset saivat seurata pienestä monitorista.

Taustalla Muumi-asuja Svenska Teaternista 1949, Helsingin kaupunginteatterista 2002 ja Suomen Kansallisoopperasta 1974.

Näyttämö oli vapaa.

Tarkkailijan roolissa pidin itse enemmän vaihtuvista näyttelyistä, joissa esiteltiin mm. Muumien teatterihistoriaa ja tutustuttiin teatteriruokaan. Saako sitä syödä -näyttely oli huikea! Siinä missä teatteripukujen valmistaminen on taidetta, sitä on myös aidon näköiseksi taiottu teatteriruoka. Yksi huone oli täynnä herkkuja ja erilaisia ruoan inspiroimia teatteriasuja. Vaatii kyllä äärimmäistä kekseliäisyyttä luoda ruoan materiaalien tuntu ja luonne muilla materiaaleilla. Kuinka saada kermavaahto, liha, pasta, kastike, marjat ja hillot, viipaloitu kananmuna, kasvikset ja vihannekset näyttämään oikealta, syötävältä?

Keinotekoisia herkkuja Saako sitä syödä-näyttelystä.

Pysyvänä näyttelynä Teatterin ullakko oli jännitävä paikka. Hämärään tilaan oli tuotu kaikenlaista tarpeistoa, nukketeatterin nukkeja ja vanhoja efektilaitteita. Tuulikone oli mahtava. Kampea pyörittämällä puuvillakangas hankasi puista tynnyriä, joka sai aikaan ulisevan tuulen. Suurikokoista puurengasta pyörittämällä sai aikaan sateen äänen, kun renkaan sisällä olevat helmet(?) pyörivät ja ropisivat.

Teatterin ullakolla sai kokeilla nukketeatteria.

Ullakolta löytyi myös Suomen ensimmäisen (1960) lastenohjelman nuket, Matti ja Irja Raninin Kasper-teatterin nuket! (Elävä Arkisto: Matti Ranin muistelee Kasperia). Matti Ranin on kertonut Kasper-roolinsa olleen aina hänen paras ja nautittavin roolinsa.

Kasper-teatterin nukkeja.

Kun maailma ei riitä - Satulavastuksia -näyttely esitteli lavastaja Katariina Kirjavaisen Helsingin kaupunginteatterille luomia teatterimaailmoja. Pidin eniten huoneesta, jossa oli pienoismallilavastuksia mm. Tarzanista, Kolmesta iloisesta rosvosta ja Maija Poppasesta. Jokaisen lavastuksen kohdalla sai kuunnella kunkin näytelmän tarinaa. Kolme iloista rosvoa on itselleni merkityksellinen, sillä se on ensimmäinen teatteriesitys, jonka muistan lapsena katsoneeni. Muistan välähdyksiä päivästä ja esityksestä, kun teimme päiväkodin(?) kanssa retken Kuopion kaupunginteatterin esitykseen. "Nyt hiljaa hiljaa hiivitään näin Kardemumman yössä."

Katariina Kirjavainen: Kolme iloista rosvoa -lavastuksen pienoismalli.

Teatterimuseo oli monipuolisempi kuin etukäteen kuvittelin. Se ei saanut ihastumaan päätä pahkaa, kuten Unelmien kuteita -näyttely, mutta se sai tutkimaan ja kurkistelmaan, kokeilemaan ja ihmettelemään. Museo on ryhmämatkailuun oivallinen, sillä voin kuvitella, että esimerkiksi kouluryhmien kanssa tekeminen ja heittäytyminen näytelmien maailmaan toimii. Saa koskea ja kokeilla, saa huutaa ja elehtiä - näyttämöllä.

 Museo sai innostumaan pitkästä aikaa tutkimaan myös teattereiden näytelmätarjontaa.