Näytetään tekstit, joissa on tunniste muotoilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muotoilu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. kesäkuuta 2023

Sinä olet koru - Kesän Siivekäs

Koronapandemia ja Ukrainan sota. Molemmat ovat vaikuttaneet usean vuoden ajan tavalla tai toisella meihin kaikkiin. Kannan huolta etenkin kotimaisista yrittäjistä, sillä tämä maa on täynnä osaamista ja taitoa, jonka toivoisin säilyvän. Jenni Rutonen on kuopiolainen muotoilija ja kultaseppä, joka luotsaa Jenni Rutonen Design sekä SAVU Design & Jewellery -korumerkkejä.
Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön halu auttaa. Jenni ilmaisi loppuvuodesta 2022 hätähuutonsa omien yritystensä toiminnan säilymisen puolesta ja avasi mesenaattisivuston kautta kanavan, jolla kerätä rahaa toiminnan pelastamiseksi. Kannoin tuolloin oman korteni kekoon tilaamalla itselleni Kesän Siivekäs -sarjan cocktail-sormuksen. Sain sormuksen itselleni tällä viikolla.
Jennin koruilla on aina tarina. Tarinat ammentavat mm. mytologiasta, muistoista, perinteistä ja haaveista. Kaikesta mikä tekee meistä inhimillisiä. SAVU -yrityksen tuotteet ovat mystisiä ja maskuliinisia, korpiromantiikkaa henkiviä. JRD-korut ovat naisellisia ja siroja, joskin malleista löytyy myös miehille suunnattuja koruja. JRD-koruperheen tuotteet ovat kevyempiä ja ilmavampia muodoiltaan kuin SAVUn.
Minulla oli jo ennestään JRD -koruista Mummolan Pitsi -sarjan korvakorut, jotka sain läksiäislahjaksi edellisestä työpaikastani. Lahjan antajat tunsivat minut hyvin, sillä korun kuvailema tarina oli samaistuttava ja minulle tärkeä:
”Matka mummolaan tuntui aina liian pitkälle, mutta perillä tuoksui tuore pulla ja aurinko rauhallisesti sirosi säteensä pitsiverhojen raoista. Ikkunalla hehkui pelargonia ja ulkona näkyi kukkameri punamultaisen piharakennuksen edessä, perhoset leijailivat ympäriinsä. Vintti oli oikea aarrekammio kaikkine vanhoine tavaroineen ja sinne saattoi unohtua tuntikausiksi tutkimaan vanhoja vekottimia kunnes kuului kutsu. Voi kuinka lämmin pulla ja kylmä maito maistuivatkin hyvälle!”
Kesän Siivekäs -korusarja oli Vuoden koru 2021 finalisti. Kilpailussa etsittiin kotimaista korusarjaa, joka tekee säväyksen tunnistettavalla, omanlaisella muotoilullaan ja puhuttelee taidokkaalla muotokielellään. Jenni Rutonen kuvailee Kesän Siivekäs -korusarjaansa näin:
”Se syntyy munasta toukaksi, kasvaa ja koteloituu. Eräänä päivänä se on aikuinen ja kuoriutuu ulos kotelostaan paljastaen kauneutensa, herkkyytensä ja voimansa, nousten lentoon yhä ylemmäs, kohti taivaita.”

Perhonen on monissa kulttuureissa symboloinut muun muassa muutosvalmiutta, kauneutta, katoavaisuutta ja iloa. Perhonen on tulkittu lintujen tavoin myös sielun eläimeksi, joka kuljettaa ihmisen sielun tuonpuoleiseen. Sen leijaileva liikkuminen on tuonut mieleen myös keijukaiset, suojelushenget ja lemmenjumalat. Keijukaiset, unenhaltijat ja henkiolennot on usein varustettu perhosen siivin.
Minulle sormus on eräänlainen mukana kannettava taideteos. Siinä on sisällöltään samanlaista resilienssin ajatusta kuin omistamassani Antti Immosen veistoksessa. Päiväperhosilla on hennot ja hauraan oloiset siivet, mutta ulkonäkö pettää. Edesmennyt hyönteistutkija Kauri Mikkonen (1938–2014) on kirjoittanut, kuinka perhosten ”lujat siipisuonet pingottavat siipikalvon levälleen, ja etusiiven etureunassa on erityisen vahvat tuet”. Perhoset voivat myös menettää palasia siipiensä ulkoreunoista ja selvitä saalistajien iskiessä, jos pääsevät siten pyristelemään vapaiksi.

Perhoset on asetettu sormuksessa toistensa päälle siten, että isommat kannattelevat pienempäänsä. Jokainen on kaunis, jokaisella on siivet ja jokainen osaa lentää, mutta alkuun saattamiseksi tarvitaan apua ja esimerkkiä. Pieni ja herkkä voi olla myös vahva ja sitkeä. Tässä on minulle myös sukupolvien välisen ketjun symboliikkaa.
JRD ja SAVU -korumerkit tarvitsevat edelleen tukea, jotta toiminta voi jatkua. Parhaiten voit osoittaa tukesi ostamalla koruja verkkokaupasta, Jennin pajalta tai tekemällä oman korutilauksen. Jennin käsissä vanhatkin korut voivat saada uudenlaisen elämän. Äitienpäiväksi 2023 suunniteltuja Valkovuokko -koruja ei ole enää myynnissä verkkokaupassa, mutta muutamia on vielä jäljellä pajamyymälässä.
Kultaseppä, joka kuvailee toimintansa perustan näin, 
ansaitsee saada intohimosta syntyneelle toiminnalleen jatkoa:
Kiitos Jenni, Kesän Siivekäs on minulle enemmän kuin koru.

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.
Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 
Värikkäistä astioista vaikeuksiin
1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.
1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.
Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely
on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Monipuolinen Gewerbemuseum

Winterthurin mieleenpainuvin museokokemus oli ehdottomasti aivan Stadtkirchen takana sijaitseva Gewerbemuseum. En tiedä miten tuo kääntyisi virallisesti suomeksi, mutta esillä oli kaikkea käsi- ja taideteollisuudesta materiaaleihin, tekniikkaan ja designiin. Ihan huikea kokonaisuus! 
Materiaaliarkisto. Tietokoneiden vieressä oli kapeita hyllyjä, joista sai vedettyä esille kaikenlaisia materiaaleja kosketeltaviksi.
Aloitimme museoon tutustumisen ylimmästä kerroksesta, jossa oli esillä niin sanottu materiaaliarkisto. Täällä sai koskea, testata ja haistella. Esillä oli valehtelematta kaikki maailman materiaalit: lasi, keramiikka, muovi, erilaiset metallit, nahka, paperi, puu, kasvit, pigmentit, tekstiilit... Näyttelyä markkinoitiin interaktiivisena tutkimuslaboratoriona kaikenikäisille, ja sitä se olikin. Kävijät saivat testata mm. eri materiaalien sähkön- tai magneetinjohtamiskykyä ja verrata niitä toisiinsa. Tilassa oli monien kokeilupisteiden lisäksi useampia tietokoneita, joilla sai etsiä lisätietoa online-tietokannasta, joka sisältää yli 1000 materiaalinäytettä ja perusteelliset tiedot.
Kultaa, hopeaa ja kuparia.
Matteo Gonet: Lasinen ilmapallo, 2011.
En tiennyt, että Pingu on sveitsiläinen!
Turvalliset rullaluistimet?
Asbestikuitua.
Tässä sai testata kuinka lyijy, rauta, alumiini, kupari ja hopea johtavat(ko) sähköä.
Hopea johtaa sähköä.
Trix ja Robert Hausmann: Seven Codes -baarikaappi, 1978, päärynä- ja vaahterapuu, intarsia, peili.
Vaihtuvana näyttelynä oli Cupboard Love. Tämäkin oli ihanan erilainen ja kekseliäs kunnianosoitus niinkin arkiselle esineelle kuin kaappi. "Yritämme päästä siitä eroon, mutta emme voi elää ilman sitä. Se voi olla edustava esine tai epämiellyttävä välttämättömyys, mutta kaappi on aina ollut käytännöllinen huonekalu monenlaisissa muodoissa ja toiminnoissa. Se toimii säilyttämisen, turvallisuuden ja järjestyksen paikkana, ei pelkästään tavaroille vaan myös tiedolle, muistoille ja salaisuuksille." Kuinka hyvin sanottu! Näyttely toi esille kaappien eri puolia historian, suunnittelun, nykytaiteen, elokuvan ja kulttuurihistorian kautta. 
Marilyn Monroe, 1952. Kuva: Philippe Halsman (1906-1979), Keystone/Magnum Photos.
Erwin Wurm: Hypnoosi II (takki), 2008.
Erwin Wurmin Hypnoosi-kaappi oli ensinäkemältä pelottava. Olin ihan varma, että kaapin sisältä hyökkää ihminen säikyttelemään, kun astun lähemmäs teosta. Mutta ei onneksi. Ketään ei ollut oikeasti sisällä.
Jannis Kounellis (1936-2017): Nimetön (Vaatekaappi, jossa muurattu ovi), 1969-1982.
Vasemmalta oikealle Maarten Baas: Carapace wardrobe, 2016; Tuntematon: Rahakirstu, 1600-luku; Nika Zupanc: Longing Capinet, 2017.

David Bowie (1947-2016): Lazarus, 2016.
Näyttelyssä sai kuunnella ja katsella David Bowien viimeiseksi jäänyttä musiikkivideota Lazarus. Musiikkivideon lopussa Bowie katoaa kaapin sisälle ja vaikuttaa siltä kuin se ennakoisi tulevan kuoleman.
Myös näyttelykävijä sai astua ja kadota kaapin sisälle. Siellä ei onneksi odottanut kuolema, vaan värikylläinen vaatteiden ja asusteiden kirjo! Kun kaapista astui ulos, sai halutessaan ottaa kaapin edessä olevalla kameralla kuvan asun lopputuloksesta. Laite vain oli valitettavasti epäkunnossa. Seinälle oli kuitenkin päässyt hyvä kavalkadi erilaisia asuja.
Konrad Kellenbergin kellokokoelma.
Gewerbemuseumin alimmassa kerroksessa sijaitsee myös Winterthurin Kellomuseo. Konrad Kellenbergenin (1907-1976) kellokokoelma ja Oscar Schwankin (1937-) taskukellokokoelma muodostavat pysyvän kellonäyttelyn rungon. Loppuvuodesta 2017 järjestimme RIISAssa yhteistyötapahtuman Suomen Kellomuseon kanssa. Aika Päivä -tapahtuma liittyi talviaikaan siirtymiseen, ja kaikki halukkaat saivat tuoda kellojaan arvioitavaksi RIISAan. Kelloarvioinneista vastasivat Suomen Kellomuseon kellohistorian asiantuntija Veikko Ahoniemi sekä kello- ja kultaseppä Jan Roos. Täällä Winterthurin Kellomuseossa mietin koko ajan, kuinka kyseiset herrat olisivat olleet innoissaan kaikesta näkemästään. Sillä minäkin olin! Vaikka en tiedä kelloista tuon taivaallista. Nämä olivat ihan uskomattomia käsityön ja tekniikan taidonnäytteitä....! Joten lämpimät Sveitsi-terveiset näiden kuvien myötä sinne Espoon Kellomuseoon! Kellenbergenin kellonäyttelyssä olevat kellot ajoittuvat 1400-luvulta 1800-luvulle ja osa kelloista toimi edelleen. Esimerkiksi punttikellot raksuttivat ja ilmoittivat tasatunneista (vai lienevätkö ilmoittaneet puolikkaista...?).
Rautaiset tornikellot, Winterthur, 1530, Laurentius Liechti.
Tellurium, 1785, Phillip Mätthaus Hahn (1739-1790). Mekaaninen kiertoratamalli, jossa on aurinko, maapallo ja kuu.
Astronominen kello, Augsburg, 1600. Kello on kello- ja kultaseppätaiteen huippuosaamista.
Monimutkainen kellotaulu toi mieleen Prahassa nähdyn valtavan astronomisen kellon.
Oscar Schwankin taskukellokokoelma.
Pienemmässä huoneessa oli esillä Oscar Schwankin taskukellokokoelma. Nämä olivat mielestäni enemmän taideteoksia kuin kelloja. Miniatyyrikoossa mm. emalimaalausta, filigraanikoristelua, puukaiverrusta jne. Näyttelyn aarteet ajoittuvat 1500-luvulta 1900-luvulle.
Kultaemalikello, joka on samalla soittorasia. Geneve, noin 1805. Takakansi.
Kultaemalikellon etupuoli.
Kuriositeettikello. Norsunluinen taskukello puukuoressa. Kirov (entinen Vjatka), Venäjä, noin 1850.
Hopeinen kello, noin 1700, Puola. Augustin Metzgen. Tästä käytettiin saksankielistä nimeä Karossenuhr ja Kutschenuhr, mutta en tiedä sen virallista nimeä suomeksi.
Tämä oli niin erilainen ja inspiroiva, monia näkökulmia yhdistelevä museo, että olisi hauskaa olla siellä itsekin töissä! Suosittelen ehdottomasti mikäli matka suuntautuu joskus Winterthuriin. Ainut miinuspuoli museossa on se, että tekstit ovat vain saksaksi.