Samuli Heimonen: Suisto

Samuli Heimonen: Vaeltava puutarha II, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

"Tosi paljon yksityiskohtia!; Täähän on jännä - kun yrittää löytää niitä kasvoja; On niin elävän näköinen; Osaispa piirtää näin hyvin; Äiti, nämä on kyllä tosi hienoja; Kato kuin paljon siinä on elementtejä; Mä istun hetkeks kattoo näitä; Mikä valo silmissä!; Mun on pakko ottaa kuva!; Näissä on ihan helkkarin hienot nää värit; Tää vois olla meidän lemppari; Näissä on älyttömästi katsottavaa; Miten se osaa maalata näin isosti, että se näyttää viiden metrin päästä hyvältä?"

Samuli Heimonen: Atlas Novus, 2021; Maybe, 2022, akryyli ja öljy kankaalle.

Muun muassa näillä sanoilla kävijät kuvailivat Keski-Suomen museossa olevaa Samuli Heimosen Suisto -näyttelyä. Lähes joka toinen kommentoi näyttelyä myös sanoilla "Tosi ihania!" Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2008 valittu Samuli Heimonen (s. 1975) on raivannut tiensä kuvataiteen valtavirtaan. Hänen kädenjälkensä ja taiteensa tunnistetaan, vaikka katsoja ei muistaisi nimeä tai olisi varsinainen taiteen suurkuluttaja. Teokset vetoavat katsojiin, ja sen huomasi välittömästi myös kävijöiden kommenteista.

Teosten teemoja ja näyttelyn sisältöä kuvailtiin verkkosivuilla näin: "Samuli Heimonen kertoo kartoittavansa teoksissaan matkaa kohti tavoittamatonta alkukuvaa. Taiteilijan mielestä maalaaminen on muistamista ja unohdetun löytämistä. Hänen sadunkaltaiset ja vertauskuvia täynnä olevat maalauksensa sijoittuvat menneeseen myyttiseen aikaan ja tilaan. Teokset sisältävät vahvaa symboliikkaa, mutta tulkinta jää katsojalle. Heimosen mytologisessa maailmassa eläimet ovat tärkeitä. Ne toimivat välittäjinä tunnetun ja tuntemattoman välillä."

Samuli Heimonen: Suisto, 2022; Maiseman sisällä, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Samuli Heimonen: Maiseman sisällä, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Minulle Heimosen teosten viehätys syntyy nimenomaan teoksiin piilotetun symboliikan ja vertauskuvien ansiosta. Hän on teknisesti taitava, mutta en ole pelkkien eläinmuotokuvien ystävä. Toisaalta muun muassa Antero, Rauni, Veikko ja Kikka saivat miettimään, onko henkilöt maalattu koiran muotoon siksi, että he muistuttavat eläimiä ulkoisesti vai persoonansa vuoksi? Entäpä sanonta, että "omistajat alkavat muistuttaa koiriaan"? Piirroskuvissa minua kiinnosti Heimosen kynänjälki. Piirtäminen kertoo taiteilijasta mielestäni eri asioita kuin maalaukset. En tiedä mistä tämä mielikuva syntyy, mutta minulle piirtäminen on jollain lailla henkilökohtaisempaa, intiimimpää, kuin maalaaminen.

Samuli Heimonen: Saaga; Antero; Veikko; Rauni; Kikka; Perttu, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Samuli Heimonen: Siro (vas. ylh.), 2019; Emerald (vas. alh.), 2019; Mika (oik. ylh.), 2019; Vellamo (oik. alh.), 2020, pastelli paperille.

Samuli Heimonen: Metsänpeitto, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Omia suosikkejani näyttelyssä olivat ns. "puutarhakuvat", joissa eläimet oli piilotettu kasvillisuuden joukkoon. Isokokoisessa maalauksessa hevonen oli kiedottu kasveihin. Metsänpeitto teos viittaa suomalaiseen uskomusperinteeseen, jossa luonnossa kulkeva voi tahtomattaan joutua "metsän peittämäksi". Metsänpeittoon joutuneen uskotaan katoavan muiden näkyvistä. Hän näkee itse, muttei kykene puhumaan tai liikkumaan. Tämän vuoksi muiden on vaikea löytää häntä.  Metsänpeitossa olo tuntuu vieraalta ja eksyneeltä.

Samuli Heimonen: Metsänpeitto, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Samuli Heimonen: Vaeltava puutarha II, 2021, alkryyli ja öljy kankaalle.

Hieman samanlainen mystinen tunnelma oli Vaeltava puutarha II -teoksessa. Puun tai pensaan keskeltä muodostuu kissaeläimen kasvot. Nenänvarsi kasvaa värikkäitä kukkia, poskipäillä on vihreitä täpliä. Katse on se joka vangitsee.

Heimosen väripaletti on kirkastunut ja monipuolistunut vuosien myötä. Teoksissa ei ole enää samanlaista painostavaa tunnelmaa kuin aiempien vuosien murrettuja maalivalumia käsittävissä töissä. Väitän, että yksi avain Heimosen taiteen suosioon on esittävyyden lisäksi ajoittainen kannanotto. Hän ei osoittele tai paasaa, mutta käsittelee taiteessaan mm. yksinäisyyden, surun ja pelon teemoja.

Samuli Heimonen: Haukku tekee haavan, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Vaikuttava teos oli esimerkiksi pienikokoinen Haukku tekee haavan. Siinä musta koira on avannut suunsa ja paljastanut hampaansa. Hampaiden tilalla on kirjaimia, joista jokainen voi vertauskuvallisesti muodostaa sanoja. Tässä on yksi osuva esimerkki siitä, miksi eläimet toimivat ajoittain taiteessa ihmisiä paremmin, kun halutaan ilmaista tekojen ja tunteiden merkitystä. 

Haukkuva ja hampaitaan näyttävä koira on ulkoisesti pelottava. Tuollaisessa tilanteessa ihmiselle tulee usein mielikuva siitä, mitä tapahtuisi jos koira hyökkäisi kohti. Tilanteessa ajatellaan reaalihetkeä pidemmälle: kuinka saan koiran rauhoittumaan ja tilanteen tasaantumaan? Mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi sanoja ja niiden merkitystä (satuttavuutta) toisen ihmisen seurassa? Sanat eivät satuta fyysisesti, mutta jättävät pahimmillaan mieleen pitkäikäiset haavat.

Samuli Heimonen: Kaunis ei, 2022, akryyli ja öljy kankaalle.

Kieltäminen kauniissa muodossa on taltioitu teokseen Kaunis ei. Voimakas sana on peitetty pörröisiin pupuihin ja värikkäisiin kukkiin. Taustalla näkyy pilviä ja pehmeää karvaa. Vaikka sana on paketoitu söpöksi, sen sisältävä kieltävä merkitys ei katoa mihinkään. Teos kuljettaa ajatukset muun muassa taannoiseen me too-keskusteluun...

Samuli Heimonen: Petäjäveden Uuden kirkon lehterimaalausten luonnokset (länsisiipi, pohjoissiipi, eteläsiipi), 2019, akryyli ja öljy levylle.

Näyttelyssä on esillä myös Petäjäveden Uuteen kirkkoon (1879) maalattujen lehterimaalausten luonnokset. En ole vielä päässyt katsomaan maalauksia paikan päällä, mutta minulla on kirkkoon omakohtainen kosketus, sillä inventoin kirkon esineistöä loppuvuodesta 2015. Tuolloin kirkon peruskorjausta/uudistusta oltiin vasta suunnittelemassa.

Taiteilijoille kirkkoihin toteutettavat tilaustyöt ovat varmasti erityisiä, sillä siinä pääsee osaksi melkoista kuvataiteen kaanonia. Kirkkohallituksen asiantuntija Juha Luodeslampi kommentoi osuvasti Helsingin Sanomien artikkelissa (20.12.2021) nykytaiteen yhdistämistä historialliseen (länsimaiseen) kirkkomiljööseen näin: "Taiteilijan tehtävä on olla taiteilija, myös kirkkotaiteessa. Kun tänä päivänä tehdään taidetta kirkkoon, niin siinä on läsnä koko länsimaisen taiteen ikonografia, mutta sen ohella taideteokset ovat samalla puheenvuoro tästä ajasta."

Samuli Heimonen: Musta aukko, 2019; Suisto, 2022, akryyli ja öljy kankaalle.

Etsin mielelläni nykytaiteesta kristillisiä vertauskuvia ja niitä löytyi Heimosen Suisto-näyttelystä muualtakin kuin lehterimaalausluonnoksista. Musta aukko -niminen maalaus oli toteutettu goottilaisen ruusuikkunan muotoon ja asetettu korkealle, kuten ne keskiaikaisissa kirkoissakin sijaitsevat.

Notre Damen pohjoinen ruusuikkuna, Jean de Chelles, n. 1270, Pariisi.

Ruusuikkuna ilmaisee kristillisessä symboliikassa ihmisen pyrkimystä kokonaisuuteen ja eheyteen. Ruusuikkunoiden keskelle on usein kuvattu Kristus. Heimosen maalauksen keskellä on musta pantteri. Varhaiskristillinen luonnontieteellinen kirjoitus Physiologus mainitsee, että "pantteri on käärmeen vihollinen ja kaikista eläimistä ystävällisin. Sen äänestä lähtee voimakas hyvä tuoksu, jota muut eläimet seuraavat ja tulevat sitä aivan lähelle." (Biedermann)

Samuli Heimonen: Atlas Novus, 2021, akryyli ja öljy kankaalle, 200x480cm.

Näyttelyn ehdottomin katseenvangitsija oli valtavan kokoinen Atlas Novus. Keskellä kuvaa istuu susi maata kuvaavan pöydän takana. Pään yläpuolella kuohuu vesiputous. Maan alla palaa nuotiossa tuli. Siniset viivastot tuovat mieleen toisiinsa yhdistyvät joet. Heimonen kuvaa harvemmin ihmisiä, mutta teoksen vasemmassa reunassa on havaittavissa ratsastaja. Oletanko vain, vai tulkitsetteko muutkin punaisen nauhan kietoutuvan etu- ja takaperin sanaksi love? Katse yrittää muodostaa myös hevosen vartalosta löytyvistä kirjaimista sanoja.

Samuli Heimonen: Atlas Novus, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Samuli Heimonen: Atlas Novus, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Hevosen pään alapuolelle on kuvattu valtava joukko pieniä ihmishahmoja. Heille on maalattu värikkäitä sadekehiä, joista syntyy mielleyhtymä pyhiin henkilöihin. Kuvan oikeassa reunassa makaa valkoinen tiikeri. Pään yläpuolella kirjaimista muodostuu sana rex. Latinankielinen rex tarkoittaa kuningasta.

Samuli Heimonen: Atlas Novus, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Samuli Heimonen: Atlas Novus, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Pylväisiin on kuvattu roomalaisia numeroita: I, IV, V, X. Houkuttelisi tulkita numerot viittaamaan kymmeneen käskyyn. (1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. 4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi. 5. Älä tapa. 10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.)

Samuli Heimonen kuvaa itse Atlas Novus (Uusi kartasto) -teosta kuitenkin näin: "Teoksen taustalla vaikutti halu kuvata ajattelua ja sitä, miten me jäsennämme kuvaa maailmasta. Miltä ajatukset näyttävät? Ovatko ne sanoja, kuvia tai karttoja? Syntyi lapsuusaikaan juontava oivallus siitä, miten kirjahylly kuvasti aikakauden ihmisen maailmakuvaa yksinkertaistettuna. Hyllyyn kerätyt koriste-esineet, matkamuistot, läheisten valokuvat, äänilevyt, C-kasetit ja muutamat kirjakerhon kirjat symboloivat omistajansa maailmankuvaa. Yksi vilkaisu kirjahyllyyn riitti muistuttamaan kuka minä olen ja mistä tulen."

Samuli Heimonen: Atlas Novus, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle.

Maalauksen kirjahyllyistä löytyykin ne mielenkiintoisimmat esineet. Vasemmanpuoleiseen hyllyyn on asetettu geometrisiä, kolmiulotteisia perusmuotoja: pallo, pyramidi, kuutio. Oikeanpuoleisessa hyllyssä on esillä mm. Rubikin kuutio ja rubiini.

Punaisena hehkuvalla rubiinilla on monia tulkintoja. Hildegard Bingeniläinen (1098-1179) on kirjoittanut: "Missään siellä, missä on rubiini, eivät ilman demonit voi tehdä pahoja töitään, ja niinpä tämä kivi pitää myös kaikki sairaudet ihmisestä loitolla." Saksalainen Leonhard Thurneysser on puolestaan kirjoittanut 1583: "Rubiini tekee iloiseksi ja vahvistaa sydämen." Mikäli rubiinin vieressä oleva sininen kivi on tulkittavissa safiiriksi, keskiajalla elänyt luonnontieteilijä Lonicerus (1528-1586) kirjoitti kiven vahvistavan ihmisessä "rauhantekijän mieltä".  (Biedermann)

Unkarilaisen arkkitehdin Ernő Rubikin kehittämä kuutio kertoo puolestaan symboliikkaa enemmän halusta havainnollistaa kolmiulotteista geometriaa.

Olen Heimosen kanssa samaa mieltä siitä, että jokaisen kirjahylly kertoo omistajansa maailmankuvasta ja kiinnostuksen kohteista. Yhdellä vilkaisulla saa uudenlaisen käsityksen henkilöstä pintaa syvemmältä. Minä olen juuri se henkilö, joka uuteen kotiin astuessaan löytää nopeasti tiensä kirjahyllyjen äärelle. Millaisia tulkintoja sinun kirjahyllysi kertoo maailmankuvastasi?

Samuli Heimosen Suisto-näyttely herätti kävijöissä paljon keskustelua. Teoksissa oli katsottavaa ja tulkittavaa sekä lapsille että aikuisille. Sekä isot että pienet kävijät osoittelivat maalausten yksityiskohtia. Oli hauska huomata kuinka monipuolista kävijäkunta oli: miehet tyttärineen, aikuinen poika äitinsä kanssa, lapsiperheitä, nuoria aikuisia, eläkeläisiä, ystävyksiä. Ja useimmilla näyttelykierros alkoi sanoilla: "Tosi ihania!" tai "Tosi hienoja!" Hymyilin itsekseni, sillä tilanteita seuratessani vanhemmat sanoivat useamman kerran lapsilleen "Ei saa koskea!", mutta aika monta kertaa aikuisten ystäväporukoissakin joku ehti sanomaan toiselle "Älä koske...!" Kertonee siitä kuinka innoissaan he kaikki olivat näkemästään. Ja olihan se upea kokonaisuus!

Samuli Heimonen: Mikko, yksityiskohta, 2021, akryyli ja öljy kankaalle. 

Näyttely on esillä Keski-Suomen museossa 20.3.2022 saakka. 

Lähteet:
Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli - Vertauskuvat uskossa ja elämässä

Hans Biedermann: Suuri symbolikirja

Richard Stemp: Kirkkojen ja katedraalien kieli

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 

Värikkäistä astioista vaikeuksiin

1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.

1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.

Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely

on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit

Taidetta Keski-Suomesta

Keski-Suomen museossa avautui Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely. Avoimen näyttelyn kuraattorina toimi Otso Kantokorpi. Näyttelyssä on esillä sekä Taiteilijaseuran jäsenten että seuran ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden teoksia. Tarjonta on kuitenkin rajattu keskisuomalaisiin taiteen tekijöihin ja kahden viime vuoden sisällä valmistuneisiin teoksiin.

Aino-Kaarina Pajari: Hyppy 1, Hyppy 2, Odotus, 2016, puupiirrokset. Kirsi Neuvonen: Pöllöpuu, Pesäpuu, Papukaijat, 2016, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys. Etualalla Outi Markkanen: Karttaruusu, 2016, kartat, vaneri, pöydänjalka.

Isojen ryhmänäyttelyiden ruotiminen on aina haastavaa. Tällä kertaa teoksia on yli 80 ja taiteilijoitakin useita kymmeniä. Kokonaisuutta on mahdoton välittää sellaisenaan blogiin, niinpä teen yksittäisiä teosnostoja. Yleisilme näyttelyssä on kuitenkin harmoninen ja jouhevasti kulkeva, vaikka teoksia ja tekniikoita on todella paljon. Akryyliä ja öljyväriä, kipsiä ja paperimassaa, sekatekniikkaa ja kollaasia, piirustuksia ja grafiikkaa, valokuvia, videoita ja nukkeveistoksia. Muutamia mainitakseni.

Yuichiro Sato: Koivumaisema 4-6/8, 2016, piirustus.

Näyttely alkaa suurikokoisella Yuichiro Saton piirustussarjalla Koivumaisema 4-6/8. Arvostan äärettömän paljon piirustustaitoa, ja ajattelen väistämättä työmäärää mikä niihin on kulunut. Itse asiassa olen aina vähän kateellinen, sillä toivoisin silmäni ja käteni kommunikoivan yhtä hyvin yhteen lyijykynän välityksellä. Japanilainen Sato on vanginnut mielestäni suomalaisen maiseman perusluonteen: käkkyräoksat, vahva runko, tyyni järvi ja mystinen usva kertovat jotain oleellista myös suomalaisuudesta. Yleisilmeessä on jotain meditatiivista, joka pysäyttää.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema 5/8.

Minna Lenfeldová: Kärsivällisyys ja Odotus, 2016, öljyväri kankaalle. Edessä Elsa Heikkilä: Solina, 2016, maalattu kipsi.

Minna Lenfeldová on käyttänyt teosparissaan sitä värimaailmaa, johon minun on helppo ihastua. Siveltimenvedot ovat utuisia, värit lempeitä, mutta yksityiskohdissa on terävyyttä siellä täällä. Kärsivällisyys on Odotusta onnistuneempi. Kärsivällisyydessä kokonaisuus on aidompi ja luontevampi. Odotuksen vasemman reunan tikkaat näyttävät päälle liimatuilta, vaikka pidän teoksen raikkaudesta vierusparia enemmän.

Elsa Heikkilän yksinkertaiset veistokset toimivat Lenfeldován maalausten rinnalla, vaikka haastavat oman taidemakuni. Solinan hempeän pastellivihreä väri nosti esille sävyjä maalauksista, mutta jätti muuten kylmäksi.

Outimaija Hakala: Vaatekaapissa, 2015; Sängyn alla, 2016, akryylimaalaukset kankaalle.

Outimaija Hakalan teospari Vaatekaapissa ja Sängyn alla on mielestäni esimerkki hengittävästä ja liian tukkoon maalatusta teoksesta. Vaatekaapissa vertikaalit linjat kuljettavat katsetta eteenpäin. Valkoinen, punaisen sävyt ja pilkahdus turkoosia tuovat raikkautta. Siveltimenvedot tuovat liikettä, mutta tukevat vertikaalisuutta.

Sängyn alla teoksessa katse jää pyörimään harmaalle alueelle ja sen siveltimenvetoihin. Maalauksen liike on pysäytetty myös jakamalla teos vaakasuunnassa kolmeen alueeseen. Katse käväisee ylä- ja alareunoissa, mutta palaa aina keskelle, harmaaseen, joka syö ympärillä olevia värejä. Murretut punaisen ja ruskean sävyt eivät pääse hehkumaan samalla tavalla kuin Vaatekaapissa turkoosin nostattamana. Toisaalta maalauksen tunnelma tukee ajatusta sängyn alla olemisesta, ahtaasta ja pienestä paikasta.

Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle.

Esittävämpää maalaustyyliä edustaa mm. Mari Antjärven Hillitty. Samaa utuisuutta, jota on havaittavissa näyttelyn muissakin teoksissa. Kylmää valkoista pehmittää lempeä keltainen. Kasvot on häivytetty aavemaisiksi, mutta niissä on silti jotain tuttua. Lieneekö inspiraationa ollut Kim Kardashian, joka on kuitenkin persoonana kaikkea muuta kuin hillitty.

Jukka Silokunnas: Action of Graffiti, 2016, spraymaali; 400 ml of Red, 2016, video; Jaakko Valo: Ajattelun relativismista 1-3, 2016, tussipiirustus. Etualalla Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka.

Toisenlaista taiteellista ääripäätä edustaa Jukka Silokunnaksen Action of Graffiti. Tämä oli mahtava! Kuinka pelkät sanat voivatkin asettaa ajatukset teoksen ääressä ihan erilaisiin tunnelmiin. Graffitimaalarit ovat tottuneet siihen, että heidän työnsä ovat hetkellisiä. Ne syntyvät, niitä katsotaan jokin aika, kunnes ne maalataan piiloon ja niiden tilalle syntyy uusi teos. Ensimmäisen kohdalla kirjoitan tulevaa, keskellä olen ja olin kirjoittamassa, ja viimeisen kohdalla historian kirjoittaminen on jo mennyttä. Aktiivinen ja elävä kohta on siis tässä ja nyt. Teen koko ajan jotain, joka on samalla tätä hetkeä ja pian jo mennyttä. Minkä tekstin kohdalle sinä asettaisit itsesi luontevimmin?

Sari Mansala: Yön tuoksu; Illankoitto; Autiomaa, 2015, akryylimaalaukset pleksille.

Sari Mansalan maalauksissa huomio kiinnittyi erilaiseen pintastruktuuriin, jossa maali näytti kuin kuplivan. Akryylimaali oli kasautunut ja rutistunut pleksipinnalla, joka sai elävän ja erikoisen lopputuloksen. Näiden kohdalla pidin itse eniten Illankoitosta ja Autiomaasta, sillä abstrakti muotokieli ja maalipinnan elävyys tukivat toisiaan. Katse liikkui sujuvasti ympäri teosta. Pleksille maalaaminen ei kuitenkaan ollut itselleni mikään uusi juttu, sillä olen seurannut esimerkiksi Minja Revonkorven pleksimaalauksia ainakin vuodesta 2013.

Sari Mansala: yksityiskohta teoksesta Illankoitto.

Tuomo Blomqvist: Pelti, 2016, teräs.

Tuomo Blomqvistin teokset ovat todennäköisesti sellaisia, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Tavallinen ruostunut pellin palanen? Onko tämä nyt taidetta? Readymade (tai object trouvé, löytöesineet) on vaikea taiteenlaji. Mielestäni se on sitä sekä taiteilijalle että katsojalle. Itse asiassa en ole koskaan pitänyt esimerkiksi Marcel Duchampin kuuluisasta Suihkulähteestä (pisuaari), 1917, en vaikka näin sen omin silmin Moderna Museetissa. 

Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.

Readymade ei kuitenkaan tänä päivänä ole sitä miksi se aikoinaan syntyi. Harva enää nykyisin readymade-teoksillaan kritisoi taidekenttää ja kyseenalaistaa niillä taiteen merkityksen. Se aika on jo nähty. Tänä päivänä readymade on osa taidekenttää ja yksi taiteenlaji siinä missä moni muukin. Vaikeaksi taiteenlajin tekee se, että minkä tahansa esineen voi toki asettaa näytteille, mutta ainakin itse olen todella kriittinen sen suhteen onko teos lopulta taidetta vai ei. Etenkään jos teos on vain nostettu näyttelyseinälle tekemättä sille itse juurikaan mitään.

Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.

Tuomo Blomqvist on mielestäni taiteilija, joka hallitsee tämän taitolajin. Ihastuin hänen teoksiinsa vuosi sitten Jyväskylän taidemuseon Matkalla maan keskipisteeseen näyttelyssä. Blomqvistilla on taito valita taiteeksi sellaisia esineitä, joiden rujous herättää mielenkiinnon. Esineessä on jotain enemmän, se on nähnyt elämää. Seinälle nostettu peltilevy istui näyttelykokonaisuuteen hyvin eikä hävennyt maalaustaiteen rinnalla lainkaan. Itse asiassa Pellin yksityiskohtia tarkastellessa sen maalauksellisuus nousi esiin. Jäljet ovat vain syntyneet muuten kuin siveltimen välityksellä.

Tuomo Blomqvist: Yö, 2016, teräs.

Vastakohtaisuus kulkee Blomqvistin taiteessa usein ja se näkyy myös Yö-teosparissa. Materiaali on molemmissa sama, mutta käyttötarkoitus ja muotokieli täysin erilainen. Yksinkertaiselta näyttävä ulkomuoto, mutta paljon kertova lopputulos. Tämän kohdalla jo vähän hymyilyttikin: nostaa nyt seinälle käytetty uunipelti! Sileän ja karkean pinnan yhdistämisessä oli jotain vetoavaa.

Tuomas Hallivuo: Huolettomat epäsovinnaiset monumentit, 2016, syväpaino.

Tuomas Hallivuon töihin te pidempään blogia seuranneet olette törmänneet useampaan otteeseen. Hallivuon mustavalkoiset grafiikanvedokset ovat suurikokoisia ja päiväkirjamaisia merkintöjä elämästä. Usein jopa niin syvällisiä, että teoksen ääressä tulee olo, että saako tätä edes katsoa? Mikä on hyvä. Jos taiteilija saa katsojan olotilan muuttumaan radikaalisti, teos ei voi olla muuta kuin onnistunut. Tällä kertaa tunnelmat eivät olleet niin rajuja, sillä teoksessa hehkui elämänilo. Kasvua ja hyvinvointia.

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Kokonaisuus näytti jälleen sekavalta ajatuksenvirralta, mutta kun teosta tarkasteli lähempää, sieltä löytyi kauniita yksityiskohtia joihin tarttua: perunasta ja sitrushedelmästä kasvavia versoja, aurinkoa, tukikeppejä, itsehoitoajatuksia. "Maito ja viljatuotteet pois kuudeksi viikoksi. Kaikki muuttuu ja loppuu. Onneksi minulla on taide. Näenkö kuinka rehellinen uskallan olla. Yritän ohjata elämääni sanoilla. Rakentaa totuuden. Oman halutun totuuden. Voin rakentaa elämäni oikeaan suuntaan. Musta tuntuu että pystyn."

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Rakennelma on kasattu kapean puupalkin varaan, jonka vieressä on saha. Kapea puupalkki on kuitenkin täytetty kivillä. Rakenteilla on siis kenties jotain pysyvää, ja heikostakin alustasta saa kestävän, kun pohjaa vahvistaa. Tukikepeillä, ajatuksilla ja rakenteilla. Kaikki on itsestä kiinni. Pitkästä aikaa Hallivuon teoksen äärellä oli vilpittömästi hyvä olla. Saatoin samastua tunnelmaan.

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Näyttelyssä käydään läpi aika lailla elämänalueen kaikki tunneskaalat ilosta suruun, ystävyydestä yksinäisyyteen, huumorista ja leikkimielisyydestä vihaan ja pelkoon tai hyvästä olosta kasvuun ja kukoistukseen. Tämän vuoksi olen tyytyväinen, ettei näyttelyä lähdetty lokeroimaan nimeämällä sitä jonkin tietyn teeman mukaan. Taiteilijaseuran vuosinäyttely riittää kertomaan sisällöstä oleellisen: värikäs kattaus keskisuomalaista nykytaidetta. Katsojat poimikoot kokonaisuudesta teemat, tunnelmat ja suosikkinsa itse.

Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle; Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka; Päivi Meriläinen: Zaranelli, Exodus, Paradelli, 2016, tussi. Etualalla Tekla Piispanen: Valon lapsi, 2015, paperimassa, huovutus.

Minja Revonkorpi: He, 2016; Muistoja, 2015; Pesä, 2015, akryyli ja lakka pleksille. Tekla Piispanen: Muistikuvia, 2016, sekatenkiikka; Merja Nykänen: Prinsessa?, 2015, akryyli, paperimassa, kanags, readymade.

Ryhmänäyttelyissä on aina hyvä tutustua vähintään yhteen uuteen taiteilijaan. Tällä kertaa itselleni heitä olivat mm. Yuichiro Sato, Minna Lenfeldová ja Sari Mansala. Mari Antjärvi oli nimenä tuttu, mutten muista nähneeni hänen taidettaan livenä. Ainut asia mikä jäi avajaisista hieman harmittamaan oli se, etten nähnyt Otso Kantokorpea. Yksi idoleistani joutui jättäytymään terveydellisistä syistä pois avajaisista. Kaikkea hyvää! Ehkäpä tiemme vielä joskus kohtaavat. Näin on onnekseni käynyt ainakin Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin kohdalla.

Ps. Maakuntien välistä nykytaidetta voi ”vertailla” vuodenvaihteeseen saakka Keski-Suomen museon ja Kuopion taidemuseon näyttelyissä.