Taidetta Keski-Suomesta

Keski-Suomen museossa avautui Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely. Avoimen näyttelyn kuraattorina toimi Otso Kantokorpi. Näyttelyssä on esillä sekä Taiteilijaseuran jäsenten että seuran ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden teoksia. Tarjonta on kuitenkin rajattu keskisuomalaisiin taiteen tekijöihin ja kahden viime vuoden sisällä valmistuneisiin teoksiin.

Aino-Kaarina Pajari: Hyppy 1, Hyppy 2, Odotus, 2016, puupiirrokset. Kirsi Neuvonen: Pöllöpuu, Pesäpuu, Papukaijat, 2016, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys. Etualalla Outi Markkanen: Karttaruusu, 2016, kartat, vaneri, pöydänjalka.

Isojen ryhmänäyttelyiden ruotiminen on aina haastavaa. Tällä kertaa teoksia on yli 80 ja taiteilijoitakin useita kymmeniä. Kokonaisuutta on mahdoton välittää sellaisenaan blogiin, niinpä teen yksittäisiä teosnostoja. Yleisilme näyttelyssä on kuitenkin harmoninen ja jouhevasti kulkeva, vaikka teoksia ja tekniikoita on todella paljon. Akryyliä ja öljyväriä, kipsiä ja paperimassaa, sekatekniikkaa ja kollaasia, piirustuksia ja grafiikkaa, valokuvia, videoita ja nukkeveistoksia. Muutamia mainitakseni.

Yuichiro Sato: Koivumaisema 4-6/8, 2016, piirustus.

Näyttely alkaa suurikokoisella Yuichiro Saton piirustussarjalla Koivumaisema 4-6/8. Arvostan äärettömän paljon piirustustaitoa, ja ajattelen väistämättä työmäärää mikä niihin on kulunut. Itse asiassa olen aina vähän kateellinen, sillä toivoisin silmäni ja käteni kommunikoivan yhtä hyvin yhteen lyijykynän välityksellä. Japanilainen Sato on vanginnut mielestäni suomalaisen maiseman perusluonteen: käkkyräoksat, vahva runko, tyyni järvi ja mystinen usva kertovat jotain oleellista myös suomalaisuudesta. Yleisilmeessä on jotain meditatiivista, joka pysäyttää.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema 5/8.

Minna Lenfeldová: Kärsivällisyys ja Odotus, 2016, öljyväri kankaalle. Edessä Elsa Heikkilä: Solina, 2016, maalattu kipsi.

Minna Lenfeldová on käyttänyt teosparissaan sitä värimaailmaa, johon minun on helppo ihastua. Siveltimenvedot ovat utuisia, värit lempeitä, mutta yksityiskohdissa on terävyyttä siellä täällä. Kärsivällisyys on Odotusta onnistuneempi. Kärsivällisyydessä kokonaisuus on aidompi ja luontevampi. Odotuksen vasemman reunan tikkaat näyttävät päälle liimatuilta, vaikka pidän teoksen raikkaudesta vierusparia enemmän.

Elsa Heikkilän yksinkertaiset veistokset toimivat Lenfeldován maalausten rinnalla, vaikka haastavat oman taidemakuni. Solinan hempeän pastellivihreä väri nosti esille sävyjä maalauksista, mutta jätti muuten kylmäksi.

Outimaija Hakala: Vaatekaapissa, 2015; Sängyn alla, 2016, akryylimaalaukset kankaalle.

Outimaija Hakalan teospari Vaatekaapissa ja Sängyn alla on mielestäni esimerkki hengittävästä ja liian tukkoon maalatusta teoksesta. Vaatekaapissa vertikaalit linjat kuljettavat katsetta eteenpäin. Valkoinen, punaisen sävyt ja pilkahdus turkoosia tuovat raikkautta. Siveltimenvedot tuovat liikettä, mutta tukevat vertikaalisuutta.

Sängyn alla teoksessa katse jää pyörimään harmaalle alueelle ja sen siveltimenvetoihin. Maalauksen liike on pysäytetty myös jakamalla teos vaakasuunnassa kolmeen alueeseen. Katse käväisee ylä- ja alareunoissa, mutta palaa aina keskelle, harmaaseen, joka syö ympärillä olevia värejä. Murretut punaisen ja ruskean sävyt eivät pääse hehkumaan samalla tavalla kuin Vaatekaapissa turkoosin nostattamana. Toisaalta maalauksen tunnelma tukee ajatusta sängyn alla olemisesta, ahtaasta ja pienestä paikasta.

Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle.

Esittävämpää maalaustyyliä edustaa mm. Mari Antjärven Hillitty. Samaa utuisuutta, jota on havaittavissa näyttelyn muissakin teoksissa. Kylmää valkoista pehmittää lempeä keltainen. Kasvot on häivytetty aavemaisiksi, mutta niissä on silti jotain tuttua. Lieneekö inspiraationa ollut Kim Kardashian, joka on kuitenkin persoonana kaikkea muuta kuin hillitty.

Jukka Silokunnas: Action of Graffiti, 2016, spraymaali; 400 ml of Red, 2016, video; Jaakko Valo: Ajattelun relativismista 1-3, 2016, tussipiirustus. Etualalla Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka.

Toisenlaista taiteellista ääripäätä edustaa Jukka Silokunnaksen Action of Graffiti. Tämä oli mahtava! Kuinka pelkät sanat voivatkin asettaa ajatukset teoksen ääressä ihan erilaisiin tunnelmiin. Graffitimaalarit ovat tottuneet siihen, että heidän työnsä ovat hetkellisiä. Ne syntyvät, niitä katsotaan jokin aika, kunnes ne maalataan piiloon ja niiden tilalle syntyy uusi teos. Ensimmäisen kohdalla kirjoitan tulevaa, keskellä olen ja olin kirjoittamassa, ja viimeisen kohdalla historian kirjoittaminen on jo mennyttä. Aktiivinen ja elävä kohta on siis tässä ja nyt. Teen koko ajan jotain, joka on samalla tätä hetkeä ja pian jo mennyttä. Minkä tekstin kohdalle sinä asettaisit itsesi luontevimmin?

Sari Mansala: Yön tuoksu; Illankoitto; Autiomaa, 2015, akryylimaalaukset pleksille.

Sari Mansalan maalauksissa huomio kiinnittyi erilaiseen pintastruktuuriin, jossa maali näytti kuin kuplivan. Akryylimaali oli kasautunut ja rutistunut pleksipinnalla, joka sai elävän ja erikoisen lopputuloksen. Näiden kohdalla pidin itse eniten Illankoitosta ja Autiomaasta, sillä abstrakti muotokieli ja maalipinnan elävyys tukivat toisiaan. Katse liikkui sujuvasti ympäri teosta. Pleksille maalaaminen ei kuitenkaan ollut itselleni mikään uusi juttu, sillä olen seurannut esimerkiksi Minja Revonkorven pleksimaalauksia ainakin vuodesta 2013.

Sari Mansala: yksityiskohta teoksesta Illankoitto.

Tuomo Blomqvist: Pelti, 2016, teräs.

Tuomo Blomqvistin teokset ovat todennäköisesti sellaisia, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Tavallinen ruostunut pellin palanen? Onko tämä nyt taidetta? Readymade (tai object trouvé, löytöesineet) on vaikea taiteenlaji. Mielestäni se on sitä sekä taiteilijalle että katsojalle. Itse asiassa en ole koskaan pitänyt esimerkiksi Marcel Duchampin kuuluisasta Suihkulähteestä (pisuaari), 1917, en vaikka näin sen omin silmin Moderna Museetissa. 

Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.

Readymade ei kuitenkaan tänä päivänä ole sitä miksi se aikoinaan syntyi. Harva enää nykyisin readymade-teoksillaan kritisoi taidekenttää ja kyseenalaistaa niillä taiteen merkityksen. Se aika on jo nähty. Tänä päivänä readymade on osa taidekenttää ja yksi taiteenlaji siinä missä moni muukin. Vaikeaksi taiteenlajin tekee se, että minkä tahansa esineen voi toki asettaa näytteille, mutta ainakin itse olen todella kriittinen sen suhteen onko teos lopulta taidetta vai ei. Etenkään jos teos on vain nostettu näyttelyseinälle tekemättä sille itse juurikaan mitään.

Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.

Tuomo Blomqvist on mielestäni taiteilija, joka hallitsee tämän taitolajin. Ihastuin hänen teoksiinsa vuosi sitten Jyväskylän taidemuseon Matkalla maan keskipisteeseen näyttelyssä. Blomqvistilla on taito valita taiteeksi sellaisia esineitä, joiden rujous herättää mielenkiinnon. Esineessä on jotain enemmän, se on nähnyt elämää. Seinälle nostettu peltilevy istui näyttelykokonaisuuteen hyvin eikä hävennyt maalaustaiteen rinnalla lainkaan. Itse asiassa Pellin yksityiskohtia tarkastellessa sen maalauksellisuus nousi esiin. Jäljet ovat vain syntyneet muuten kuin siveltimen välityksellä.

Tuomo Blomqvist: Yö, 2016, teräs.

Vastakohtaisuus kulkee Blomqvistin taiteessa usein ja se näkyy myös Yö-teosparissa. Materiaali on molemmissa sama, mutta käyttötarkoitus ja muotokieli täysin erilainen. Yksinkertaiselta näyttävä ulkomuoto, mutta paljon kertova lopputulos. Tämän kohdalla jo vähän hymyilyttikin: nostaa nyt seinälle käytetty uunipelti! Sileän ja karkean pinnan yhdistämisessä oli jotain vetoavaa.

Tuomas Hallivuo: Huolettomat epäsovinnaiset monumentit, 2016, syväpaino.

Tuomas Hallivuon töihin te pidempään blogia seuranneet olette törmänneet useampaan otteeseen. Hallivuon mustavalkoiset grafiikanvedokset ovat suurikokoisia ja päiväkirjamaisia merkintöjä elämästä. Usein jopa niin syvällisiä, että teoksen ääressä tulee olo, että saako tätä edes katsoa? Mikä on hyvä. Jos taiteilija saa katsojan olotilan muuttumaan radikaalisti, teos ei voi olla muuta kuin onnistunut. Tällä kertaa tunnelmat eivät olleet niin rajuja, sillä teoksessa hehkui elämänilo. Kasvua ja hyvinvointia.

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Kokonaisuus näytti jälleen sekavalta ajatuksenvirralta, mutta kun teosta tarkasteli lähempää, sieltä löytyi kauniita yksityiskohtia joihin tarttua: perunasta ja sitrushedelmästä kasvavia versoja, aurinkoa, tukikeppejä, itsehoitoajatuksia. "Maito ja viljatuotteet pois kuudeksi viikoksi. Kaikki muuttuu ja loppuu. Onneksi minulla on taide. Näenkö kuinka rehellinen uskallan olla. Yritän ohjata elämääni sanoilla. Rakentaa totuuden. Oman halutun totuuden. Voin rakentaa elämäni oikeaan suuntaan. Musta tuntuu että pystyn."

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Rakennelma on kasattu kapean puupalkin varaan, jonka vieressä on saha. Kapea puupalkki on kuitenkin täytetty kivillä. Rakenteilla on siis kenties jotain pysyvää, ja heikostakin alustasta saa kestävän, kun pohjaa vahvistaa. Tukikepeillä, ajatuksilla ja rakenteilla. Kaikki on itsestä kiinni. Pitkästä aikaa Hallivuon teoksen äärellä oli vilpittömästi hyvä olla. Saatoin samastua tunnelmaan.

Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.

Näyttelyssä käydään läpi aika lailla elämänalueen kaikki tunneskaalat ilosta suruun, ystävyydestä yksinäisyyteen, huumorista ja leikkimielisyydestä vihaan ja pelkoon tai hyvästä olosta kasvuun ja kukoistukseen. Tämän vuoksi olen tyytyväinen, ettei näyttelyä lähdetty lokeroimaan nimeämällä sitä jonkin tietyn teeman mukaan. Taiteilijaseuran vuosinäyttely riittää kertomaan sisällöstä oleellisen: värikäs kattaus keskisuomalaista nykytaidetta. Katsojat poimikoot kokonaisuudesta teemat, tunnelmat ja suosikkinsa itse.

Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle; Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka; Päivi Meriläinen: Zaranelli, Exodus, Paradelli, 2016, tussi. Etualalla Tekla Piispanen: Valon lapsi, 2015, paperimassa, huovutus.

Minja Revonkorpi: He, 2016; Muistoja, 2015; Pesä, 2015, akryyli ja lakka pleksille. Tekla Piispanen: Muistikuvia, 2016, sekatenkiikka; Merja Nykänen: Prinsessa?, 2015, akryyli, paperimassa, kanags, readymade.

Ryhmänäyttelyissä on aina hyvä tutustua vähintään yhteen uuteen taiteilijaan. Tällä kertaa itselleni heitä olivat mm. Yuichiro Sato, Minna Lenfeldová ja Sari Mansala. Mari Antjärvi oli nimenä tuttu, mutten muista nähneeni hänen taidettaan livenä. Ainut asia mikä jäi avajaisista hieman harmittamaan oli se, etten nähnyt Otso Kantokorpea. Yksi idoleistani joutui jättäytymään terveydellisistä syistä pois avajaisista. Kaikkea hyvää! Ehkäpä tiemme vielä joskus kohtaavat. Näin on onnekseni käynyt ainakin Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin kohdalla.

Ps. Maakuntien välistä nykytaidetta voi ”vertailla” vuodenvaihteeseen saakka Keski-Suomen museon ja Kuopion taidemuseon näyttelyissä.