Arvoituksia ratkomassa

Töitä on takana nyt puolitoista kuukautta ja aika tosiaan lentää siivillä. Sain elämäni ensimmäistä kertaa nimeni työhuoneen oveen, jossa on nyt tullut oltua oikeasti hieman enemmän, kun kenttätyökuvaukset on saatu päätökseen. Tuntuu samaan aikaan hienolta ja oudolta. Taas on sellainen olo, että miten tätä voi kutsua työksi, kun tämä tuottaa niin paljon iloa. Nimikyltti ovenpielessä tuntui hassun viralliselta. Ehkä senkin vuoksi, että yläpuolella komeilee jonkin verran kokeneempi nimi... Vastahan se savolaistyttö istui ensimmäisillä taidehistorian ja museologian luennoilla, jännitti millaista yliopistoelämä oikeasti olisi ja kirjoitti innoissaan ensimmäisiä esseitä.

Olen tällä hetkellä levittäytynyt röyhkeästi kahdelle työpöydälle: toinen täyttyy tietokoneista ja kirjallisuudesta, toisella pöydällä on milloin kirkon piirustuksia, havainnollistavia kaavioita, post-it lappuja tai valokuvia. Jonkin aikaa pöydällä seisoi myös mysteeritekstiili. En ole ehkä vieläkään ihan täysin sisäistänyt tätä yliopiston yhteisöllisyyttä (en vaikka sitä ollaan valmistumisen kynnyksellä). Tarkoitan siis sitä, että minun ei oleteta tietävän kaikesta kaikkea, ja kuinka kaikki tuntuvat olevan vilpittömän avuliaita ja kiinnostuneita siitä mitä teen. Onko tämä jotenkin suomalainen ominaisuus vai olenko se vain minä, joka ajattelee, että ollakseen hyvä työntekijä, pitäisi selviytyä hommasta kuin hommasta ihan itse? Onneksi tämä ajatusmaailma on työrupeaman myötä hieman karissut (juuri niiden ihanien kanssaihmisten ansiosta) ja sitä osaa hyödyntää laitoksen monipuolista osaamista. Esimerkiksi perjantaina hymyilin hölmönä tietokoneen ruudulle, kun olin lähettänyt erään maalauksen signeerauksen sähköpostilla tutkijalle tulkittavaksi ja vastaus lensi takaisin kuin sähkövirta: Hugo Eho. 

Tiedon etsiminen, kerääminen ja syöttäminen tietokantaan vie aikaa, mutta samalla se vie mennessään. Olin jo eräässä vaiheessa niin pyörällä päästäni Petäjäveden uuden kirkon historiallisista kerroksista, että selventääkseni esineiden historiallisia vaiheita värikoodasin vaiheita paperilapuille. 

Kaikki ei ole aina ollut sellaista miltä kokonaisuus nykyisin näyttää. Mikä on ihan ymmärrettävää, kun kirkolla on ikää 136 vuotta. Ulospäin yksi näkyvimmistä muutoksista on se, että ristikeskuksen kupolitorni muutettiin vuoden 1937 uudistuksessa suippotorniksi. 

Inventointihanke rajautuu kohdallani siis kirkolliseen esineistöön, mutta kirkon arkkitehtoniset ja sisäpintojen muutokset heijastuvat myös esineisiin, mikä täytyy ottaa huomioon. Tämä näkyy esimerkiksi esineiden uusilla maalikerroksilla: kun seinien väri muuttuu, muuttuu samalla myös huonekalujen väritys uuteen tyyliin sopivaksi. Samaisessa vuoden 1937 peruskorjauksessa muutettiin paitsi tornin muotoa, pelkistettiin myös koristeellista sisustusta ajanmukaisemmaksi ja väritykseltään vaaleammaksi. Siellä täällä kirkossa on nähtävissä kuitenkin edelleen vilahduksia siitä entisestä historiallisesta kerroksesta.

Yksi uuden kirkon jännittävimmistä löydöistä näkyy yllä. Valokuvatessani noita koristeellisia puukappaleita, minulla ei ollut aavistustakaan mitä tai mistä ne olivat peräisin. Seurakunnan henkilökuntakaan ei osannut suoralta kädeltä sanoa, mihin tarkoitukseen puukappaleet oli tehty. Olin useamman päivän kutkuttavassa epätietoisuudessa, kunnes seurakunnan oma arkisto paljasti lopputuloksen. Vanha valokuva kertoi, että puukappaleet ovat koristaneet aiemmin saarnatuolin pöntön kulmia:

 Samainen kuva paljasti myös alla olevan koristelistan sijainnin:

Esineiden käsittely ja tutkiminen on mielenkiintoista, mutta eniten mielihyvää tuottaa epäselvien ja epävarmojen tietojen täydentäminen. Tämän projektin jälkeen seurakunnalla on hieman vähemmän aukkoja esinehistoriassaan, kun tiedon lisäksi todisteina on kuvallista materiaalia.