Dimensio - NYT

Keski-Suomen museossa avautui 5. joulukuuta Dimensio - NYT -niminen näyttely, joka esittelee vuonna 1972 perustetun Dimensio-ryhmän tämänhetkistä taidetta. Otso Kantokorpi kirjoittaa blogissaan ryhmän alkutaipaleesta: "Ryhmä virisi taiteen ja uuden teknologian suhteiden pohtimisesta. Tietokoneet tekivät tuloaan, ja taiteilijoita kiinnosti muun muassa liikkeen, valon ja myös äänen problematiikka kuvataiteissa." Museo jatkaa sivuillaan: "Tutkiva, kekseliäs, uusia materiaaleja ja tekniikkaa hyödyntävä tekeminen on jatkunut nykyhetkeen saakka. Myös valo ja liike ovat olleet vahvasti mukana ryhmän taiteilijoiden teoksissa, kuitenkaan perinteisiä taiteen tekemisen metodeja unohtamatta."

Antti Immonen: Narkissos, 2014.

En muista kuulleeni ryhmästä ennen näyttelyä, enkä itse asiassa tiennyt näyttelystäkään etukäteen juuri mitään. Minun huomioni kiinnittyi lähinnä näkemääni mainoskuvaan Narkissoksesta. Kun sitten selvisi, että tekijänä on Antti Immonen, päätin vierailla jo avajaisissa. 

Välillä on virkistävää vain kävellä näyttelyyn sen suurempia miettimättä. Dimensio-ryhmän pitkäaikaisena puheenjohtajana toiminut Anja Rahola totesi avajaislauseissaan, että näyttelyssä ei ole mitään yhteistä teemaa, vaan jokainen on tehnyt sitä mikä on tuntunut hyvältä. Joten sikäli ei haitannut yhtään, ettei tiennyt etukäteen mitään. Suurin osa teoksista on valmistunut vuosina 2013-2015, mikä antaa kivan katsannon siihen, mikä kutakin taiteilijaa tällä hetkellä kiinnostaa. 

Reima Nurmikko: Uusi huomen, 2007-2015.

Yksityiskohta teoksesta Uusi huomen.

Portaikosta noustessa edessä on varisparvi. Reima Nurmikko on nimennyt teoksensa Uudeksi huomiseksi. En ollut kommentteja kuunnellessa ainoa, jolle tuli mielleyhtymä Hitchcockin Lintuihin. Tuli välittömästi sellainen olo, että teoksen vierestä tulee kulkea hiljaa ja äänettömästi, jotta parvi ei lehahda lentoon. Varikset ovat asettuneet tasaiseksi ringiksi laakean astian reunoille, joka on täytetty kivihiekalla. Pohjalla on vettä ja vedessä kolme valkoista kiveä. Jokainen varis tuntuu tuijottavan tai odottavan jotain tapahtuvaksi. Samanlainen jännityksen tunne välittyy myös sivustakatsojalle. En huomioinut näyttelyssä sitä tasapainon elementtiä mikä yleiskuvasta välittyi jälkikäteen, mutta mikäli jotkut linnut jostain reunasta katoaisivat, laakea vati ei olisi enää tasapainossa. Se kallistuisi suuntaan tai toiseen. Joten vaikka teoksessa on pieni jännittävä ja ehkä pelottavakin elementti, linnut samalla tasapainottavat toisiaan.

Yksityiskohta teoksesta Uusi huomen.

Kaisa Soini: 12 hetkeä (hommage à Penelope), 2012.

Varisten vieressä on Kaisa Soinin 12 hetkeä. Nauhamaisessa sarjassa olevat pienet maalaukset kulkevat roomalaisin numeroin yhdestä kahteentoista. Sini-violettisävyisten pystyviivastojen joukossa kulkee jokaisessa teoksessa kaksi kultaista viivaa. Numerosta toiseen ne ensin lähestyvät toisiaan, sitten erkanevat. Liikettä ilman liikettä. 12 tuntia, 12 kuukautta. Soini osaa ovelasti ärsyttää katsetta, vaikka teossarjassa ei näennäisesti tapahdu mitään. Mikä itseäni jäi häiritsemään suunnattomasti oli se, että teosten kultaiset viivat eivät kohtaa keskellä! Se hetki, kun kultaiset viivat ovat samassa linjassa, ei mahdu sarjaan, mikä tekee siitä tietysti vielä koukuttavamman.

Vasemmalla Antti-Ville Reinikainen: Seinänaapurit, 2014; oikealla Jaakko Valo: Fasadi, 2015.

Antti-Ville Reinikaisen irrotetut ja leikatut kodin nurkat ja yksityiskohdat olivat entuudestaan tuttuja, ja niissä tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan jotain mikä kiehtoo katsetta. Vieressä seisoi valkoisena elementtinä jyväskyläläisen Jaakko Valon legopalikoista kokoama Fasadi. Yhdeltä kulmaltaan sortunut rakennus paljasti sisärakenteita ja sai pohtimaan mm. kotimaisia 1970-luvulla rakennettuja betonilaatikoita ja niiden kohtaloa. Teos heijasti ikkunoidensa läpi kauniita varjoja, mutta valitettavasti kuviot eivät yltäneet piirtämään muotojaan kunnolla lattialle saakka. 

Yksityiskohta Reima Pietilän teoksesta They see that we don't see, 1991.

Jotkin teokset pysäyttivät tuijottamaan, mutta eivät auenneet ensimmäisellä katselukerralla. Jotkin olivat niin outoja, että ne jättivät sanattomiksi. Kumpikaan ei poista sitä tosiasiaa, että teokset ärsyttivät mieltä juuri oikealla tavalla. 

Kalle Mustonen: Jänis ja kuutamo, 2015.

Käsi ylös kuka on joskus kokeillut käsillään varjoleikkejä? Kalle Mustoselle täydet pisteet tästä humoristisesta Jänis ja kuutamo teoksesta! Sai hyvälle tuulelle ja olisin kenties kokeillut varjoleikkejä seinälle itsekin, jos olisin ollut näyttelyssä yksin. Oivaltava ja leikkisä.  

Antti Immonen: Narkissos, 2015; taustalla Matti Koskela: Ring 1 ja Ring 2, 2015.

Omalta osaltani näyttelyn suosikkeja olivat Antti Immosen teokset. Immonen kuuluu tälle yhä pitenevälle listalleni savolaistaiteilijoita, joiden tekemisiä seuraan ja joiden näyttelyihin pyrin menemään aina, mikäli niitä tarjoillaan täällä Jyväskylässä tai Pohjois-Savossa. Narkissos veti puoleensa jo pelkän mainoskuvan perusteella, sillä kiiltävä, valoa heijastava teräsveistos oli upea. Peilikuvamaisuus toistuu taustalla olevissa Matti Koskelan maalauksissa Ring 1 ja Ring 2.

Antti Immonen: Rutiini/rituaali, 2015.

Narkissoksen vieressä oli kummallisen näköinen teräshärveli. Teosta lähestyessä saippuavedestä kohosi sudenkorennon siivenmuotoinen malli. Pystysuoraan noustuaan taustalla olevat pienet tuulettimet puhalsivat siiven läpi saippuakuplia. Saippuakuplia! Kerroin jo elokuussa kuinka hurahdin kesäjuhlien jälkeen saippuakupliin. Puhaltelin kuplia parvekkeelta vielä pitkälle syksyyn, sillä touhussa on jotain meditatiivista.  

Antti Immonen: Rutiini/rituaali, 2015.

Meditatiivisuus tiivistyi myös Immosen teoksessa, sillä liike oli tasaisen rauhallinen. Yksikään puhallettu kupla ei kuitenkaan ollut samanlainen. Teräs voi materiaalina kuullostaa kylmältä ja kovalta, mutta Rutiini/rituaali rikkoi mielikuvaa. Kevyt sudenkorennon siipi yhdistettynä herkkiin saippuakupliin paljasti itselleni Immosesta jälleen uuden puolen. Taiteilija uudistuu kerta toisensa jälkeen ja onnistuu luomaan teoksillaan maailmoja ja tunnelmia, joihin tekee mieli heittäytyä.

Antti Immonen: Rutiini/rituaali, 2015.

Jotta saisitte hieman paremmin mielikuvan siitä, millaisesta teoksesta lumouduin, vilkaiskaapa tämä:

Edellä esiteltyjen taiteilijoiden lisäksi mukana ovat mm. Harald Karsten, Ilkka Väätti, Kari Juutilainen, Jorma Hautala ja Lars Holmström. Tämä on sen sortin näyttely, että teokset eivät kerro itsestään kuvien välityksellä juuri mitään. Joten joulun välipäivinä, tai vastaavasti uuden vuoden kunniaksi, on hyvä tilaisuus pistäytyä Keski-Suomessa, sillä näyttely on esillä 31. tammikuuta 2016 saakka.

Ps. Naapurissa, Alvar Aalto museossa, on esillä tismalleen samaan päivään saakka Ilmari Tapiovaarasta kertova näyttely.