Poikkeusolojen arkea

Jokaisen on varmasti tänä keväänä pitänyt miettiä arkeaan uudelleen, kun ylimääräiset sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet pois ja monet on siirretty etätöihin. Etätöiden opettelussa meni aikansa, enkä edelleenkään voi tehdä kaikkia töitä kotoa käsin, mutta yllättävän hyvin olen tilanteeseen sopeutunut. Minua ei ole missään vaiheessa ahdistanut olla kotona. Seinät eivät ole kaatuneet päälle, kun pihallakin on joka viikko kevään edetessä enemmän puuhasteltavaa. Eniten minua on harmittanut se, ettei voi nähdä ystäviä ja ettei pääse halaamaan. Virtuaalikahvit ovat osoittautuneet itse asiassa aika kivaksi ideaksi, mutta kukapa meistä ei kaipaisi jossain määrin myös fyysistä yhdessäoloa.

Kotona on paikattu tätäkin aukkoa puuhastelemalla vaikka mitä. Muistatteko esimerkiksi isoäidinneliöistä tehdyn peiton? Virkkasin sen graduvuonna 2015, mutta lankojen päätteleminen jäi puolitiehen. Nyt "gradupeitto" saa kenties lisänimen "koronapeitto", sillä kaikki langanpätkät on päätelty; peitto on valmis! Eihän siinä mennytkään kuin 5 vuotta.

Yllättäen on ollut aikaa öljytä puisia käyttöesineitä. Myös terassikalusteiden kunnostus on edennyt. Viime kesänä kesken jäänyt projekti jatkui yhden tuolin hiomisella ja öljyämisellä. Leipominen ja ruoanlaittaminen on varmasti tullut voimakkaammin monen arkeen. Ainakin kauppojen jauhohyllyistä päätellen pitsaa tehdään monessa taloudessa, sillä useammasta kaupasta on durum-jauhot loppuneet aina kun olen niitä itse kaivannut. Täällä on tehty aiempaa enemmän keittoja, karjalanpaistiakin tein ensimmäisen kerran sitten joulun, mustuneet banaanit hyödynsin banaanikakuksi ja vappua odotellessa kokeilin itse simankin valmistamista.

Tuo pöllönmuotoinen banaanikakku on aiheuttanut hymyjä. Löysin aikoinaan kirpparilta pöllövuoan ja ostin sen ihan vain siksi, että oli niin nätti. Laakea muoto sopii banaanikakkuun, että se kypsyy tasaisesti. En vain "osaa" käyttää sitä mihinkään muuhun leivontaan. Minusta perinteiset kuivakakut pitää olla sellaisessa ympyränmuotoisessa vuoassa, missä on reikä keskellä. Niinpä pöllövuoka on toistaiseksi vain banaanikakkuvuoka.  

Ulkoilu pihalla ja lähiympäristössä tekee hyvää. Päätin ottaa aktiivisesti osaa myös #pelastapörriäinen -kampanjaan ja ostin kaksi hyönteishotellia. Viime kesänä kimalaisia oli pihassa mielestäni paljon, mihin tietysti auttoivat omena- ja luumupuut, perennakukat, syreenipensaat ja ostetut kukat. Toivon, että kampanjan myötä pörriäiset saadaan elinvoimaisiksi pidemmällä tähtäimellä, että maailman tasapaino ei horju. 

Ajattelin kokeilla myös pienen kukkaniityn perustamista, sillä haluaisin nähdä perhosia enemmän. En tiedä kuinka hyvä kallioinen rinnetontti on yritykselle, mutta kokeilen. Hyötypuutarhaa kasvatetaan sen verran, että kokeillaan myös yhden perunapenkin verran perunanviljelyä. Viime vuosi meni puutarhan osalta paljon siihen, että katsottiin mitä kaikkea pihassa ylipäänsä kasvaa. Kaikki oli niin uutta ja uuden opeteltavaa oli paljon, ettei mieli jaksanut hyödyntää kaikkia lajeja. Esimerkiksi lipstikkaa ja mäkimeiramia voisi yrittää hyödyntää, kun niitä pihalla kasvaa.

Kevätlintujen bongaus lintulaudalta on ollut mukavaa. Nyt niidenkin touhuja on ollut aikaa seurata. Minulla on vanha WSOYn Linnut värikuvina -teos vuodelta 1959, johon on piirretty lintujen kuvat. Isäni lienee opiskellut tästä kouluaikoinaan lintuja latinankielisine nimineen. Lintulaudalla on näkynyt tali- ja sinitiaisten, punatulkkujen ja harakoiden lisäksi mm. varpusia. Olen oppinut erottamaan pikkuvarpusen tavan varpusesta sen poskessa olevasta mustasta läiskästä. Lopputalvesta punaotsaiset pienet linnut paljastuivat urpiaisiksi. Tämän lisäksi olen bongannut närhiä, vihervarpusia, peippoja ja mustarastaita. Viimeisin riemunkiljahdus tapahtui huhtikuun lopussa, kun näin pihalla linnun, jolla oli sinimusta pää ja voimakkaan oranssi rinta. En muista aiemmin kyseistä lintua nähneeni, tai ainakaan en ole kiinnittänyt siihen huomiota. Lintu paljastui järripeipoksi.

Tämä pääkallo tuli vastaan metsäretkellä.

Luonnosta on paljon iloa, mutta joukkoon mahtuu myös surua. Rusakoita ja/tai metsäjäniksiä on pyörinyt pihalla läpi talven. Nyt yksi pitkäkorva löytyi kuolleena terassin portaiden alta. Oli mennyt sinne ilmeisesti itse kuolemaan (suojaisaan paikkaan), sillä ulkoisesti ei näyttänyt siltä että kukaan olisi sitä satuttanut. Siinä tuli sitten ensin hetki kummasteltua, että mitä ruumiille (onko tämä kuolleesta eläimestä oikea termi....) pitäisi tehdä. Päätettiin haudata jänö tontin reunalle, koivun alle. Sinne se jäi, ilta-aurinkoon, mullan ja muutaman kiven alle, havunoksien peittoon. Terassin alunen peitettiin sittemmin verkolla.

Lapsuuskodin seinissä oli ennen maalaus- ja tapetointipuuhia ruskeat tekstiilitapetit.

Kuten aiemmasta maalausprojektista saitte huomata, kodinlaittoa on tapahtunut. Kauppareissujen lomassa tulee ostettua sisustuslehtiä ja Pinterest on aktiivisessa ideointikäytössä. Kodinlaitto laajeni itse asiassa lapsuuskotiinkin, kun lupasin äidille joululahjaksi tapetointia ja maalausta. Homma jäi joulupyhinä hieman kesken, mutta ehdin oman lomaviikkoni aikana käydä tekemässä huoneen loppuun talon ollessa tyhjillään työpäivän ajan. Nyt olen palannut taas oman kodin laittoon, ja yläkerran 90-lukulainen vessa on tarkoitus päivittää pienellä budjetilla.     

Kirppareillekin on ikävä, mutta löytöjä voi toki tehdä verkossakin. Tämä krumeluurilampetti löytyi ennen koronarajoituksia kirpparilta 5 eurolla. Jokin siinä viehätti, vaikka en tavallisesti ole innostunut lampeteista. Ajattelin, että muoto sopisi art nouveau-henkiseen tapettiin, mutta en ollut varma pidänkö noista varjostimista. Nettiä selailemalla löytyi erilaisia kynttilänmuotoisia lamppuja, joista valitsin led-versiot joiden "sydänlanka" lepattaa kuin oikea liekki. Tarkoitus ei alun perinkään ollut tehdä tästä mitään lukuvaloa, vaan puhtaasti tunnelmanluoja.

Vielä suurempi tunnelmanluoja on tässä: vanha Philipsin putkiradio! Olen haaveillut tällaisesta vanhasta radiosta pitkään, mutta kirppareilla hinnat ovat olleet budjettiini nähden korkeat, enkä voi olla varma toimiiko laite. Tämän vuoksi olin riemuissani kun sain tuttavalta yhteydenoton, että hänellä olisi ylimääräisenä vanha radio. Saisin sen ilmaiseksi, mutta tässäkään tapauksessa toimivuudesta ei olisi takuita, kun laitteen toimivuutta ei ole voinut sopimattoman pistokkeen vuoksi testata. Radion saisi palauttaa jos se ei toimisi. Joten riskit olivat omalta osaltani olemattomat.

Sain testattua radion adapterin avulla ja valo syttyi laitteeseen välittömästi. Pieni hetki meni nappuloita pyöritellessä, kunnes alkoi kuulua venäjänkielinen radiokanava. Sehän toimii! Nappuloita painellessa löytyi myös suomenkieliset kanavat ja tanssimusiikkia. Olin aivan rakastunut. Sain ilmaiseksi omasta mielestäni maailman kauneimman radion! Tämä on mukavan siro verrattuna moniin putkiradioihin. Kaiken lisäksi sain kuulla, että kyseinen radio on kuulunut aikoinaan entiselle pankkineidille.

Huomaan, että kotioloissa on loputon tarve puuhastella jotain. Silti on ihan terveellistä viettää välillä aikaa myös vaakatasossa. Kirjojen ja lehtien lisäksi olen katsellut Tovan ja Mathiaksen (syntynyt Vaasassa, perhettä ja ystäviä edelleen Suomessa) arkea Talasbuanissa, keskellä jämtlandilaista metsää Ruotsissa. He ovat antaneet 80 vuotta hylättynä olleelle karjamajalle uuden elämän ja kertovat arjestaan vlogissa. Nuori pariskunta vaalii perinteisiä käsityötekniikoita ja elämäntapaa mm. rakentamalla itse hirsitaloa ja kellaria, kasvattamalla syömänsä vihannekset, kasvikset ja lihan, sekä tekemällä kaikkea muuta mikä oli itsestäänselvää vielä 70 vuotta sitten. Kuten lihan teurastaminen itse. Heidän unelmansa on elää mahdollisimman omavaraisesti  ja lähellä luontoa. Niinpä esimerkiksi kanoja, kaneja, lampaita, vuohia ja sikoja hyödynnettään paitsi munien, maidon ja villan lisäksi lihana. Tova on käynyt koulun, jonka myötä hän voi tehdä artesaanijuustoja ja Mathias on kouluttautunut teurastajaksi ja lihanvalmistukseen. Sähköä ei mökissä ole ja vesi noudetaan läheisestä joesta.

En itse jaksaisi heidän arkeaan elämäntyönä, mutta minusta vlogia on ihana seurata. Sitä, että itseni ikäinen pariskunta ei osaa kaikkea maalla/metsässä asumiseen tarvittavia taitojaan verenperintönä, mutta kaikki on mahdollista oppia. Kuten lampaan keritsemisestä kirveenvarren valmistukseen. Heidän hidasta elämäänsä on rentouttavaa katsoa. Heillä on terve suhtautuminen elämään ja luontoon, halu oppia uutta ja etsiä tietoa. 

Minullakin on tarve hidastaa elämää, irrottautua kaikista sähkölaitteista ja stressistä. Se tapahtuu tuolla puutarhassa istuttamalla, kitkemällä, keräämällä satoa, haravoimalla tai sisällä esimerkiksi lämmittämällä taloa puulla tai keittämällä hilloa. Huomaamalla, että elämässä on muutankin kuin hektinen rytmi ja sähköinen media. Terveen tasapainon etsimistä hitauden ja hektisyyden kesken. Ei aina helppoa.