Kansallismuseossa on esillä värikäs outsider-taidetta esittelevä näyttely Kesytön taide. Näyttelyssä on esillä yhteensä 460 teosta 46 outsider-taiteilijalta Euroopasta, Brasiliasta ja Suomesta. "Termillä tarkoitetaan taiteilijoita, jotka sijoittuvat taidekentän perinteisesti hyväksymän taiteen ulkopuolelle. Keskenään outsider-taiteilijat ovat erilaisia ja yhteismitattomia, kesyttömiä. Outsider-taiteilijoiksi ei katsota kuuluvaksi taiteen kentälle pyrkiviä aloittelevia ammattitaiteilijoita eikä taidetta harrastuksenaan tekeviä amatöörejä tai kansankulttuurin traditiota noudattavia talonpoikaistaiteilijoita."
"Osa näyttelyn teoksista on luonteeltaan lähellä perinteistä kansantaidetta ja kansankuvausta. Taiteilijat kuvaavat arkisia elämän tapahtumia, työtä, olemassaolon värikylläistä iloa ja rakastamiaan eläimiä, mutta myös rakkautta ja surua. Politiikka, etenkin ankara arvostelu on monien tekijöiden elämänmittainen intohimo. Useiden taiteilijoiden teokset ovat surrealistisia kertomuksia alitajunnan maailmoista tai kosmisista ulottuvuuksista. Unet, uskomukset ja painajaiset ovat heille tosia ja samanarvoisia kuin arki ja jokapäiväinen elämä. Kristillinen perinne, sen kertomusten tapahtumat ja henkilöt sekä kuvitelmat tuonpuoleisesta ovat toistuvia aiheita sekä maalauksin että pienoisveistoksin toteutettuina."
Franjo Klopotan: Äkilliset jäähyväiset, 1970, öljy, lasintaaksemaalaus. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Franjo Klopotan: Älä unohda minua, 1973-1974, öljy pellavakankaalle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Franjo Klopotan: Älä unohda minua, yksityiskohta, 1973-1974. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Franjo Klopotan: Älä unohda minua, yksityiskohta, 1973-1974. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
En tiennyt etukäteen juuri mitään outsider-taiteesta. ITE-taide on terminä tutumpi, mutta siltäkään alueelta en osaa nimetä kovin montaa taiteilijaa. Tämän vuoksi kävelin näyttelyyn täysin avoimin mielin.
Näyttelytekstit olivat selkeitä ja syvensivät ymmärrystä outsider-taiteesta:
"Outsider-taiteesta käytetään kymmeniä eri nimityksiä, joista jokainen korostaa joitain sen monista ulottuvuuksista. Yleisimmin käytetään kuitenkin outsider-nimitystä. Sen synonyymeinä käytetään mm. termejä naiivi taide, marginaalitaide, art brut, raaka taide, itseoppineiden taide, art singulier. Lisäksi erityisesti Suomessa ITE-taiteeksi nimetty taide on hyvin elinvoimaista ja monimuotoista, mutta on yleensä luonteeltaan outsider-taidetta suoraviivaisempaa tekemistä. Outsider-taiteilijoille ominaisia piirteitä ovat: itseoppineita, taiteelleen omistautuneita, taidemaailman arvostuksista piittaamattomia, useimmat ovat haluttomia esittelemään teoksiaan julkisesti, omissa oloissaan viihtyviä, visionäärejä."
Teofil Ociepka: Metsänhenkiä, 1968; Fantasiametsä, 1964, öljymaalaukset kankaalle. Maija ja Volker Dallmeierin naiivin taiteen ja Outsider-taiteen kokoelma.
Pidin etenkin siitä, että kaikista taiteilijoista oli lyhyet esittelytekstit, jolloin taiteen sisältöön ja kuvaustapaan oli helpompi samaistua, kun ymmärsi taiteilijoiden taustat. Monet teokset tuntuivat olevan täynnä vertauskuvia, symboleita ja unikuvia, mutta taiteilijoiden kulttuuria tuntemattomalle niitä on vaikea lähteä avaamaan ja tulkitsemaan. Tuttuja attribuutteja ja symboleita löytyi teoksista, joissa viitattiin kristinuskoon. Tätä kuvastoa osaan lukea.
Jósef Orlecki: Enkelikaariseppele, maalattu puu.
Stanislaw Holda: Pyhä Veronika, 1975, maalattu puu.
Lisa Kreitmeier: Vaalitaistelu, yksityiskohta, 1975, öljy pellavakankaalle ja puulle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Samoin yhteiskuntaa ja politiikkaa kritisoivat teokset oli helppoa tulkita, vaikkei tekstien sisältöä ymmärtäisikään. Politiikkaa rohkeasti kritisoiva taiteilija oli esimerkiksi suomalainen Tyyne Esko (1920-2011, Kokkola), jonka teoksissa otetaan vahvasti kantaa. "Tyyne Esko aloitti maalaamisen 1972. Kokemukset raskaasta työnteosta, köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta innoitti hänet maalaamaan sosiaalikriittisiä protestitauluja, joissa hän arvosteli vallanpitäjien ja poliitikkojen ahneutta ja ihmisten pöyhkeyttä."
Tyyne Esko: Kodittoman osa, 1977, öljy kovalevylle. K.H. Renlundin museon kokoelma.
Omia suosikkiteoksiani olivat kroatialaisen Franjo Klopotanin (1938-2019) fantasiamaiset maalaukset, joissa maalaustekniikka oli ikonimaalaukselle tyypillisen ohutta ja kerroksellista. Teoksissa oli samaan aikaan jotain melankolista ja kaunista. Toinen tunteisiin vetoava taiteilija oli vahvoja värejä kankaalle vyöryttänyt saksalainen Erich Grams (1924-1998). Hänen töissään oli jotain samanlaista alkukantaista iloa ja väriä kuin Turussa Ars Novassa 2018 näkemässäni Maria Prymatšenkon näyttelyssä.
Erich Grams: Eläimiä metsässä, noin 1969, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Kotka(?) kantaa kynsissään pientä kettua(?). Erich Grams: Eläimiä metsässä, yksityiskohta.
"Erich Grams oli kaivostyöläinen. Hän tapasi vaimonsa Gertruden vuonna 1948 ja perusti perheen. Vuonna 1953 tapahtuneessa onnettomuudessa Grams sai vakavia vammoja eikä voinut enää palata kaivostyöhön, mutta ryhtyi sen sijaan betonityöntekijäksi. Grams joutui toistamiseen vakavaan työonnettomuuteen ja kärsi sen jälkeen jatkuvista kivuista. Perhelääkäri suositteli hänelle muuttoa maaseudulle. Vuonna 1971 Grams korjasi perheen vuokrataloa maaseudulla ja hänen silloin kuusivuotias tyttärensä pyysi häntä maalaamaan muutamia kuvia taloon. Grams päätyi maalaamaan koko talon ja tästä alkoi hänen taiteellinen uransa. Grams halusi luoda ihannemaailman, jossa kaikki elävä on sopusoinnussa luonnon kanssa."
Erich Grams: Lintujen laulu, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Maalaukset ovat dekoratiivisia kukkakuvoisine reunanauhoineen. Niissä on myös dekoratiivisuudelle ominaista symmetriaa. Tarinat kulkevat ikään kuin kerroksissa. Luontosuhde näkyy voimakkaasti. Lintujen laulu -maalauksessa linnunlaulu pulppuaa siivekkäiden nokista kukkina. Alapuolella olevat nisäkkäät kurkottelevat päitään taivaalle lintuja katsoakseen.
Erich Grams: Lintujen laulu, yksityiskohta, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Erich Grams: Lintujen laulu, yksityiskohta, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.
Jussi Tukiainen: Votiivilaiva, esinekollaasi, sekatekniikka. Yksityiskokoelma.
Kierrätysmateriaalin taitava käyttö jaksaa hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Se, että roskasta voi luoda jotain kaunista. Jussi Tukiaisen (1937-2022) laivat olivat hienoja. "Jussi Tukiainen oli papin poika ja opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa. Opinnot jäivät, kun hän antautui täysin taiteen tekemiselle ja galleriatoiminnalle. Tukiainen oli itseoppinut dadaisti ja halusi toimia taiteensa kautta länsimaista porvarillisuutta ja perinteistä taide-elämää vastaan. Hän teki mustanhumoristista taidettaan kaikesta mahdollisesta löytämistään materiaaleista. Kengän lestit, löydetyt lelut, kanan ja kalkkunan luut muuntuivat laivoiksi, jotka on sommiteltu tarkasti yhteen."
Hanna Viitala: Baubo (Vatsajumalatar), 2020, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.
Valtaosa näyttelyn taiteilijoista oli edesmenneitä, mutta ilmeisen tunnettuja, vaikken itse nimiä juurikaan tunnistanut. Yksi outsider-nykytaiteilijoista on kuitenkin suomalainen Hanna Viitala (1976), jonka kimaltavat veistospäät ja torsot ottivat näyttelykävijät vastaan ensimmäisinä. Teoksissa tuntui olevan vahvaa naiseutta äitiyden ja itsensä tuntemisen kautta.
Hanna Viitala: Oman elämänsä guru, 2018, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.
Hanna Viitala: Vaikeneminen on kultaa, 2020, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.
Näyttely oli iloinen ja opettavainen yllätys outsider-taiteen maailmaan. Kesytön taide oli koonnut kattavan kokoelman runsaita esimerkkejä, mutta nälkä tuntui kasvavan syödessä ja uutta oppiessa, joten jäin kaipaamaan useampia esimerkkejä nykyisistä outsider-taiteilijoista. Vaikka en ollut aina varma osasinko lukea teoksissa olevaa kuvakieltä oikein, usein niistä kuitenkin välittyi voimakkaana tunnelma, jonka taiteilija on halunnut kuvata. Näyttelyssä oli myös vapauttavaa estottomuutta, kun taiteilijat ovat luoneet omien taitojensa puitteissa ihan mitä tahansa.
Myönnän, että oma asiantuntemukseni rajautuu juuri perinteisenä pidetyn ja hyväksytyn taidekentän sisäpuolelle. Ammattitaiteilijoihin, museoihin ja gallerioihin. Tästä syystä oli hyvä venyttää omaa mukavuusaluetta ja huomata, kuinka tärkeä osa (taide)historiaa ja kulttuurintallennusta nämäkin teokset ovat. Keveyttä näyttelykierrokseen toi juuri se, että minun ei tarvinnut "arvioida" näyttelyn sisältöä samalla tavoin kuin tekisin alitajuisesti omalla mukavuusalueellani. Sen sijaan sain nauttia näyttelyn visuaalisesta ilmeestä ja pysähtyä tutkimusmatkalle kiehtovien teosten ääreen.
Huom! Kesytön taide on jäämässä viimeiseksi näyttelyksi ennen Kansallismuseossa
käynnistyvää laajennus- ja peruskorjaushanketta.
Kesytön taide on esillä Kansallismuseossa vielä 24.9.2023 saakka.
Harvoin sitä tulee miettineeksi aktiivisesti omassakaan arjessa museoiden todellista merkitystä muistiorganisaatioina. Tiedostan kyllä museoiden merkityksen kenties rivikansalaista paremmin, mutta välillä asioita pitää itsestäänselvinä. Mutta sitten sitä astuu näyttelyyn, joka muuttaa ajattelua, tuo uutta tietoa ja tökkää tunnehermoon siten, että todella sattuu. Kansallismuseon Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelyssä kävi näin.
Näyttely kertoo "identiteetistä ja kollektiivisen muistamisen merkityksestä". Käsi ylös kenelle inkeriläisten historia on hämärän peitossa? Niin minullekin, joten pieni oppitunti lienee tarpeen:
Kartta: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely.
"Inkeriläisten vaiheet ovat aiemmin unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle 1600-luvulta lähtien muuttaneita savolaisia ja karjalaisia[!] sekä heidän jälkeläisiään. Inkeriläisten kulttuuri nojautui 1900-luvun alkupuolelle asti suomen kieleen ja luterilaisuuteen, elinkeinot maatalouteen ja kalastukseen. Inkeri on eri aikoina ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisia vainottiin erityisesti 1920-1950-luvuilla. Karkotukset, teloitukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000:n inkerinsuomalaisen kotikylät. Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon kieltäminen tuhosivat inkeriläisten oman kulttuurin.
Jatkosodan loppuvuosina yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen sotatoimialueeksi joutuneelta Inkerinmaalta. Välirauhan jälkeen käynnistynyt paluu Neuvostoliittoon merkitsi karkotusten jatkumista. 1990-luvun alussa Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille mahdollisuuden tulla paluumuuttajina Suomeen. Yli 30 000 tarttui tilaisuuteen."
Näyttelyyn astutaan isokokoisten lakanoiden läpi, joihin on kuvattu inkeriläisiä tarinoineen - nuoria ja vanhoja. Näyttelyn valokuvat on ottanut Meeri Koutaniemi. Käsikirjoituksen ovat toteuttaneet Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen.
Kävijälle välittyy nopeasti, että mm. karkotuksia, väkivaltaa ja pelkoa kohdanneet inkeriläiset eivät ole saaneet ja/tai halunneet puhua kokemuksistaan, ja hiljaisuuden kulttuuri on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nuoremmat inkeriläisten sukupolvet on jätetty yhtä tietämättömiksi juuristaan kuin muutkin suomalaiset. Hiljaisuudella on haluttu suojella, mutta samalla se on aiheuttanut juurettomuutta ja surua.
Heidi Reis (31) ja Heini Reis (24):
" -Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka, josta mummi on lähtöisin."
Greete Putta (33):
" -On vaikeaa selittää ihmisille sitä tuskaa inkeriläisten taustassa niin, että he ymmärtäisivät, kun tuntuu että kenelläkään ei ole mitään pohjatietoja. Mä toivoisin, että meistäkin puhuttaisiin ja opetettaisiin koulussa. Sitä kautta annettaisiin ymmärtää, että tekin olette osa tätä maata ja sen historiaa."
"Greete Putta muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen Virosta perheensä mukana 1990-luvun alussa. Koulussa tulokasta haukuttiin venäläiseksi huoraksi, mutta Greete teki parhaansa sopeutuakseen. Myöhemmin koulun historiantunnin kotitehtävänä piti tehdä selvitys oman perheen sijoittumisesta Suomen historiaan. Greete halusi kirjoittaa inkeriläisestä isoisästään Juho Puttasta, joka saapui Suomeen jatkosodan aikaan evakuoitujen 63 000 inkeriläisen joukossa ja taisteli jatkosodassa Suomen armeijassa Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen hän palasi Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan, koska hän oli auttanut Suomea sodassa. Vapauduttuaan Juho muutti Neuvosto-Viroon ja sai Kekkoselta mitalin ja kunniakirjan. Koska koulussa ei ollut opetettu inkeriläisten historiaa, teini-ikäinen Greete opiskeli sitä isänsä kanssa, kirjoitti Juhon tarinan auki ja vei tehtävän kouluun. Kun tehtäviä käytiin läpi, opettaja sivuutti Greeten tekstin kokonaan ja käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt sitä."
Näyttelyn keskiössä on luterilaistaustainen inkeriläisyys, mutta minusta oli hyvä, että teksteissä muistettiin mainita myös ortodoksien asema historian saatossa:
"Inkerinmaan eli Inkerin ja sen väestön syntyyn ovat myöhäiseltä keskiajalta saakka vaikuttaneet Ruotsin ja Venäjän taistelut strategisesta alueesta Suomenlahden rannalla. Ruotsin kuningaskuntaan Inkerinmaa liitettiin vuonna 1617. Tällöin iso osa alueella asuneista suomensukuisista inkeroisista ja vatjalaisista, jotka olivat ortodokseja, pakenivat Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista Venäjän puolelle. Heidän tilalleen Inkeriin alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta."
Näyttelyssä ei sen syvemmin menty ortodoksisen väestön pakenemiseen ja heidän rajuun kohteluunsa 1600-luvulla. Mutta historia tietää kertoa, ettei ortodoksisenkaan väestön elämä ollut helppoa luterilaistamistoimien keskellä.
"Elsa Ivanovan (os. Kallonen) poika Nikolai Ivanov ei enää puhu suomea, sillä hänen äitinsä ei uskaltanut siirtää kielitaitoa lapsilleen." Kuva: Meeri Koutaniemi.
Historiallisten tapahtumien kertaaminen ja kuvatekstit tarinallistivat Meeri Koutaniemen valokuvia liikutukseen saakka. Kuvien ihmisissä elää kipeä historia, joka näyttelyn myötä nousee tietoisuuden ulottumattomista saavutettavaksi, muistettavaksi.
"Aino Kasnova (os. Kallonen) asuu Suuressa Ontrovassa sukunsa kotitalossa poikansa Pavelin perheen kanssa. Ainon isä Juho vaihtoi sotavuosina sukunimensä venäläisittäin kirjoitetuksi Kaloniniksi. Näin perhe onnistui pitämään talonsa, muiden inkeriläisten taloja annettiin uusille asukkaille." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilskin kaupunki sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella, kun ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi 1930-luvulla päätettiin perustaa kaivostyömaa. Työntekijöiden hankkiminen annettiin Gulag-vankileirijärjestelmälle ja vankileiri Norillag perustettiin vuonna 1935. Vankien joukossa oli myös inkerinsuomalaisia. Nykyisin Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirien hallintorakennusten raunioita." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Nykyisin Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja. Kaivosteollisuuden päästöt, kuten ilmaan vapautuva rikkidioksidi ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-vankileirijärjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä, jonka työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935-56. Vankien käytännössä käsin kaivamaa hiiltä ja malmeja käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa. Nyt hiiltä kaivaneiden naisvankien parakkien rauniot häämöttävät lumen ja jään keskellä. Osa vangeista on haudattu samaan rinteeseen." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Ikiroudan säilyttämä jalka törröttää ulos ajopuiden alta karkotettujen hautausmaalla Bykovski Mysissä, Jakutiassa. Ruumiin henkilöllisyys ja kansallisuus ei ole tiedossa." Kuva: Meeri Koutaniemi.
Näyttely oli käsikirjoitettu upeasti ja rehellisesti mitään tai ketään syyttämättä, mutta kertomalla asiat siten kuin ne historiallisesti ovat. Tarinoissa ei ollut katkeruutta, mutta surua sitäkin enemmän. Esineistöä oli esillä suhteellisen vähän, mutta se olikin sitten koskettavaa:
Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluu Amalia Suden lakanoille kirjoittamia muistelmia karkotuksesta ja vankileireiltä.
"Amalia Susi (1898-1972) oli inkeriläinen matematiikanopettaja Toksovan kunnan Korpiselän kansakoulussa. Keväällä 1921 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Tuolloin hänet vapautettiin jo muutaman päivän kuluessa, mutta pian sen jälkeen alkoivat useita vuosia kestäneet karkotukset eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1924 Amalia Susi sai neuvostovastaisesta agitaatiosta kymmenen vuoden tuomion, josta hän kärsi usealla eri vankileirillä.
Vapauduttuaan Susi kirjasi vuonna 1954 kokemuksensa karkotuksesta ja leirien arjesta muistiin vanhoille lakanoille ja alusvaatteille. Muistiinpanoja säilytettiin perheen kotona lasten patjan sisään ommeltuna, ilmeisesti jotta neuvostoviranomaiset eivät pääsisi niihin käsiksi.
Amalian sukulaiset löysivät muistiinpanot vasta hänen kuoltuaan. 1980-luvun lopussa sukulaiset alkoivat toivoa, että niitä olisi turvallisinta säilyttää Suomessa. Neuvostoliiton hajottua inkeriläinen Albert Kirjanen ja Rautalammin kirkkoherrana toiminut Raimo Jalkanen toivat kankaat Suomeen. 28 kankaanpalasesta koostuvia muistelmia säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä."
"...nyt hän on saapunut --- heikkona ja nälkäisenä ja pyysi sokeria ja läskiä...."; "...mies kuoli pudoten kohtauksen aikana..."; "...hän kertoi että ei jaksa vielä 2-3 vuotta odottaa..."; "...Bertan toveri sai vielä 5 vuotta lisää..." Amalia Suden muistiinpanoja.
Santeri Pakkanen, 69. Kuva: Meeri Koutaniemi.
Näyttelyn käsikirjoittaja Santeri Pakkanen (69) kertoo:
"Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita. Kun on tuhottu puolet kansasta, viety maa, kieli ja historia ja kuitattu kaikki vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi. Inkeriläiset vanhemmat pyrkivät suojelemaan meitä salaamalla Stalinin vainoissa kokemansa kauheudet, mutta menneisyyden taakka, patoutunut tuska ja ahdistus siirtyvät lapsille, joille jää juurettomuuden ja muukalaisuuden tunne ja kysymyksiä, joihin ei saa vastausta. Tämän näyttelyn tarkoitus on pyrkiä antamaan vastaus."
"Nykyisin Suomessa asuva ja toimittajana työskentelevä Santeri Pakkanen oli mukana inkeriläisten kansallisessa heräämisessä Neuvostoliitossa 1980-luvulla ja oli yksi Punalippu-lehden tekijöistä sekä Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ensimmäinen puheenjohtaja."
Näyttelyn toinen käsikirjoittaja, Santeri Pakkasen tytär, Lea Pakkanen (36) on lapsena Suomeen paluumuuttanut inkerinsuomalainen toimittaja. Hänen muistoistaan kertoo kenties näyttelyn koskettavin esine:
Saunan ovi. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.
" 'Näkemiin mummo, älä itke äläkä ikävöi'. 7-vuotias Lea Pakkanen kirjoitti Aino-mummolle saunan oveen liidulla jäähyväisviestin, kun perhe muutti Suomeen vuonna 1991 ja mummo jäi Venäjän Karjalaan."
Näyttely oli todella koskettava. Luin kaikki tekstit ja janosin lisätietoa. Näyttelyn myötä huomasin ymmärtäväni paremmin myös omaa suhdettani perittyihin esineisiin. Usein sanotaan, ettei tavaraan pitäisi kiintyä - "se on vain materiaa" - mutta se materia sisältää historiaa. Ihmisten sanotaan elävän niin kauan kuin joku heidät muistaa. Usein tämä tarkoittaa kolmea sukupolvea. Sen jälkeen ei ole ketään, joka fyysisesti muistaisi edesmenneet henkilöt. Mutta useat esineet ovat täällä meitä kauemmin.
Minä en tiennyt tai tuntenut ukkini äitiä, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni. Silti minulla on muisto hänestä, hänen ompelukoneensa. Minä muistan hänet, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Tiedän, että hän on ollut olemassa, ja ompelukone on fyysinen muisto tuosta näkymättömästä ihmisestä. Tieto ihmisistä ja historiasta välittyy eteenpäin esineissä niin kauan, kun seuraavat sukupolvet ymmärtävät siirtää eteenpäin tätä muistoa. Tämä on muistiorganisaatioiden (museoiden, kirjastojen ja arkistojen) tärkein tehtävä. Sitä voi tehdä myös lähellä. Kertoa lapsille ja lapsenlapsille heidän omista juuristaan. Kaikille se ei valitettavasti ole mahdollista.
Palataanpa vielä kerran Helsinkiin. Reissuun mahtui myös pari suunnittelematonta museokäyntiä kun ylimääräistä aikaa näytti hieman olevan, joten kävimme katsomassa Kansallismuseon ja Ateneumissa Wardin. Ateneumiin on turha yrittää kameran kanssa ujuttautua, joten tunnelmakuvia Kansallismuseosta olkaa hyvä. Tämä oli muuten ensimmäinen kertani myös Kansallismuseossa, mikäli muistini ei ole pyyhkäissyt jotakin lapsuuden opintomatkaa mielestäni. Jo kansallisromanttinen rakennus itsessään on näkemisen arvoinen.
Tulijat vastaanotti Emil Wikströmin veistämä graniittikarhu. Wikströmin tuotantoon oltiin tutustuttu jo aiemmin Visavuoressa.
Keskihallin kattoholveissa on Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1928 maalaamat Kalevala-aiheiset freskot.
Aloitimme kronologisesti esihistoriaosuudella. Täällä oli hauskinta bongailla arkeologisia löytöjä jotka ovat toimineet malleina Kalevala-koruille. Sieltä löytyi mm. "tuttuja" rannekoruja ja sormuksia. Leväluhdan suosta löytyneet ihmisten pääkallot sen sijaan aiheuttivat hieman epämiellyttäviä tuntemuksia. Oletteko muuten huomanneet että kontekstitiedoilla on tällaisissa tapauksissa paljonkin merkitystä? Tieteellisiä asioita (esim. pääkallon muotoa, kokoa) esittelevissä näyttelyissä kallot osaa ottaa "esineinä", mutta esimerkiksi hautalöytöjen yhteydessä kallot ovat jotenkin kammottavampia. Vaikka sama ruumiinosahan siinä on kyseessä!
Siinä se nyt on, kirjoista tuttu hirvenpäätä esittävä kiviveistos Huittisista.
Pyhää Birgittaa esittävä veistos Padasjärven kirkosta. Veistos on vamistettu mahdollisesti Saksassa 1400-luvun puolivälissä.
Minä olisin todennäköisesti saanut kulumaan sen puolitoistatuntisen pelkästään näissä kirkollista taidetta esittelevissä huoneissa.
Museon yksi ehdottomista vetonauloista on tämä suuri Pyhän Barbaran alttarikaappi Kalannin kirkosta. Alttarikaapin on valmistanut 1420-luvulla Meister Francke, joka kuului Hampurin dominikaaniluostarin veljestöön. Keskiosan veistokset kertovat Neitsyt Marian elämästä ja sivuovien maalaukset Pyhän Barbaran legendasta.
Yksityiskohta Pyhän Barbaran alttarikaapista. Neitsyt Maria vapauttaa ritari Teofiluksen sopimuksesta paholaisen kanssa.
Neitsyt Maria Raision kirkosta. Valmistanut Liedon mestari n. 1320-1330.
Ratsumiesten haarniskat ja kolmikymmenvuotisen sodan aika 1620-1650.
Vaikka aseet eivät sinänsä juuri kiinnostakaan, oli ihailtava sitä koristelua ja käsityötaitoa
mikä niihin liittyi.
Koristeellisia miekkoja 1620-1690.
Melkoinen aarrekammio oli tämä hopeisia esineitä ja astiastoja sekä koruja esitellyt osuus. Kultaiset kalkki ja pateeni olivat Kustaa III:n lahjoitus Koiviston kirkolle vuonna 1777. Tämä oli toinen kerta kun näin kultaisen ehtoolliskaluston. Ensimmäisen kerran hämmästelin täydellistä kultaista ehtoollisastiastoa Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmissa. Kyseinen astiasto oli tosin koristeltu rikkaammin, sillä esineissä oli muun muassa rubiini- ja smaragdiupotuksia.
Kustaa III:n lahjoittamat kultainen ehtoollismalja ja ehtoollisleipälautanen.
Entisaikojen maksuvälineitä: oravannahka, itämaisia, englantilaisia ja saksalaisia kolikoita sekä viikinkiaikainen vaaka ja punnuksia. Enpä muistanut että sana "raha" tarkoitti alun perin juuri nahkaa. Näin sitä muistia virkistetään.
Kuninkaitten huone.
Eri säätyjen elämää esittelevät huoneet olivat myös upeaa katsottavaa.
Etenkin yllä oleva kuninkaitten huone oli hienosti rakennettu ja värimaailmaltaan onnistunut kokonaisuus.
Porvariston huoneissa viehättivät erityisesti kakluunit.
Jakkarilan kartanon sali.
Jos jokin sai miltei haukkomaan henkeä niin se oli ehdottomasti Jakkarilan kartanon sali. Rokokootyylisen salin vuonna 1763 käsinmaalatut pellavatapetit on siirretty 1900-luvun alussa Porvoossa sijaitsevasta Jakkarilan kartanosta. Paitsi seinillä olevat paimen- ja metsästysaiheet myös suurikokoinen kattomaalaus aiheuttaa hämmästystä. Kattomaalauksen reunoja kiertää kaide, joka kehystää ylös pilviin avautuvaa maisemaa. Tässä vinkkejä myös nykysisustajille jos tilat tuntuvat matalilta ;) Lisätietoa salin maalauksista täältä.
Jakkarilan kabinetti. Anna Kristina Stillman on ommellut kaksiosaisen keltaisen silkkipuvun vuonna 1765. Asu on ns. nuorikon puku eli sitä on käytetty häitä seuranneena päivänä.
Toinen upea ilmestys oli valtaistuinsali. Valtaistuimen lisäksi salissa on kaikkien Suomen keisareitten ja keisarinnojen muotokuvat 1800-luvulta. Täällä se historia heräsi todella eloon. Kun on kuvista katsellut Emanuel Thelningin maalausta Porvoon valtiopäivien avajaiset ja näki nyt itse sen saman valtaistuimen baldakiineineen "elävänä", niin olihan se hieno tunne. Aleksanteri I on todella istunut tuolla kyseisellä valtaistuimella kun Suomesta vuonna 1809 tuli autonominen suuriruhtinaskunta.
Kullatun puisen valtaistuimen on valmistanut Pietarissa vuonna 1797 Christian Meyer. Oikealla Aleksanteri I:n muotokuva.
Yllä olevan kuvan huoneessa näyttelyrakentaminen oli kesken, mutta Suomen sortokausista muistutti Eetu Iston Hyökkäys vuodelta 1899. Maailmanmuodista ja suomalaisesta tyylistä kertoi Albert Edelfeltin puolisolle, Anna Eliselle (Ellanille), kuulunut silkkipuku. Puku hankittiin pariisilaiselta Maison Bérthier'ltä vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn tehtyä vierailua varten.
Tove Janssonin muumihahmoja 1950-luvun lopulta, Atelier Fauni.
Matkaseurueemme toisen osapuolen ehdottomin suosikki oli tämä mintunvärinen kupla, jossa "ajamista" sai kokeilla itse. Ilo oli ylimmillään vaikka vauhtia olisi kuulema saanut olla enemmän. Toimiva ja hauska keino vähän vanhempienkin museokävijöiden aktivoimiseen!
Puolitoistatuntinen ei mitenkään riittänyt kunnolliseen museokierrokseen, sillä kolmessa kerroksessa ja useassa huoneessa olevat näyttelyt olisivat ansainneet rauhallisemman kierrostahdin. Katseltavaa jäi siis toiseenkin kertaan.
Löytyykö teiltä Kansallismuseon suosikkisalia tai lempiesinettä?
