Tänään (5.10.) vietetään maailman opettajien päivää. Näin lehdessä Opetusalan Ammattijärjestön mainoksen otsikolla "Kiitos, opettaja. Ilman sinua en olisi tässä". Mainos pysäytti, sillä itse ajattelen tismalleen samoin. Olen kiitollinen, että vuosien opintopolulleni on mahtunut upeita opettajia, joiden ansiosta koen, että olen saavuttanut sen mitä tänä päivänä olen. OAJ on lanseerannut Tehdään tulevaisuuksia -kampanjan, jossa saa jakaa tarinoita opettajasta, jonka tulee aina muistamaan.
Kampanjan mainoksessa toimittaja, ohjaaja, kirjailija Ina Mikkola; näyttelijä, kirjailija, entinen kansanedustaja Jani Toivola; toimittaja, kirjailija Peter Nyman ja näyttelijä Seela Sella kertovat omat tarinansa merkityksellisistä opettajistaan. Minä jaoin jo vuonna 2014 useampia kiitoksia entisille opettajilleni. Seison edelleen ajatusteni takana ja olen kiitollinen heille kaikille, mutta näin jälkiviisaana sanottakoon, että yhden lauseen olisin ehkä jättänyt kirjoittamatta.
Vuonna 2014 lukiovuosistani oli ehtinyt kulua jo miltei 10 vuotta. Koin olevani aikuinen lukioikäiseen itseeni verrattuna, joten pystyin katsomaan menneitä "kuplan ulkopuolelta" ja kirjoittamaan ajatuksistani rehellisesti. Näin miten eri opettajat olivat huomaamattaan auttaneet minua löytämään polkuni, tai ainakin ohjaamaan (tietämättäänkin) oikeaan suuntaan.
Mutta sitten jossain sensuroimattomassa mieleni hetkessä aloitin kirjoittamaan kiitoksia entiselle matematiikanopettajalleni sanoin: "Saahan tämän jo sanoa ääneen? Lukion komein opettaja." Ajattelin, että lukiovuosista oli ehtinyt kulua jo niin kauan, että lause ei haittaisi ketään. Puolustuksekseni kerrottakoon, että tämä oli tuolloin tyttöjen keskuudessa melko yleinen mielipide, jonka nyt sitten menin möläyttämään julkisesti blogiin. Koska ajattelin, että ajan kulumisen lisäksi en tulisi koskaan enää näkemään kyseistä henkilöä. Ja tästä alkaakin sitten omalta osaltani kiusallinen kertomusten ketju, jolle ystäväpiirini on hyväntahtoisesti (ja makeasti) naureskellut ja tilanteista muistutellut. Uskallan paljastaa tämän, sillä koen, että en nolaa tässä ketään muuta kuin itseni.
Kun olin julkaissut blogitekstin, lähetin sen muutamille opettajille, joiden yhteystiedot tiesin, ja pyysin heitä välittämään kiitoksiani eteenpäin. Koska ajattelin, että se ilahduttaa. Sainkin yhden tai kaksi sydämellistä kiitosviestiä takaisin. Näin ollen olen lähes 100% varma, että kyseinen matematiikanopettajani oli myös lukenut blogitekstini. Mutta mitäs se haittaa, sillä en tulisi koskaan enää tapaamaan häntä.
Blogitekstin julkaisusta ehti kulua muistaakseni hieman vajaa vuosi, kun entisestä lukiostani otettiin yhteyttä, että voisinko tulla kertomaan valmistuville opiskelijoille taidehistorian opinnoista. Olin innoissani mahdollisuudesta esitellä rakastamaani alaa, mutta samalla olin aivan kauhuissani, sillä tiesin että kyseinen opettaja opetti lukiossa edelleen. Mutta ei kai nyt aikuinen ihminen jätä menemättä tilaisuuteen tällaisen asian takia? Vähän kyllä mietitytti... Asiaa helpotti kuitenkin se, että yhteyshenkilökseni oli nimetty entinen historianopettajani, jonka kanssa olimme pitäneet satunnaisesti yhteyttä lukiovuosien jälkeenkin. Esittelisin taidehistoriaa hänen luokassaan, eikä minun kenties tarvitsisi edes nähdä matematiikanopettajaa.
En enää muista oliko syy sairastuminen vai jokin muu päällekkäinen asia, mutta historianopettaja ilmoitti, ettei hän valitettavasti olisikaan paikalla. Pakokauhun tunteet nousivat, mutta ajattelin selviytyväni. Tapahtumapäivä koitti ja menin entiseen lukiooni. Opettajanhuoneessa tunsin itseni vanhaksi, sillä suurin osa omia alojaan esittelevistä olivat valmistuneet lukiosta vain muutamaa vuotta aiemmin. Opettajanhuoneessa kohtasin pahimman pelkoni. Matematiikanopettaja tulee tervehtimään minua ja ilmoittaa, että hän on historianopettajan tilalla minun uusi yhteyshenkilöni tilaisuudessa. Ette voi edes kuvitella miten alas ja syvälle maan rakoon olisin toivonut vajoavani....! Tilanne oli minulle elämäni kiusallisin hetki (kunnes kuulette seuraavan). Pakoonkaan ei enää päässyt, joten tilanne oli vain elettävä. Yritin punastelun lomassa ylläpitää jonkinlaista small talkia ja keskitttää ajatukseni esittelemääni aiheeseen. Mieti nyt mitä tahansa muuta! Päivä meni loppujen lopuksi hyvin. Olin mielestäni osannut tehdä taidehistorian opiskelusta mielenkiintoista. Ja yritin unohtaa, että mitään kiusallista oli edes olemassa.
Jokin kohtalon iva leikkii kanssani tämän asian suhteen, sillä tuo lukiokohtaaminen ei jäänyt ainoaksi kiusalliseksi hetkeksi. Tämä tapahtui pari vuotta sitten. Olin etsinyt tietyn mittaista ja mallista huonekalua jo pidempään, mutta mistään ei tuntunut löytyvän oikeanlaista uutena. Laajensin hakua käytettyihin huonekaluihin ja löysinkin täydellisen version eräältä kirpputoripalstalta. Katsoin myyjän yhteystiedot ja koin jälleen pakokauhun hetkiä. Ei voi olla todellista!? Nimen perusteella olin varma, että huonekalun myyjä oli sama matematiikanopettajani. MIKSI?! Mietin jo hätäpäissäni, että kenet värvään tehtävään ostamaan ja noutamaan huonekalua, mutta ei auttanut muuta kuin leikkiä taas aikuista ja ottaa asiat asioina. Tilanne tuntui vielä kiusallisemmalta kuin lukiokohtaaminen, mutta siitäkin selvittiin sen enempää tilannetta avaamatta. Ja huonekalu on ollut kiusallisen tilanteen arvoinen.
Mutta mitä tästä opimme? Harkitse tarkkaan mitä julkaiset julkisesti ja kanna vastuu sanoistasi... Sinänsähän tilanne ei ole vahingoittanut ketään, tai aiheuttanut minulle muuta kuin (erittäin) kiusallista punastelua. Sillä eihän tuollaisia asioita mennä sanomaan ääneen, vaan jaetaan ns. tyttöjen kesken.
Joten kohtalo: Olen oppinut läksyni, olisivatko nämä oppitunnit nyt tässä? Ja Aki, jos päädyt jotain kautta lukemaan tätä, toivottavasti et pahastu jos sanon, että toivon ettemme enää kohtaa. Ja jos kohtaamme, niin toivottavasti jossain, missä voin luikkia turvallisesti vaikka kaupan hyllyjen väliin. Ystäväpiirissä nämä tilanteet jaksavat naurattaa...
Hyvää maailman opettajien päivää kaikille opettajille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti