Tarina jatkuu

Osa teistä on seurannut mukana yllättävää ystävyyttä kotini alkuperäisasukkaan kanssa. Kerroin aiemmin kuinka sain yhteyden kodin historiaan. Talon rakentanut mies ehti valitettavasti kuolla ennen yhteydenottoani, mutta koti sai kasvot, kun tapasin miehen vaimon (88v), hänkin talossa vuosikymmeniä asunut. Ensitapaaminen naisen kanssa sujui niin mutkattomasti, että lupasin tulla toistekin.

Tällä kertaa vein mukanani "hänen omenoitaan", joita nainen kertoi kaipaavansa taloa enemmän. Vein myös omenapiirakkaa. Kyläilyni aikaan vieraana sattui olemaan myös naisen nuorempi sisko (85v). Nainen oli kertonut minusta siskolleen etukäteen ja yhteydestämme "yhteiseen kotiin". Tämä pikkusisko oli kuulema jännittänyt, että pitääkö hänen lähteä "pois tieltä". Nainen sanoi kertoneensa siskolleen, että "Siinä on niin ihana tyttö, että ei tarvitse omaa olemistaan yhtään hävetä tai miettiä, tulet huomaamaan." Miten kauniisti sanottu! Tämä puheen ja ajatusten avoimuus oli välittömästi minua ja naista yhdistävä tekijä heti ensihetkestä alkaen.

Niin sitä vierähti kaksi tuntia mummojen seurassa nauraen. Huomasin kahvikupin ääressä miettiväni, että näyttäähän tämä ulkopuolisin silmin ehkä hieman huvittavalta, että tällaisen ikäeron omaavat (aiemmin toisilleen täysin tuntemattomat) naiset ovat nyt yhtäkkiä ystävystyneet. Mutta tässäkin tapauksessa ikä on vain numeroita. Löydän naisen luonteesta ja asenteesta paljon itseäni, ja sen vuoksi hänen seurassaan on niin mutkatonta olla. Hänessä on jotain sisäistä valoa ja voimaa mitä on vaikea pukea sanoiksi. Sisarusten yhdessäoloa oli myös ilo seurata. Molemmat ovat menettäneet miehensä, mutta jaksavat edelleen kikattaa kuin pikkulikat, vaikka fysiikka on hidastunut. Minäkin haluan säilyttää tuollaisen siskosuhteen vanhuuteen.

Nainen oli kiitollinen tuomistani tuliaisista; omenat olivat kuulema edelleen yhtä herkullisia. Omenapiirakka jäi kuitenkin siskoille myöhemmin nautittavaksi, sillä nuorempi sisko oli tehnyt omin käsin voirinkeleitä. Uunista tulleet rapeakuoriset rinkelit tuli kuulema syödä oikeaoppisesti voin kanssa, mutta kaupasta ei saa nykyisin enää sellaista voita kuin se oli silloin ennen vanhaan. Ja olihan ne itsetehdyt rinkelit nyt aivan erilaisia kuin kaupassa myytävät. Naurua aiheutti jälkikäteen tilanne, jossa kauhistellen katselin nuoremman siskon rinkelien halkaisua kättänsä vasten. Olin aivan varma, että veitsi lipsahtaa ja huomasin sanovani ääneen, että "Minua vähän pelottaa..." Vanhempi sisko jatkoi: "Niin minuakin...", meidän molempien katsellessa pitkäteräistä veistä. Nuorempi sisko kuitenkin ilmoitti ponnekkaasti, että "Minä olen kyllä rinkeleitä leikannut aiemminkin, sinulta tämä ei taitaisi enää onnistua" [viittasi vanhempaan siskoonsa]. Niinpä niin. Molemmilla naisilla on sellaista asennetta mistä pidän. Älkää tulko neuvomaan, sillä tiedän mitä osaan ja tiedän mihin kykenen. Ja tämä ei ollut sellaista uhkarohkeaa uhoa, vaan osoitus siitä, ettei teräväpäisiä naisia tarvitse paapoa, vaikka ikää onkin +80. 

Nainen kysyi ruoka-aiheista keskustellessamme, että "Noh, jokos olet testannut minun uunia ruoanlaittoon?" Hän viittasi tällä ensimmäisessä puhelinkeskustelussamme antamaansa ohjeeseen, jossa ohjeisti aloittamaan uunin käytön pannukakulla. Vähän nolosti vastasin, että en ole vielä kokeillut, mutta lupaan testata, kun aloitan lämmityskauden. Lupasin myös lähettää hänelle meidän yhteiskuvan, jonka nappasin ensimmäisellä vierailullani ja lisää kuvia talosta. Tällä tapaamisella selvisi myös, että pariskunta on pitänyt pihalla aikoinaan mehiläisfarmia. Hunajaa on saatu omaksi ja muiden tarpeiksi. Siihen en sentään ajatellut ryhtyä.

Minä: Oli ihanaa käydä!

Hän: Oli ihanaa että kävit. Tule uudelleen!
Minä: Varmasti.