San Sebastiano fuori le Mura ja katakombit

Kirkon oikealta puolelta on käynti katakombeihin.

San Sebastiano fuori le Mura sijaitsee antiikkisen tien, Via Appian, varrella. Ensimmäinen kirkko rakennettiin tälle paikalle jo varhain 300-luvulla, jossa tiedetään aiemmin olleen pakanallisia hautoja sekä osia roomalaisesta talosta. Aluksi kirkko oli nimeltään Basilica Apostolorum, apostolien basilika, ja omistettu pyhille Pietarille ja Paavalille. Nimi juontui siitä että kyseisten apostolien reliikit oli siirretty tänne turvaan keisari Galeriuksen vainojen aikaan. Katakombien seinäkirjoitus kertoo tästä tapahtumasta.

Seinältä löytyi myös maalaus Äiti Teresasta.

800-luvulla kirkko pyhitettiin uudelleen San Sebastianolle, joka haudattiin kirkkoon marttyyrikuolemansa (288) jälkeen. Kirkon viimeinen suuri uudelleenrakennus tapahtui vuonna 1608 kardinaali Scipione Borghesen aloitteesta, joka oli havainnut kirkon olevan romahtamispisteessä. Rakennustöistä vastasi Flaminio Ponzio, jonka kuoltua vuonna 1613 hänen töitään jatkoi Giovanni Vasanzio. Nykyinen fasadi on 1700-luvulta ja pikemminkin uudelleenrakennettu kuin entisöinti entisestä. Portiikin joonialaisten pylväiden uskotaan olevan alkuperäisestä 300-luvun basilikasta ja ne ovat todennäköisesti kannattaneen aikoinaan jotain antiikin rakennuksia. Kaksi keskimmäistä harmaata pylvästä ovat mahdollisesti tulleet Mons Claudiuksen louhoksesta Egyptistä, Niilin itäpuolelta.

Katon keskikohtauksen on veistänyt Annibale Durante.

Kirkon sisätilat ovat yllättävän valkoiset ja koruttomat. Päälaivan sivuilla ei ole sivulaivoja vaan kaaret jotka ohjaavat sivukappeleihin. Kirkon keskipiste onkin Vasanzion tekemä puinen katto koristeluineen. Keskellä oleva Sebastianoa kuvaava kohtaus on Annibale Duranten käsialaa.

Alttaritaulun on maalannut Innocenzo Sacconi.

Antonio Giorgettin näkemys San Sebastionesta (kentien Berninin piirrosten pohjalta).

Sebastianon hautakappelissa oleva veistos on Gian Lorenzo Berninin oppilaan, Antonio Giorgettin, veistämä. Se saattaa olla tehty Berninin tekemien piirustusten pohjalta. Epätyypilliseen tapaan pyhimys on kuvattu makaavassa asennossa. Valkoista marmorivartaloa lävistävät kullatut pronssinuolet.

Berninin viimeiseksi työksi jäänyt rintakuva Kristuksesta "Salvator Mundi", n. 1679.

Kirkosta löytyy myös äärimmäisen mielenkiintoinen veistos, joka osoittautui tutkimusten jälkeen Berninin viimeiseksi työksi jonka hän veisti 81-vuotiaana. Erilaisten sattumien kautta eräät taidehistorioitsijat tunnistivat veistoksen Berninin työksi, joka oli kadonnut 1700-luvulla ja jonka olemassaolosta liikkui aika ajoin huhuja. Filippo Baldinuccin vuoden 1682 kirjoitusten mukaan veistos oli tarkoitettu Berninin ystävälle, Ruotsin kuningatar Kristiinalle, joka kuitenkin arvostuksestaan huolimatta kieltäytyi veistoksesta, koska ei voinut antaa Berninille samanarvoista lahjaa. Taiteilijan kuoltua Kristiina kaikesta huolimatta peri Salvator Mundin. Kuningattaren kuoltua vuonna 1698, hän jätti veistoksen paavi Innocentius XI Odescalchille. Taidehistorioitsija, Francesco Petruccin, mukaan viimeiset tiedot veistoksesta olivat vuodelta 1773, kun hän tutki aihetta ja Odescalchillen perhettä. Tämän jälkeen veistos katosi sadoiksi vuosiksi. Vuonna 2001 Petrucci näki näyttelyn paavi Klemens XI:stä, jonka näyttelykatalogissa oli kuva veistoksesta, mutta se oli attribuoitu Pietro Papaleolle. Petruccin mukaan veistos oli aivan liian kauniisti tehty, jotta se olisi voinut olla keskinkertaisen Papaleon tekemä. Näyttelykatalogissa ollut veistoksen nykyinen olinpaikka johdatti Petruccin ja tämän ystävän San Sebastiano fuori le Mura kirkkoon ja veistoksen eteen. He olivat varmoja että tässä oli Berninin viimeiseksi työksi jäänyt Salvator Mundi. Lisää veistoksen vaiheista voi lukea täältä. Tämä tarina saa muistelemaan toisen Salvator Mundin löytymistä. Joko ymmärrätte miksi rakastan taidehistoriaa? Teokset ovat salapoliisitarinoita pullollaan! ♥

Tämä kyltti aiheutti jälleen hieman jännitystä vatsanpohjassa...

Kirkkoon viitataan toisinaan myös nimellä San Sebastiano ad Catacumbas, sillä vanhimmat katakombi-nimellä tunnetut hautapaikat ovat juuri San Sebastianon katakombit. Latinankielinen nimi catacumbas tulee sanoista kata kumbas, jotka merkitsevät käännettynä lähellä (laakson)pohjaa. Tämä on oikeastaan hautapaikan sijainnin maantieteellinen kuvaus. Kristillisten katakombien kukoistusaika alkoi 100-luvulla, mutta vasta 300-luvulla niistä tuli erityisen kunnioitettuja paikkoja, joiden sijainti merkittiin rakentamalla niiden päälle basilikoja. Katakombien maine pyhimysten lepopaikkoina toi aina 1000-luvulle saakka Roomaan vierailijajoukkoja; marttyyrien kunnioituksen ohella alettiin pyhimysten luilla käydä myös kauppaa. Seuraavien viiden vuosisadan aikana katakombit vaipuivat unohduksiin, kunnes paavi Nikolaus V (1447-1455) ja vastaperustettu Accademia Romana löysivät muinaiset hautapaikat uudelleen.

Toisin kuin monet muut katakombit, San Sebastianon katakombit ovat aina olleet avoinna ja niissä vierailtiin jatkuvasti keskiajalla.

San Sebastianon katakombit. Jo tämä kuva saa aikaan epämukavan olon... Kuva täältä.

Rooman matkamme ohjelmaan kuului kolme katakombia (Priscilla, Callisto/Callixtus, San Sebastiano), mutta vierailimme onneksi vain kahdessa, sillä Callisto oli vierailupäivänämme suljettu. Jo ensimmäisen Priscillan katakombikokemuksen jälkeen tiesin että maanalaiset hautapaikat eivät ole minua varten. Yhdessäkään katakombissa ei saanut valokuvata, joten jälleen mennään lainakuvilla. Priscillan jälkeen tiesin mitä San Sebastianossa olisi tulossa, enkä pitänyt siitä lainkaan. Osa ryhmästämme oli innoissaan tulevasta ja puhuivat kuinka hieno kokemus edellinenkin kerta oli ollut ja minä yritin keskittyä pitämään itseni kasassa. Myönnetään että katakombeissa, kuten Priscillassa, on äärettömän kauniita seinämaalauksia, mutta se ympäristö ei ole miellyttävin mahdollinen niiden ihasteluun.

San Sebastianon katakombit. Kauniisti koristeltu katto, siihen yritin keskittyä... Kuva täältä.

Katakombit ovat ahtaita, labyrinttimaisia, kapeita, matalia, pimeitä käytäviä, joissa mennään opastetuilla kierroksilla peräkanaa. Seinät ovat täynnä "hyllyjä" ja "lokeroita" joista ruumiit ovat saaneet viimeisen leposijansa. Tietenkään niissä ei enää näy mitään, sillä luut on siirretty muualle, mutta esimerkiksi Priscillassa opas kyllä muistaa kertoa ja näyttää ne lokerot joita ei ole vielä avattu ja missä on esimerkiksi lapsen avaamaton hautapaikka. San Sebastiano oli Priscillaa ahtaamman tuntuinen vaikka avarampia tiloja oli enemmän, sillä samaan ryhmään meidän kanssamme tuli järkyttävän suuri amerikkalaisryhmä. Siellä sitten ahtauduttiin pieniin tiloihin ja käytäviin kuuntelemaan oppaan tarinoita.

San Sebastiano. Tämä kuva ei kerro totuutta, sillä valaistusta on kuvan vuoksi lisätty. Kuva täältä.

Priscillan katakombit. Kuva täältä.

Priscillan kokemuksen jälkeen valjastin tukihenkilökseni huonetoverini, jonka kanssa kuljin käsi kädessä. Jossain välissä taisin puristaa hänen käsivarttaan siinä määrin että pelkäsin hänen saavan reissusta muistoksi kynnenjäljet. Täytyy huomauttaa että kukaan ei pakottanut minua katakombeihin ja minulta kyllä kysyttiin vielä ennen H-hetkeä olenko varmasti halukas tulemaan alas. Olen aina pärjännyt jännityksen, ahdistuksen, pelon ja huutavan innostuksen kanssa tyynellä ulkokuorella ja ajattelin etten halua jäädä pois mistään minkä kaikki muutkin kokevat, joten sitten mentiin. Ensimmäiseksi huomasin että näplään hermostuksissani käsiäni, jonka jälkeen kädet alkoivat hikoilla. Jossain vaiheessa unohdin hengittää ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Koko maanalaisen hetken ajan yritin miettiä kaikkea muuta kuin kuolemaa ja kuolleita ihmisiä, mutta ympäristö ruokki mielikuvitusta. Helpotuksen hetket tulivat juuri seinämaalausten ja erilaisten koristelujen kohdilla, jolloin saattoi keskittyä pelkästään koristeellisiin, kauniisiin, elementteihin.

Priscillassa oli väriä. Kuva täältä.

Kierroksen loputtua ja maan päälle auringonpaisteeseen saavuttua, jännitys ja itsensä kasassa pitäminen maan alla, purkautuivat kyyneleinä. En ollut aivan ainoa, ja vertaistuki tuntui hyvältä. Koko ryhmä oli ihanan ymmärtävä ja kannustava, jonka jälkeen tuli selvisinpäs!-olotila. Hengityksen normalisoimiseen meni tosin oma aikansa. Pimeys ja ahtauskaan ei ahdistanut niin paljon kuin kuoleman läheisyys maan alla. Jos kierroksella olisi saanut valokuvata se olisi voinut viedä ajatukset ja keskittymisen muualle tilanteen parantamiseksi. Tämän jälkeen ilmoitinkin että keskityn mielelläni tutkimaan maanpäällistä pyhää enkä maanalaista.

Onko teillä kokemuksia katakombeista?