Kesänäyttelyn mustia viivoja

Kuopiossa, Luovien alojen keskuksessa Myllyssä, on meneillään perinteinen kesänäyttely. Soitin ystävälleni sattuisiko hän olemaan työhuoneellaan ja sovimme treffit Myllyn neljänteen kerrokseen, jonne saapui loppujen lopuksi toinenkin entinen luokkakaverini. Kuulumisten vaihdon lomassa, ja niiden jälkeen, kiersin näyttelyä joka ensimmäisellä vilkaisulla näytti pliisummalta kuin edelliskesäinen.

Tuija Matela: Oiva, 2013, hiili ja öljyväri kankaalle.

On totta että ystävien teoksia katsoo toisenlaisin silmin kuin vieraiden taiteilijoiden, jonka vuoksi olen joutunut välillä miettimään kuinka kirjoittaa teoksista objektiivisesti. Mutta koskaanhan teos ei ole objektiivinen vaan omien tunteiden ja ajatusten värittämä, jokaiselle erilainen. Tuija Matelan muotokuva Oiva Lohtanderista oli kerrassaan valloittava. Kuinka tuota välitöntä hymyilevää katsetta voisi olla vastustamatta? Tarina maalaukseen takaa herätti kuvan uudella tavalla eloon. Matela oli ottanut yhteyttä Lohtanderiin kesällä 2012, jolloin näyttelijä oli tekemässä roolia Kuopion Uudessa Kesäteatterissa Fiat 600:n sieluna näytelmässä Buona Sera Signorina. Lohtander suostui Matelan malliksi, josta syntyi ilmeisen miellyttävä "istunto", sillä herra on todella rentoutuneen ja vapautuneen näköinen.

Tuija Matela. Yksityiskohta teoksesta Oiva.

Matelan tyylissä pidän totuudenmukaisuuden tallentamisesta, mutta siveltimenjälki on silti maalauksellista, herkkää ja hengittävää. Luonnosmaisuus kulkee mukana hiilipiirrosmaisissa yksityiskohdissa, joka on Matelalle ominaista. Halu oppia, uskaltaa ja kokeilla on todistanut että kehitystä tapahtuu koko ajan, minkä vuoksi uskallan luottaa Matelan teoksiin tulevaisuudessakin.

Tuija Matela. Yksityiskohta teoksesta Oiva.

Maijariitta Karhulahti: Viita, 2008, sekatekniikka.

Karhulahden Viita-sarja on värimaailmaltaan synkkä ja huomio kiinnittyy keskimmäisen kuvan laattalattiaan ja hämärään oveen. Taiteilija oli itselleni täysin uusi, joten vertailua aiempaan tuotantoon en osannut tehdä. Vaalean ja tumman rajapinta oli voimakas, joka teki kokonaisuudesta uhkaavan. Nimi ei avannut teosta itselleni juurikaan vaan tulkinta oli tunnepitoista. Vaaleat lattialaatat johtavat ovelle, joka näyttää kuin olisi mustan harsoverhon takana. Vasemmalla on kuin pajukkoa ja veden pintaan heijastuu valoja ja värejä. Oikealla pajukot jatkuvat, mutta vesi on vaihtunut tiiliseinään ja johonkin portaikkoon(?). Reittejä valosta varjoon näyttäisi olevan monia, mutta ainut houkutteleva suunta vaikuttaisi olevan oikealla, jossa vaalea valo jatkuu oikeaan yläreunaan saakka. Katsoja ajetaan valitsemaan polkunsa, mutta valitseeko jokainen sen ilmeisimmän ja helpon reitin? Teossarja jatkui seuraavalla seinällä, mutta seinien välissä oli ikävästi ovi joka katkaisi ajatuksen. Olisin myös toivonut että tälle toiselle seinälle olisi myös laitettu nimilappu, joka olisi selventänyt teossarjan jatkuvuutta. Nyt sotkin toisen seinän sarjan aluksi Arto Väisäsen teoksiksi, sillä hänellä on samantapaista jälkeä, kunnes kaverini huomautti sen olevan jatkoa Karhulahden Viita-sarjalle.

Maijariitta Karhulahti: Viita, 2008, sekatekniikka.

Toisen seinän jatkuva Viita-sarja paljasti helpon polkuvalinnan tuloksen. Edessä olisi kaikesta huolimatta tummaa heinikkoa ja pajukkoa kuten edellisellä seinällä. Kukaan ei selviä tiestään ilman vastoinkäymisiä, niitä on edessä ennemmin tai myöhemmin. Toivon että omat pajukkoni olisivat takanapäin taas hetkeksi.

Sari Hakala: Maton eksistenssi, 2013, ääni-installaatio.

Sari Hakalan installaatiosta välittyi ensinäkemältä lentävä matto-tunnelma, mutta kun kuulokkeet oli asettanut korvilleen pääsi täysin erilaiseen maailmaan. Pohdintaa identiteettikriisistä, siitä onko nainen matto, kynnysmatto, ja miksei kukaan kosketa. Apeaa ja alakuloista noin kauniin maton kulmalla. Kenties moni nainen aliarvioi itseään samalla tavalla kuin puhuva matto.

Nanna Hänninen: Becoming me - Posture replica I, 1997-2013 -->, 55 x 41cm, 120 x 90cm, pigmenttivedos + helmilanka, ääni: piano Nanna Hänninen, äänisuunnittelu: Zand Box Sound. 

Viereisellä seinällä oli Nanna Hännisen valokuva-ääniteos. Nanna on taitava luomaan jo pelkästään kuvillaan tunnelmia, mutta tällä kertaa hän oli valjastanut teokseensa mukaan musiikkia. Piano oli kaunista kuunneltavaa, melankolista ja koukuttavaa, meditatiivistakin. Mustat langat yhdistivät valokuvat toisiinsa: kyynärpäät, olkapäät, sormenpäät, silmäkulmat ja päälaen. Kuvien nainen oli kuin marionetti lankoineen, kyllästynyt olemaan roikuteltavana. Kertooko hiusten värin vaihdos toisesta minästä, toisenlaisesta elämästä, joka on kaikesta huolimatta sidoksissa sisimpään minääsi, siihen mitä oikeasti olet puhtaimmillasi. Toivoisin että äänimaailmoja yhdistettäisiin yksittäisiin teoksiin useamminkin.

Ripustusten kanssa oli käytetty kekseliäisyyttä ja esimerkiksi Jenni Turunen oli valloittanut eräänlaisen lippuluukun teostensa kehyksiksi. Idea oli hauska, mutta lasin heijastukset häiritsivät katsomiskokemusta. Toisaalta nämä pinnoista heijastuvat kuvat antoivat lisäsäväyksen kun vastakkaisen seinän teokset olivat peilikuvana läsnä, mutta työhuoneista tulviva valo ja sähkövalojen "pallot" tekivät sen että kuvaseinän edessä piti seilata edestakaisin, jotta olisi nähnyt teokset kunnolla.

Jenni Turunen: (ylhäältä vasemmalta oikealle) Matkalla, 2012, muste; Rakenteita, 2013, muste;  Näkymä, 2013, muste. (Alhaalta vasemmalta oikealle) Nimetön, 2012, muste ja tussi; Väistö, 2011, muste ja tussi; Nimetön, 2012, muste, tussi ja akvarelli.

Turunen jatkaa tuttua linjaansa musteen ja tussin yhdistelmällä. Askel on otettu myös abstraktimpaan suuntaan kuten alarivistä voi todeta. Mustavalkoisuus tuo nopeammin melankolisen tunnelman kuin jos kyseisiä teoksia katselisi värikkäinä akvarelleina. Turunen luo hiljaisia ja rauhallisia hetkiä, joihin astumalla saattaa löytää jotain uhkaavaakin. Se mitä näytetään kertoo paljon, mutta se mikä jätetään näyttämättä kertoo usein vielä enemmän. Turunen on välttänyt teoksissaan kuvattujen kohteiden suoraa katsekontaktia. Muistelen että kaikki näkemäni teokset on kuvattu profiilista tai puoliprofiilista. Onko välttely tietoista ja tarkoituksellista? Yksi teos kokonaisuudesta miellytti minua eniten: Rakenteita, jossa hiukset on nostettu nutturalle ja niska jätetty paljaaksi. Mielestäni kauneimmat ihmisen kehon kohdat ovat kädet, niska ja kaula, joihin kiinnitän myös huomiota uusiin ihmisin tutustuessani.

Arto Väisänen: Dioraama pohjoisessa valossa, 2013, installaatio.

Toinen iloinen yllätys ripustuksen suhteen oli Arto Väisäsen installaatio. Väisänen oli hyödyntänyt työhuonettaan rakentamalla näyttelytilan heti lasien toiselle puolen.  

Arto Väisänen: Dioraama pohjoisessa valossa, 2013, installaatio.

Työhuone oli jaettu muoviverholla, johon oli kiinnitetty osa teoksista. Näin taiteilija sai itselleen myös yksityistä työskentelytilaa. Väisäsen tunnelmia näyttelystä ja tekemisestään voi muuten käydä lukemassa Hiillostajan mustasta kirjasta. Muovi päästää lävitseen kauniisti kuultavan pohjoisen valon ja työhuoneen ääriviivat. Oikeassa reunassa häämöttää vesilinnunkin siluetti.

Arto Väisänen. Yksityiskohta installaatiosta Dioraama pohjoisessa valossa.

Installaation nimi ei kerro mitään yksittäisistä teoksista, joten mielikuvitus lentämään ja kuvia tulkitsemaan. Väisänen on rohkea kokeilija joka ei jää laakereilleen makaamaan vaan kehittää itseään. Vaikka viivankäyttö on Väisäsmäisen juoksevaa on ripustus usein yllättävä ja erikoinen. Kuka on määritellyt että taiteen tulisi olla esillä aina sillä perinteisellä tavalla seinällä?

Arto Väisänen. Yksityiskohta installaatiosta Dioraama pohjoisessa valossa.

Tasot ja hyllyt kumolleen ja papyruskäärön tavoin tarina esille. Kuinka mahtava idea! Huokoinen paperi antaa kivan kontrastin kylmälle ja kovalle metallille. Muutos taiteenkatsojasta lapsenomaiseksi tutkimusmatkailijaksi syntyy kun yritän lasin läpi kurkistella hyllytason pintaan kiinnitettyä teosta ja piirrosten yksityiskohtia. Väisäsen installaatio tarjoaa etsimisen ja löytämisen riemua, mutta myös ärsyttävyyden rajoille menevää pohtimista kun halu musteläiskien ja viivaverkostojen selvittämiselle kasvaa suureksi. Taiteilija leikkii esittävän ja abstraktin rajapinnoilla.

Arto Väisänen. Yksityiskohta installaatiosta Dioraama pohjoisessa valossa.

Väriläiskän (kirjaimellisesti) näyttelyn kokonaisuuteen tuo Ulla Remeksen Nemesis-triptyykki. Teostekstissä on lainattu mukaillen Niilo Rauhalaa sanoin "Elämä, viisas ystävä, kesä, joka väreilee hankien yllä, tuntee risujen varjot ja viileät vedet, viisas ystävä, puhuu kaikkien jälkien kieltä."

Ulla Remes: Nemesis, triptyykki, 2012, sekatekniikka kankaalle.

Musta on kuulunut maltillisesti näkemiini Remeksen töihin tai se on loistanut täydellä poissaolollaan. Siksi triptyykki ei imaissut samalla tavalla mukaansa kuin intensiiviset edeltäjänsä, joiden värimaailmasta pidän. En saanut teoksesta kiinni, koska värit olivat mielestäni ristiriidassa seesteisen teostekstin tunnelman kanssa. Sininen oli kutsuvan pirskahteleva, mutta taustalla painostavaa mustaa ei pelastanut edes vasemman yläreunan lämpöinen oranssi.

Vasta jälkikäteen koneella teoksia selatessani huomasin usean teoksen välillä yllättävän yhteyden: mustat viivat seurasivat teoksesta ja tekijästä toiseen. Matelan hennot hiiliviivat Oivan hihassa, Karhulahden valoisan polun päässä alkavat mustat juuret, Hännisen marionettinukkemaiset langat, Turusen häivytetyt tussivärit, Väisäsen viivaverkostot ja lopulta Remeksen musta ilotulitus. Erilaisuudestaan huolimatta löysin näyttelyn punaisen langan sijasta mustan. Kokonaisuus osoittautui ensivaikutelmaa säväyttävämmäksi vaikka tilaa olisi voinut hyödyntää laajemmin, varsinkin lattiapinta-alan kohdalla. 

Myllyn kesänäyttely on avoinna 21. heinäkuuta 2013 saakka osoitteessa Minna Canthin katu 4, Kuopio. Tiistaista perjantaihin klo 12-17 ja viikonloppuisin klo 12-16.