Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.