Mihin katosi small talk?

Havahduin otsikon kysymykseen, kun kirpparilla käydessäni pyörittelin käsissäni Arabian KoKo-mukeja. Seisoin hyllyn edessä muki kädessäni ja mietin, ostanko vaiko en. Tunsin, että viereeni tuli joku, sillä hän tuli todella lähelle (korona-aikaan tähän on alkanut kiinnittää julkisissa paikoissa tavallista enemmän huomiota). Kun henkilö ei siirtynyt, käännyin katsomaan. Vieressäni seisoi itseäni hieman vanhempi mies, joka kysyi "Ovatko aitoja?" Sanoin, että kyllä ovat Arabian mukeja, mutta en ole vielä päättänyt ostanko vaiko en - en varsinaisesti tarvitse niitä, sillä kuppeja kotoa löytyy. Mies sanoi keräilevänsä kyseistä sarjaa, mutta ovat hänen mittapuullaan liian kalliita (5€/kpl). Samoja saa kuulema parilla eurolla. Mies jäi kuitenkin hypistelemään mukeja ja siirryin itse eteenpäin. 

Jäin miettimään mukeja ja päätin, että mikäli mukit olisivat myymättä vielä kirppiskierroksen päätteeksi, otan ne mukaani. Olen nimittäin hypistellyt usein KoKo-mukeja kirppareilla, mutta tämä aqua oli ensimmäistä kertaa sellainen väri, josta pidin. Samalla mietin jutteluhetkeä miehen kanssa. En edes muista milloin olen viimeksi jutellut tuntemattoman henkilön kanssa yhtään mistään! Huomasin, että oma small talk -taitoni oli kankeaa ja kadoksissa, ilmeitä ei erota maskin takaa kunnolla. Bussissa hieman ärsyynnyin, kun sanoin ystävällisesti vieressäni istuvalle henkilölle, että jäisin pois seuraavalla pysäkillä, mutta eihän hän reagoinut mitenkään. Hänellä oli kuulokkeet korvilla ja molemmilla maskit kasvoilla: hän ei nähnyt edes suuni liikkeitä. 

Tuon kirpparilla tapahtuneen sananvaihdon jälkeen olen alkanut todella kaivata small talkia. Sitä, että voi mummeleiden ja pappojen kanssa jutella kaupan hyllyjen välissä vaikka siitä, että tarvitsevat nuoremmat silmät lukemaan tuotepakkauksen tekstiä. Pidän savolaisuudessa siitä, että ihmiset ovat helposti lähestyttäviä ja kaupungilla pääsee juttelemaan tuntemattomien kanssa. En tiedä onko kaikilla savolaisilla samanlainen kokemus, mutta minulla tuntuu olevan otsassani jonkinlainen "jututa minua" -leima, sillä olen teini-ikäisestä saakka kokenut, että kaikenlaiset henkilöt iästä riippumatta tulevat usein jututtamaan. Tämä ei kieltämättä aina ole mukavaa, etenkään, jos vastapuoli on esimerkiksi vahvasti humalassa. 

Kiitos, kun kuuntelit

Minulle jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ihminen, kunnes toisin todistetaan. Tähän liittyy muutaman vuoden takainen bussipysäkkikeskustelu. Pysäkille tuli aamulla ennen seitsemää mies, johon en kiinnittänyt mitään huomiota ennen kuin hän kysyi, onko minulla tulta. Ulkoasu oli siisti, mutta olemuksesta huomasi, että edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Vastasin kieltävästi, mutta tilanne herätti keskusteluyhteyden. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta olla vastaamatta, jos joku juttelee minulle, vaikka keskustelukumppani olisi miten epämiellyttävä tahansa. 

Mies kyseli minulta olenko menossa töihin ja jotain muuta yleistä. Pian hän alkoi kertoa, että käyttää huumeita, mutta yrittää kovasti päästä niistä eroon. Hänellä oli kitarakotelo selässään ja sanoi, että musiikki on ollut hänen pelastuksensa. Mies keskeytti puheensa muutamaan kertaan kysymällä, ärsyttääkö hän minua, ja ettei minun ole pakko kuunnella. Sanoin, että voin aivan hyvin kuunnella, kun ei tässä muutakaan ole. Mies ehti avata sydäntään parikymmentä minuuttia ennen kuin bussi näkyi saapuvan. Lopuksi mies sanoi: Kiitos, kun kuuntelit ja otit minut ihmisenä. Kukaan ei tavallisesti halua puhua minulle. Saanko halata sinua? 

Tässä vaiheessa mielessäni kävi sekunnin sadasosassa kaikki kauhuskenaariot: Mihin taskuun laitoin puhelimeni? Missä on lompakko? Onko laukkuni tasku auki? Entä jos hän yrittää varastaa minulta jotain? Entä jos hän yrittää tehdä jotain muuta kuin halata? Mieli hieman rauhoittui kun tajusin, että samalla pysäkillä keskustelua oli kuunnellut itseäni hieman vanhempi nainen. En ollut tilanteessa yksin, kävi mitä kävi, ja huomasin vastaavani: Saat halata.  

Mies halasi hetken ja bussi pysähtyi pysäkille. Nousimme kaikki kyytiin, jokainen meni omalle penkkirivilleen, ja kaikki vaikutti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minun oli kuitenkin vaikea pidätellä kyyneliä. Olin vihainen itselleni, että olin hetken aikaa epäillyt miehen aikeita. Huomasin miten tärkeät ja merkitykselliset ne 20 minuuttia olivat hänelle, ja miten mitätön hetki se oli ajallisesti minulle. 

Kaipaan näitä kohtaamisia small talkin äärellä. Ja sitä tunnetta, kun ei tarvitse koronan vuoksi pelätä, että tuntemattomat ihmiset tulevat liian lähelle. Koronaväsymystä lievittää onneksi lisääntynyt valo, saapuva kevät ja arjen värittäminen asusteilla. PinjaPuun Kuningaskalastaja-korvikset ovat Tori-löytö.