Ansa

Mikäli ei ole käynyt jo ilmi, niin rakastan kotimaisia 1940-1950-luvun elokuvia. Niiden lisäksi nautin myös tuon ajan näyttelijäelämäkerroista. Parhaita ovat ne, joissa näyttelijän oman äänen vielä kuulee. Eli sellaset kirjat, joissa on haastateltu elossa olevaa näyttelijää. Jälkikäteen kirjoitetut kirjat ovat kenties laajempia katsauksia henkilöhistoriaan, mutta tunnelmaltaan puolitiessä. Tuula Saarikosken kirjoittama Tähtiaika - Ansa Ikonen (1980) on ollut hyllyssäni koskemattomana pitkään. 

Tässä muistelmateoksessa suomalaisen elokuvahistorian kirkkain naistähti Ansa Ikonen (1913-1989) kertoo 27 vuoden elokuvataipaleestaan: "Työstään, jota hän sanoo rakastaneensa, jonka jokaisesta hetkestä hän kertoo nauttineensa".

Kirja alkaa Ikosen toteamuksella hänen eläneen unelmaansa, niin kauan kuin sitä kesti. Kaikki loppui television syrjäyttäessä elokuvatuotannon:

"Se oli pioneeriaikaa. Minun työni elokuvan parissa alkoi niihin aikoihin, kun äänifilmi oli syrjäyttämässä ja jo syrjäyttänytkin mykän elokuvan. Tauno Palo, joka oli näyttelijäpartnerini kahdessatoista elokuvassa, aloitti filmiuransa mykän elokuvan tähtenä. Minä en näytellyt yhdessäkään mykässä filmissä.

Tämä elokuvan aikakausi, joka alkoi äänifilmin myötä 30-luvun puolivälissä, päättyi 60-luvun alussa. Silloin filmin taikamaailman virvatulet yht'äkkiä sammuivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Suuret studiot lopetettin, kamerat ja valaistuslaitteet, puvustot ja tarpeistot, kaikki myytiin pois, elokuvayhtiöt lakkasivat olemasta suuria.

Siihen päättyi minunkin elokuvatyöni. Viimeinen elokuvani on Miljoonavaillinki vuodelta 1961.

Samaan aikaan tekniikan alueella värikuva syrjäytti mustavalkoisen. Minä en koskaan näytellyt värifilmissä.

Elokuva-aikani kesti 27 vuotta. Tein sinä aikana yli 40 elokuvaa. Rakastin sitä työtä, nautin joka hetkestä. Kun se loppui, jäin odottamaan aikaa, jolloin minua kenties vielä tarvittaisiin. Sitä ei tullut.

Minun urani loppuminen oli vain hyvin pieni osa koko elokuvateollisuuden kuihtumisesta. Television tullessa suurten tuotantoyhtiöitten ihmeellinen maailma kuoli. Siinä suuressa tapahtumassa minun elokuvaurani loppuminen oli mitätön hiukkanen. Olin elänyt unelmani loppuun. En jäänyt katkeraksi, vain vähän tyhjäksi."

Ansa Ikonen kuului siihen monien näyttelijöiden joukkoon, jotka jäivät työttömiksi television tulemisen myötä. Monen ura jatkui toki teatterissa, kuten myös Ansa Ikosen, mutta televisio löysi uudet tähtensä. Muun muassa Kansallisteatteri oli toinen koti näyttelijöille vielä pitkään television saapumisen jälkeenkin. Kuten Ikonen asian ilmaisi: "Työ jonka aloin yhtäaikaa kuin elokuvaurani, se jatkui. Jäin ehkä tyhjäksi, mutta en tyhjille." 

Pietarissa syntyneen Aili Ansa Inkeri Ikosen äidinkieli oli suomi, mutta hän oppi lapsena myös venäjän. Lasten tasolla Pietarin pihoilla ei kuulema ollut hyväksytty ennen kuin oppi "oikean kielen". Ikonen sanoo harmitelleensa, että oppi kyllä puhumaan venäjää, muttei koskaa lukemaan tai kirjoittamaan sitä. Ikosen perhe siirtyi 22 000 muun Pietarin suomalaisen kanssa Suomeen kun itsenäisyys oli tunnustettu. Muistelmat kuvaavat hyvin aikakautta ja ilmapiiriä, joka kertautui vuosikymmeniä myöhemmin talvi- ja jatkosodan myötä:

 "Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä 'ryssiä'. Me jotka sen muutoksen aikana olimme lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa. (---) Pietarissa olin ollut venäläisille leikkitovereilleni 'tšuhna', jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin 'ryssä', ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua."

Ansa Ikonen pääsi jo lapsena katsomaan elokuvia äitinsä kanssa. 

"Minä tulin elokuvista ulos aina aivan hiljaisena. Filmit tekivät minuun aivan mahdottoman valtavan vaikutuksen. Jollakin merkillisellä tavalla yritin eläytyä siihen mitä olin nähnyt. (---) Greta Garbo alkoi olla suuressa huudossa. Häntä minä ihailin kovasti ja eläydyin hänen näyttelemiseensä."

Näytteleminen oli ollut Ikosen intohimo jo pienestä lähtien, mutta varsinaisesta kuuluisuudesta hän ei osannut unelmoida.

"Päähäni ei pälkähtänytkään, että sellanen asia kuin kuuluisuus olisi voinut olla viettelevää. Se ei tullut edes mieleeni. Elokuva, eläytyminen, työ, se minua viekoitti. Kyllä me lehdistä luimme, miten hirmuisia palkkioita amerikkalaiset kuuluisuudet nostivat elokuvistaan ja miten valtavia omaisuuksia heillä oli, miten upeasti ne asuivat ja miten satumaista elämää ne viettivät, mutta en muista, että se olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta silloin. Minulla oli pakottava itsensä ilmaisemisen halu ja elokuva tuntui antavan siihen täydelliset mahdollisuudet, siitä minä uneksin."

Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016. Ansa Ikosen Filmstar's -mascara ja piippaussakset.

Kirjan myötä huomaa, että Ansa Ikonen oli tosiaan niin jalat maassa ja tavallinen "tyttö" kuin hänestä on kerrottukin. Sydämellinen ja määrätietoinen, sopivasti itsepäinen persoona, joka arvosti muita ja teki töitä ansaitakseen unelmansa.

"Oikeastaan oli ihme, että unelmani toteutui. Ulkoapäin katsellen minulla ei ollut edellytyksiä onnistua elokuvissa. Kukaan ei koskaan kuvitellut käyttävänsä minusta sanaa kaunotar. En ollut kaunis. Olin aivan tavallisen näköinen tyttö, aika tanakka tytönpullero itse asiassa, kasvonikin olivat leveämmät kuin pitkät. Ainoa josta joskus sain kuulla kohteliaisuuksia, olivat silmät, Ikosen suvun pyöreät, ruskeat silmät.

Se että en ollut kaunotar, saattoi olla yksi näistä pienistä, sinänsä vähäpätöisistä asioista, jotka yhteen liittyessään aiheuttivat sen, että elokuvaurani oli niin pitkä ja hyvä. (---) Se kauneus, jonka kamera otti esiin ja tallensi filminauhalle ei näkynyt paljain silmin, se oli optista harhaa. Sitten kun olin jo näytellyt monessa filmissä ja ihmiset tunsivat minut näöltä, sattui monta kertaa niin, että kun matkustin  raitiovaunussa, joku sanoi: 'Tuossa on Ansa Ikonen.' Kaikki kääntyivät katsomaan, ja kuulin sanottavan: 'Tuommoinenko se on, ihan tavallinen.' Kyllä siinä vähitellen oppi luomaan osan siitä illuusiosta arkiminäänsäkin, mutta sitä varten piti oikein nähdä vaivaa."

Parasta antia ovat muistelmien mukana tulevat kulttuurikertomukset. Näkemykset siitä millaista oli olla naisnäyttelijä 1940-1950-luvuilla, tai näyttelijä ylipäätään. Opintomatkat ulkomaille opettivat paljon. Mielenkiintoista oli lukea siitä kuinka palkkaukset muuttuivat, mutta asenteet istuvat tiukassa. Kaiken keskellä sodat sekoittivat tilannetta ja yhteiskunnan epävarma asema heijastui kaikkeen. Lavastuksiin ja puvustuksiin ei ollutkaan enää rahaa ja materiaaleja, raakafilmin saantikin miltei loppui. Pahimmassa tapauksessa näyttelijöitä kaatui sodassa. Aloitetuilla projekteilla oli kiire, mikäli ne halusi saada valmiiksi siten, että kaikki näyttelijät olisivat vielä mukana. 

Tuon epävarman ja pelottavan aikakauden keskelle syntyi tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka pitivät elokuvissaan yllä elämän liekkiä. Ja toivoa ilosta ja onnellisuudesta, siitä mitä arkeen toivottiin kaiken kaaoksen keskellä. Jotain tavallista, mutta samalla ihannetta. Tämä on mielestäni yksi kirjan koskettavin osio:

"Nykyajan nuorelle ihmiselle, joka ei ole kokenut noita vuosia, on vaikea selittää sitä tunnelmaa, joka silloin oli. Kun maa oli 'kiinni', kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta. Tarkoitan esimerkiksi sitä merkitystä, mikä meihin tuli, Taunoon ja minuun 'tähtiparina'.

Sain tämän vuoden [1980] maaliskuussa kirjeen minulle tuntemattomalta rouvalta, ja tässä kirjeessä hän minun mielestäni sanoi juuri tämän asian niin hyvin, että haluan toistaa hänen sanansa. En osaisi itse esittää tätä asiaa yhtä hyvin.

Kirje alkaa: 'Rakas rouva Ansa Ikonen. (---) Kerron eräästä Sotainvalidien juhlasta, joka oli Suomalaisessa Kauppakorkeakoulussa. (---) Sali oli täynnä eri-ikäisiä - miehiä lähinnä - sain vaikutelman, että moni oli muualta päin Suomea, eikä aina ollut mahdollista vaimon lähteä mukaan. Siellä oli ahavoituneita isokouraisia miehiä parhaissa puvuissaan hyvin siisteinä ja edustuskelpoisina (---). Me olimme kaikki sitä ikäluokkaa, jolle Te kumpikin olitte niitä tärkeitä ihanteita, esikuvia olleet ja olitte vieläkin ja joita me rakastimme. (---) Mitä seuraavaksi seurasi on juuri se, minkä haluaisin niin Teidän ja Tauno Palonkin tietävän. 

Oli kuin olisi jokaista satutettu äkkiarvaamatta - minne vain katsoin näin täriseviä hartioita, kyyneleitä jotka virtasivat valtoiminaan. Itkin itsekin ja vielä enemmän, kun katselin noita miehiä ympärilläni. (---) Oli kuin olisi äkillinen raju kevätsade kulkenut ylitsemme jättäen ihanan hyvän olon jälkeensä. Olitte symboli siellä silloin olleitten ihmisten nuoruudesta, haaveista - ilmielävinä, kauniina, kuten aina. En unohda sitä ikinä.' "

Ansa Ikonen jatkaa omasta puolestaan:

"Nuo kaksikymmentä vuotta olivat olleet kaikille vaikeat. Vielä tuolloinkin, 1955, sodan jäljet näkyivät arpina maisemassa ja katukuvassa, niin kuin arpina niiden ihmisten sydämessä ja mielessä, joiden nuoruus oli mennyt juoksuhaudoissa ja haaveet jääneet haaveiksi, tai arpina ruumiissa niin kuin tuon Kauppakorkeakoulun tilaisuuden invalideilla.

Niinä vuosina me olimme Taunon kanssa saaneet esittää eri rooleissamme kaiken sen, mistä he haaveilivat. Kun elokuvateatterin sali pimeni, esirippu avautui, puolentoista tunnin ajan he saivat valkokankaan illuusion avulla kokea sen hilpeän, valoisan, onnellisen nuoruuden, jota heille itselleen ei ollut suotu.

Se että he kiittivät meitä, Tauno Paloa ja Ansa Ikosta, teki nöyräksi. Emmehän me, Tauno ja Ansa, olleet mitään muuta kuin kaksi tavallista ihmistä, samanlaisia kuin he. Se että me esitimme nuo unelmat, teki meistä ihmisten mielissä elämänilon ylläpitäjiä, meistä tuli symboli. Siihen liittyi vastuu, joka sai yrittämään parhaansa."

Tekstistä käy läpi myös Ikosen huumorintaju, kun hän kertoo kuinka ihailijapostin saaminen tuntui hämmentävältä. 

"Eräs nuori tyttö kirjoitti: (---) 'Myymälässä ei ollut muita ostajia kuin te neiti Ikonen ja minä. Te katsoitte minuun niin lempeästi. En olisi uskonut koskaan näkeväni teitä. Nyt toivon aina uudelleen näkeväni teidän lempeät silmänne.'

Tällaiset kirjeet saivat minut melkein nolostumaan. Minun lempeät silmäni! En voi ajatella muuta kuin että olin ehkä niin väsynyt, että minulla oli sen vuoksi 'samettia silmissä', niin kuin Särkkä sanoi, kun piti olla liikuttunut tai surullinen kuvauksessa. Minä en nimittäin ole erityisen lempeä. Olen pikemminkin kipakka kuin kiltti, helposti kiihtyvä ja äksy enkä lempeä."

Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016.

Noissa 1940-1950-luvun mustavalkoisissa elokuvissa on aina ollut minulle jotain ihanaa ja taianomaista. Muistan, että pidin elokuvista jo ihan lapsena. Ihmiset ovat elossa ja puhuvat suomea, mutta sisältö, kulttuuri ja yhteiskunta on aina jotain toisenlaista ja satumaista mihin on omassa elämässään tottunut. Kivasti vanhanaikaista. Siksi niiden maailmaan on mukava palata, kun haluaa hetkeksi pakoon ja johonkin muualle. Maailmaan, jossa tunteet ovat syviä ja näkyviä, luonto on läsnä, yökohtaukset on kuvattu keskellä kirkasta päivää, laulukohtaukset nostattavat yhteishenkeä ja rakkaus voittaa aina. Ja kaikki tuo pitää olla mustavalkoista. Värifilmin myötä katosi se suomalaisen elokuvan kultakausi, joka minulle on merkityksellinen. Kuten Ansa asian ilmaisi:

"Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta."