Fantastico!

Bacci Maria Baccio: Iltapäivä Fiesolessa, 1926-1929, öljy kankaalle, Gallerie degli Uffizi, Firenze.

Yuichiro Saton näyttelyn rinnalla ehdin käydä katsomassa myös Ateneumin maagista realismia esittelevän kokonaisuuden Fantastico! Näyttely kertoo Italiassa ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikaan syntyneestä suuntauksesta.  

Bacci Maria Baccio: yksityiskohta teoksesta Iltapäivä Fiesolessa.

Suurelle yleisölle lienee edelleen tutumpaa yhdistää italialainen taide renessanssiajan mestareihin, jonka vuoksi Ateneumin näyttely on mielestäni tärkeä. Samaa merkittävyyttään halusivat painottaa myös italialaiset taiteilijat itse luodessaan Novecento-ryhmän 1922. He ihailivat myös quattrocenton ja cinquecenton (1400-1500-luku) loistokausia, mutta pyrkivät modernisoimaan klassismia tuomalla uutta eloa italialaiseen taiteeseen. Ryhmää johti aluksi Benito Mussolinin rakastajatar, kirjailija ja taidekriitikko Margharita Sarfatti (1880-1961), joten taide oli kytköksissä fasismiin. Novecento hallitsi lyhyen aikaa Italian taidetta, mutta taiteilijoiden määrä ryhmän sisällä oli niin suuri, että sen koko esti varsinaisen yhtenäisyyden taiteellisena liikkeenä. Italian taiteen voikin nähdä osana ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinnutta yleiseurooppalaista suuntausta, jossa haluttiin palata järjestykseen. Kyseisenä aikakautena etsittiin pysyvyyttä ja järjestystä, hylättiin modernit kehityssuunnat ja palattiin kotimaisiin, esittäviin lähteisiin.

Felice Casorati: Cynthia, 1924-1925, öljy kankaalle, yksityiskokoelma, Torino.

Maagiselle realismille oli tunnusomaista hetken pysäyttäminen ja hiljaisuus, yksityiskohtien tarkka kuvaus ja unenomaisten sekä outojen kerrosten luominen. Esittävyys tekee maalauksista helposti lähestyttäviä, mutta hyvin nopeasti teosten erikoinen tunnelma avautuu myös katsojalle. Tämä tunnelma erottaa ne perinteisistä muotokuvista. 

Edita Broglio: Pulloja, 1927, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Italialaiset taiteilijat käänsivät katseensa menneeseen ja palauttivat eri maalauksen lajit - muotokuva, maisema ja asetelma - entiseen arvoonsa. He pyrkivät varhaisen taiteen ja geometrian syvälliseen tuntemukseen, mutta aiheita tulkittiin uusin silmin. Alla olevassa maalauksessa Gino Severini on tulkinnut vaimonsa ja tyttärensä kultaiseen leikkaukseen käyttäen tietoisesti inspiraationa Raffaellon Madonnaa. Äiti ja tytär muodostavat klassisen kolmiosommitelman.

Gino Severini: Äitiys, 1920, öljy ja tempera, yksityiskokoelma.

Viittauksia renessanssin klassikoihin on löydettävissä muualtakin. Cesare Montin Muotokuva omena kädessä -teosta katsellessa ei voi olla tekemättä mielleyhtymiä La Giocondaan, Mona Lisaan.

Cesare Monti: Muotokuva omena kädessä, 1923, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Cagnaccio di San Pietro: Hinausköysi, 1926, öljy kankaalle, kokoelma Fondazione di Venezia.

Cagnaccio di San Pietron maalaus Hinausköysi tuo puolestaan mieleen Ilja Repinin Volgan lautturit (1870-1873). Repinin maalauksesta poiketen Cagnaccio di San Pietron maalauksen miehet eivät näytä luhistuvan vetotaakkansa alle vaan pikemminkin uhkuvan hiljaista voimaa. Värimaailma luo mielikuvan unimaisesta ympäristöstä ja laivan kylkeen kuvattu Pietà-aihe lisää kuvan surrealistista jännitettä. Cagnaccio di San Pietro oli yksi maagisen realismin suurista nimistä. Taiteilijalta on esillä samassa salissa Hinausköyden kanssa muitakin mielenkiintoisia ihmiskuvauksia. Erikoisiin asentoihin sommitellut naisvartalot toivat erotiikan rinnalle mielikuvan väkivallasta. 

Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.

Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.

Fantastico! antoi hyvän läpileikkauksen Italian maagisesta realismista 1920-1930-luvuilla. Varsinaisten aiheiden ohi nousi tunnelma - hiljaisuus ja pysähtyneisyys - ja niiden mukanaan tuoma jännite. Näyttelyssä on siis tutkittavaa myös heille, joiden mielestä muotokuvat ja asetelmat tuntuvat tavallisesti tylsiltä. Jos sattuu pitämään esimerkiksi amerikkalaisen Edward Hopperin (1882-1967) taiteesta, Fantastico! tarjoaa yhtä outoja ja samalla kiehtovia yksinäisyyden ja hiljaisuuden maailmoja. 

Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja, 1922, öljy kankaalle, Galleria Nazionale d'Arte Moderna e Contemporanea, Rooma.

Tuokio taiteelle -blogi kirjoitti myös ajatuksiaan näyttelystä. Tekstissä kiinnitettiin huomiota mm. näyttelyn salitekstien voimakkaisiin tulkintoihin. Yhdyn Toni Jakalan ajatuksiin aiheesta:
"Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia."  

Kiinnitin huomiota samaan yksityiskohtaan kuin Jakala Naamiaisasuja -teoksen ääressä. Harlekiinin kerrotaan olevan kuoleman symboli, mutta minäkään en olisi tehnyt selvästi kyseistä tulkintaa. "Malerba on valinnut tilanteen keskushahmoksi tyylikkään mutta levottomuutta herättävän harlekiinin, joka tässä yhteydessä on selvästi kuoleman symboli."

Toinen reipas tulkinta mikä myös kiinnitti huomioni, syntyi ensimmäisessä kuvassa näkyvän Bacci Maria Baccion Iltapäivä Fiesolessa -teoksen äärellä. Saliteksissä kerrottiin, että "Kuva on tunnistettava ja todellinen, ja silti sen kertoma tarina on tietoisen kuvitteellinen, antinaturalistinen, suorastaan hyytävä." Hyytävä? En valitettavasti jaa samaa tulkintaa kyseisestä teoksesta. Olen sitä mieltä, että katsojia on hyvä helpottaa saliteksteillä kertomalla taustoja ja historiaa, mutta en henkilökohtaisesti pidä siitä, että museot menevät tulkitsemaan teokset tyhjiksi. Kuten Toni Jakala blogitekstissään kirjoitti: "Etenkin, kun tulkinnat harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia".

Felice Casorati: Neidit, 1912, öljy kankaalle, Galleria Internazionale d'Arte Moderna, Venetsia.

Museokierroksen lomassa syntyi jännittäviä kohtaamisia paitsi teosten myös kävijöiden kanssa. "Taidemuseoharrastukseni" sivuun liittyy taideteoksen ja kävijän kohtaamisen bongailu. Kunsthaus Zürichin postauksessa näkyi yksi kuva, jossa vaaleansiniseen tikkitakkiin sonnustautunut kävijä seisoi vaaleansinisen Paul Signacin maalauksen ääressä. Värimaailmat kohtasivat. Fantastico! -näyttelyssä sattui useampi onnenpotku. Punaisessa mekossa oleva nainen seisoi Felice Casoratin maalauksen ääressä, jossa sattui myös olemaan punamekkoinen nainen. Helman pituuskin sattui sopimaan kuvaan.

Antonio Donghi: Nainen kahvilassa, 1931, öljy kankaalle, Fondazione Musei Civici di Venezia, Galleria Internazionale d'Arte Moderna di Ca'Pesaro.

Vihreäpaitainen mies kuvasi Antonio Donghin maalausta vihreäpaitaisesta naisesta kahvilassa. Yleensä tilanteet menevät nopeasti ohi eikä kaikkea ehdi tallentaa kameralle. Tämä seuraava tilanne jäi vaivaamaan kuitenkin niin kovasti, että päätin uskaltaa avata suuni. Punatukkainen nainen seisoi Ubaldo Oppin maalauksen ääressä ja hänellä sattui olemaan kainalossaan turkoosi käsilaukku, joka yhdistyi maalauksen värimaailmaan. Tuijotin näkymää ja hymyilin, kunnes nainen siirtyi eteenpäin. Halusin kuitenkin tallentaa näkymän ja kävin ystävällisesti kysymässä, että voisiko nainen seistä vielä hetken maalauksen ääressä. Hänen hiustensa muoto ja pitkä kaulansa näytti takaapäin siltä kuin nainen olisi katsellut omaa muotokuvaansa.

Ubaldo Oppi: Vaimon muotokuva Venetsia taustalla, 1921, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Tämä on hauska sivuharrastus näyttelyiden lomassa. Kun malttaa irrottaa katseensa yksittäisistä teoksista ja katsoa näyttelytiloja kokonaisuuksina, voi tehdä yllättäviä löytöjä. Harrastaako joku muukin tätä tai muunlaista museobongailua?

Fantastico! Italialaista taidetta 1920-1930-luvuilta on esillä 

Ateneumissa vielä 19.8.2018 saakka.