Maria Prymatšenkon satumainen maailma

Keskiaikaisten markkinoiden lisäksi päätin hyödyntää Museokortin tuomaa mahdollisuutta ja tutustua Aboa Vetus & Ars Novassa esillä olevaan Maria Prymatšenkon näyttelyyn. En ollut etukäteen näyttelystä kovin innoissani, mutta tämä on nimenomaan Museokortin parhaita puolia. Voi käydä vilkaisemassa. 

Ars Nova toi ensimmäistä kertaa Suomeen tämän ukrainalaisen taiteilijan värikästä tuotantoa. Teokset kuuluvat Ukrainan kansantaiteen museon kokoelmaan Kiovassa. Maria Prymatšenko (1908-1997) oli itseoppinut taiteilija, joka ammensi inspiraationsa mm. Ukrainan kansanperinteestä, luonnosta ja talonpoikaiskulttuurista. Esillepano on onnistunut ja värikylläiset salit nostavat esille Prymatšenkon taiteen mielikuvituksellisen luonteen. 

Maria Prymatšenko: Rupikonna ratsastaa, 1936, vesiväri paperille.

Tätä ennen en ollut kuullutkaan kyseisestä taiteilijasta, joten nostetaanpa esille Ars Novan esittelyteksti: 

"Maria Prymatšenko syntyi vuonna 1908 Bolotnian kylässä Ukrainassa. Hän oppi perheeltään perinteisiä käsityötaitoja ja ilmaisi rikasta fantasiamaailmaansa piirtämällä ja maalaamalla. Vuonna 1936 Prymatšenko kutsuttiin Kiovaan ammattimaisesti työskentelevän kansantaiteilijayhteisön jäseneksi. Ryhmän tähtäimenä oli ensimmäinen kansallinen kansantaiteen näyttely, joka kiersi Kiovassa, Moskovassa ja Leningradissa. Pian Prymatšenkon teoksia vietiin näyttelyihin eri puolille Eurooppaa. Vuonna 1937 niitä nähtiin Pariisin maailmannäyttelyssä.

Toisen maailmansodan syttyessä Maria Prymatšenko palasi Kiovasta kotikyläänsä. Seuraavan kerran hän toi teoksia yleisön nähtäville 1960-luvulla. Vesivärien vaihtaminen guassiin mahdollisti entistäkin voimakkaamman väri-ilottelun ja tarkkapiirteisemmän ilmaisun, ja Prymatšenko nousi Ukrainassa maankuuluksi taiteilijaksi."

Maria Prymatšenko: Riikinkukot kulkevat pitkin Ukrainaa, 1970, guassi paperille.

Se, että piipahtaa jonnekkin ilman ennakko-odotuksia tuottaa usein positiivisen lopputuleman. Niin tässäkin tapauksessa. Prymatšenkon värikkäät teokset saivat hyvälle tuulelle mutta tiesin, että pinnan alla on syvällisiä merkityksiä, jotka eivät kulttuuria tuntemattomalle avaudu. Näyttelyteksteissä oli kuitenkin hieman kerrottu luontoaiheiden symbolisesta sisällöstä, mikä helpotti teosten tulkintaa. Ne ovat muutakin kuin kauniita kuvia. Esimerkiksi Naakka lentää, etsien omistajaansa -teoksen lintu kuvaa syvää kansallista surua. Teos valmistui Tšernobylin tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986.

Maria Prymatšenko: Naakka lentää, etsien omistajaansa, 1986, guassi paperille.

Maria Prymatšenko: Avaruuspippuri, 1983 ja Syreeni maljakossa, 1963, guassi paperille.

Itse asiassa minulla oli jo hieman pohjaa ukrainalaisten kasvi- ja luontoaiheiden tulkintaan. Sain seurata sivusta kollegoideni ukrainalaisten käspaikkojen luettelointia. Kirjoitin aiemmin Valamon kätköistä - käspaikkja ja metalli-ikoneja -näyttelystä, johon RIISA loi näyttelytekstit. Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuodenvaihteeseen 2018/2019 esillä olevassa näyttelyssä on kerrottu eri kasvi- ja eläinaiheiden symboliikkaa nimenomaan ukrainalaisessa kulttuurissa. Kävi ilmi, että karjalaisessakin käspaikkaperinteessä käytetään osittain samanlaisia luontoaiheita kuin Ukrainassa, mutta niiden symbolinen sisältö ei ole täysin samanlainen.

Maria Prymatšenko: Minun pkku heisipuuni, 1988, guassi paperille.

Linnut ja kukat Maria Prymatšenkonkin näyttelyssä olisivat puhuneet enemmän jos olisin muistanut, että esimerkiksi siipensä pystyyn kohottanut kyyhkynen on traagisen rakkauden symboli, laulavan satakielen uskotaan kutsuvan itselleen paria, lilja on yksi tärkeimmistä naista kuvaavista symboleista, tai että koiranheisi on Ukrainan kansallispuu. Koiranheisi symboloi naisten kauneutta, terveyttä, toivomuksia, kestävyyttä ja vahvuutta. Punaiset koiranheisin marjat ovat veren ja suvun jatkamisen vertauskuva ja siten myös kuolemattomuuden symboli. Mikäli ukrainalaisten eläin- ja kasviaiheiden symboliikka ja käsityöperinne kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Valamon luostarin julkaisemaan Ruusuja ja unikoita -kirjaan.

Maria Prymatšenko: Lokki tuo tulppaaneja Ivan soturin haudalle, 1977, guassi paperille.

Maria Prymatšenko: Oi tuolla riihillä ja torilla, 1967; Vanja ja Katja, 1960; Nuoruusvuoteni, 1987, guassi paperille.

Maria Prymatšenko kuvaa töissään Ukrainan maaseutua kukoistavaksi ja aurinkoiseksi. Henkilöt ovat pukeutuneet perinteisiin ukrainalaisiin asuihin. Esimerkiksi vyshyvanka-paitojen kuvioissa on runsaasti symboliikkaa ja paikallisia tunnusmerkkejä. Paitojen kuvioinnista on voitu tunnistaa kantajansa kotiseutu. 

Maria Prymatšenko: yksityiskohta teoksesta Ukrainan kunnia, 1965, guassi paperille.

Näyttelyn nimi - Satumainen maailma - kuvaa hyvin näyttelyn kokonaisuutta. Se on kaunis, värikäs ja mielikuvituksellinen. Itse pidin eniten lintuaiheista, mutta jokainen kukka ja kasvi huusi mielessäni tarvetta löytää sen symbolinen merkitys. Samoin jäin miettimään voimakasta värimaailmaa. Näyttely jätti siis enemmän kysymysmerkkejä kuin antoi vastauksia. Tämän vuoksi kannattaa hyödyntää näyttelyn opastetut kierrokset lauantaisin ja sunnuntaisin.

Maria Prymatšenko: Herra Reagan, katsokaa tätä kuvaa, 1986, guassi paperille.

Maria Prymatšenko: (vasemmalta oikealle) Volevaha kuljettaa apinaa, 1977; Leijona on katkaissut tammen, 1963; Suoeläin, 1978; Lyhytjalkainen eläin, 1983; Sikakaunotar, 1965;Aasi, 1967, guassi paperille.

Maria Prymatšenkon satumainen maailma on esillä Ars Novassa 2.9.2018 saakka.

Näyttelystä ovat kirjoittaneet myös:

Tuula's Life

Kulttuuriluuta

Galleriakärpänen

Ars Nova

Aboa Vetuksesta nousimme Ars Novan näyttelysaleihin. Rettigin palatsin toisessa kerroksessa esitellään Matti Koivurinnan säätiön taidekokoelman helmiä. Kokoelman vanhimmat teokset ovat 1800-luvun loppupuolelta, mutta pääpaino on 1950-luvun jälkeisellä ajalla ja nykypäivässä. Kokoelman pohjana on yksityisen keräilijän, kauppaneuvos Matti Koivurinnan, taidekokoelma, johon hankitaan uusia teoksia säännöllisesti.

Minä en ollut vielä edes ehtinyt ensimmäiseen näyttelysaliin, sillä jäin katselemaan rakennuksen arkkitehtuuria, kun K jo huudahti edempää, että "joku on kopioinut täällä Warholia! .... Ei kun sehän ON Warhol!". Minua nauratti ääneen kahdesta syystä. 1. K oli luullut, ettei suomalaisissa kokoelmissa olisi kyseisen taiteilijan teoksia ja oli ajatellut, että joku oli vain kopioinut hänen tyyliään. 2. Toinen oli niin innoissaan, että tunnisti taiteilijan, kun olimme käyneet viime keväänä katsomassa Warholin teoksia Sara Hildénin taidemuseossa. Yllättävän paljon olen saanut ujutettua hänelle taidehistoriaa. Vaikkei nimiä aina muistaisikaan, niin hän osaa kyllä mainita jos on aiemmin teoksen jossain nähnyt.  

Vasemmalla Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Solar Nebulae, 2005, akryyli; keskellä Veikko Hirvimäki: Meidän täytyy puhua, 2000-2002, puu; oikealla Andy Warhol: Sähkötuoli-sarja, 1971, serigrafia.

Itse asiassa en minäkään etukäteen tiennyt millaisia nimiä näyttelyssä olisi. Kuten Aboa Vetuksen kohdalla mm. Pyhän Annan kappeli oli iloinen yllätys, täällä yllätti mm. Anish Kapoor. Kokoelmassa on teoksia lisäksi Pablo Picassolta, Max Ernstiltä ja David Hockneylta. Suomalaisista edustettuina ovat mm. Otto Mäkilä, Nikolai Lehto, Lars-Gunnar Nordström ja Veikko Hirvimäki.

Ensimmäisen salin Veikko Hirvimäen, Meidän täytyy puhua, puinen susi(?)veistos tuntui erittäin ajankohtaiselta. Sudet ovat puhututtaneet taas lähipäivinä. Presidentin puoliso Jenni Haukio pohti Seura-lehden kolumnissaan susien aiheuttamaa pelkoa ja kyseenalaisti susikannan kaatoon myönnetyt poikkeusluvat. Hirvimäki oli nimennyt teoksensa onnistuneesti; ihmisen ja suden tulisi selvittää välinsä.

Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Solar Nebulae, 2005, akryyli.

Hans-Christian Bergin akryyliteos oli hauska, mutta kovin kauan koveraa muoviteosta ei voinut tuijottaa tai alkoi särkeä päätä. Ympärillä oleva tila heijastui teoksen pinnasta kuin Linnanmäen Peilitalossa; perspektiivejä ja mittasuhteita vääristellen.

Anish Kapoor: Angel (Enkeli), 1990, pigmettipäällysteinen kivi.

Anish Kapoor (s.1954) on intialaissyntyinen, mutta nykyisin Britanniassa asuva kuvanveistäjä. Hänen töilleen on tyypillistä minimalistisuus, kirkkaat värit ja suuri koko. Taiteilijan näyttely oli esillä Aboa Vetus&Ars Novassa kevättalvella 1996, joka koostui väripigmenteillä päällystettyjen kivien sarjasta. Angel -teos hankittiin tuolloin osaksi Matti Koivurinnan säätiön taidekokoelmaa, ja se on levännyt siitä lähtien Kapoorin määrittelemällä paikalla, vihreällä marmorilla päällystetyssä kylpyhuoneessa. 

Kontrasti oli jännittävä. Kylmä ja kova marmori ja lattialla makaava kivilohkare, joka näytti kuitenkin pehmeältä ja samettiselta voimakkaan sinisen väripigmenttikerroksen alla. Teki mieli koskettaa, jonka takia teos kenties onkin turvallisesti lasin takana.

Enkelin yhdistäminen kylpyhuoneeseen toi mieleen kuoleman, varsinkin kun teoksen vieressä oli kylpyamme. Aivan kuin sininen lohkare olisi jäänyt vartioimaan ja suojelemaan tilaa. Olen tässä, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikuttava kokemus.

Harri Larjosto: Surullisten pukimo.

Takkahuone-galleriassa oli esillä valokuva- ja mediataiteilija Harri Larjoston (s.1952) installaatio Surullisten pukimo. Larjosto on kirjoittanut säännöllisesti omia uniaan muistiin kolmen vuosikymmenen ajan. Tilaan oli ripustettu esiliinoja, joille oli painettu valokuvia ja Larjoston kirjoittamia unikokemuksia. Lattialla oli rautaisia sandaaleita, joita kokeilemalla sai tuntuman painajaisista tutusta voimattomuudesta ja siitä, kun tahtoisi juosta pois jostain tilanteesta, mutta ei voi liikkua.

Mietin, että miksi tästäkin kokonaisuudesta tuli kylmä tunnelma. Heijastuiko Kapoorin kylpyhuonetunnelma tähän viereiseenkin tilaan? Larjoston nimeämä installaatio kaikui aiempaan kokemaani näyttelyyn, nimittäin Heidi Hännisen Surullisten piknikiin. Kylmät rautasandaalit ja kylmillä rautatangoilla roikkuvat unikuvat. 

Yksityiskohta Harri Larjoston installaatiosta Surullisten pukimo.

Annu Vertanen: Hengittävä katse, 2015, puupiirros, tilateos.

Ehkä kuoleman läheisyys heijastui vain omista ajatuksistani. Ei Ars Nova sentään yhtä surua ja ahdistusta ollut, sillä alakerrassa oli taidegraafikko Annu Vertasen (s.1960) puupiirroksia otsikolla Hengittävä katse.

Ilmavan kevyille  ja ohuille papereille painetut viivat, ketjut ja ympyrät toistuivat tilasta toiseen. Kun teosten ohi kulki, päällekkäin asetetut läpikuultavat arkit liikkuivat ilmavirran mukana.  Fyysisen liikkeen lisäksi tiiviisti vieri vieressä juoksevat viivat liikkuivat myös katsehavainnossa. Kolmiulotteisuutta oli tuotu paitsi kerrostamalla läpikuultavia arkkeja päällekäin myös muotoilemalla niitä lasin alle aaltomaisesti ja reliefimäisesti. Vertasen näyttely oli nimensä veroinen, hengittävää ja kevyttä katsetta. Täällä aistittiin tunnelmia eikä niinkään yritetty tulkita teoksia. Värimaailma viehätti ja enteili yhtä Turun visiitin tulevaa kohdetta.

Annu Vertanen: vasemmalla Näkökulmia - Guanlan II, 2014; keskellä yksi teos Totuudellisia tarinoita -sarjasta, 2010-11; oikealla Siirtyminen, 2011. Puupiirroksia. 

Museokaupan lattiasta sai kurkistella Aboa Vetuksen rauniokaupunkiin.

Aboa Vetuksen&Ars Novan museokauppa oli houkutteleva. Täältä saisi varmasti lahjaideoita yhdelle jos toiselle. K:n mukaan lähti matkamuistoksi huuliharppu ja nyt onkin kuunneltu sitten tätä, vaikka toiveena olisi, että jossain vaiheessa soiteltaisiin Nuuskamuikkusen säveliä.

Modernin taiteen ja historiallisen museon yhdistelmä tuntui toimivan. Jokaiselle jotakin. Aboa Vetuksessa on enemmän luettavaa näyttelytekstien muodossa, mutta toisaalta myös enemmän osallistavaa toimintaa. Vastapainoksi Ars Novassa on perinteisempi näyttelykäytäntö - katsoa saa, mutta ei koskea (riippuen hieman vaihtuvista näyttelyistä). Kun alakerrassa opitaan historiasta ja kulttuurista, yläkerrassa voi haastaa omaa taidemakuaan ja -aistejaan. Aboa Vetus liittää minut historian jatkumoon ja paikantaa aikaan, kun Ars Novassa saan tutkia tämänhetkisiä mieleni sopukoita ja miettiä mistä ajatukset kumpuavat.

Aboa Vetus&Ars Nova

Itäinen Rantakatu 4–6, 

20700 Turku.

Aboa Vetus

Keskiviikosta perjantaihin talvilomailimme Turussa. Kaupunki oli molemmille melko tuntematon ja kaikki vierailukohteet uusia. Tästä voisi tulla hyvä perinne tutustua Suomen eri kaupunkeihin. Vuosi sitten lomailimme nimittäin samaan aikaan Helsingissä ja kohteina olivat mm. Kasvitieteellinen puutarha, Luonnontieteellinen museo, Korkeasaari ja Kansallismuseo. Turussa museokierros alkoi Aboa Vetus&Ars Novasta, historian ja nykytaiteen museosta.

Aboa Vetus&Ars Nova juhlii tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan. Vuonna 1995 avattu museo muutti jokirannan maisemaa, kun Rettigin palatsia ympäröivään muuriin puhkaistiin museon sisäänkäynti. Palatsin alla pääsee tutustumaan Suomen ainoaan arkeologiseen museoon, kun astelee keskiaikaisen rauniokorttelin keskellä. Alue kuului tuolloin Luostarikortteliin, joka oli yksi neljästä Turun kaupunginosasta. Turun tuhoisan tulipalon jälkeen vuonna 1827 ruutukaava uudisti alueen, ja sata vuotta myöhemmin tupakkatehtailija ja laivanvarustaja Hans von Rettig rakennutti paikalle yksityispalatsin. Palatsi siirtyi Matti Koivurinnan säätiön omistukseen vuonna 1991. Alkuperäinen suunnitelma oli siirtää säätiön taidekokoelma palatsiin. Kunnostus- ja rakennustöiden yhteydessä tehtyjen arkeologisten löytöjen vuoksi museohanketta kuitenkin laajennettiin. Nykytaiteen museo Ars Nova avattiin Rettigin palatsin tiloihin ja Aboa Vetus, arkeologis-historiallinen museo, sen puutarhan alle. Sittemmin Aboa Vetus&Ars Nova on yhdistynyt yhdeksi, historian ja nykytaiteen museoksi. 

Hanna Vihriälä: Elephant Square - Norsuaukio, 2011, toivottaa vieraat tervetulleiksi.

Jottei yhdestä postauksesta tulisi liian pitkä, esitellään molemmat osiot erikseen. Aloitetaan Aboa Vetuksesta. Maan alle astellessa en voinut uskoa, että Suomessa pääsisi katselemaan tällaista. Keskiaikainen kortteli toi mieleen Rooman kirkkojen alla näkemäni kohteet, kuten maanalaisen kirkon San Crisogonon basilikassa tai roomalaisia taloja 100-200-luvuilta Santi Giovanni e Paolo kirkon alla.

Tiilirakennukset kertovat Turun vauraudesta, sillä tiili oli kiveä kalliimpi ja hienompi materiaali. Kellarit rakennettiin alun perin 1390-luvun porvaristaloon ja olivat käytössä aina 1900-luvun alkuun saakka.

Olihan se jännää; kävellä vanhoilla kiveyksillä, tutkia muurauksia ja ihmetellä esineitä. Eri tasoissa kulkeminen havainnollisti historian kerroksellisuuden ja peilien avulla näki sellaisetkin nurkat, jotka muuten olisivat jääneet pimentoon.  

Näyttelytekstit olivat sopivan mittaisia ja tarpeeksi informatiivisia. Kaivauksissa on varmasti löytynyt yhtä sun toista esinettä ja sen palasta, mutta oli ilo huomata, ettei vitriinejä oltu survottu täyteen kaikkea. Pienillä otoksilla herätettiin eloon entisajan elämä ja ihmiset, kulttuuri. Kuinka koskettava voikin pieni lapsen nahkajalkine olla? Tämä oli taas yksi sellainen hetki, kun oikeasti mietti itseään historian jatkumossa. Tuon pienen kengän omistaja on oikeasti ollut olemassa. Hän on oikeasti elänyt tässä ympäristössä, kunnes vuosisadat ovat peittäneet ihmiset alleen. Olo tuntui irralliselta, kun aloin verrata nykyistä kulttuuria, ja vaikka omissa jaloissani olevia kenkiä, tähän nahkaiseen tossuun. Toisaalta tuntui turvalliselta, että ihmiset ovat eläneet jo tuolloin. Minä olen osa pitkään jatkunutta ihmiseloa ja selviytymistä. Jokainen ihminen minun ja tuon menneen ihmisen välissä ovat vieneet kehitystä eteenpäin tähän päivään, joka mahdollistaa mm. sen, että minulla on jalassani "oikeat" kengät. Laittoi kyllä miettimään, kuinka "oikeita" nykyajan tekokuiduista valmistetut kengät ovat, jotka hajoavat pahimmillaan vuodessa, ellei jo aiemmin. Millainen kenkäpari meidän ajastamme säilyy tulevaisuuteen? 

Pyhän Annan kappeli.

Tiesin etukäteen, että museossa on Pyhän Annan kappeli, mutta en tiennyt että se olisi rauniokaupungissa! Museon nettisivuilla oli kyllä panoraamakuva tilasta, mutta emme halunneet etukäteen liikaa tietoa, joten se jäi katsomatta. Ja tämä oli ihan huikea yllätys! Entisestä ristiholvatusta kellarista on muokattu pieni ekumeeninen kappeli, jonka ristiholvit on toteutettu valorekonstruktiolla. Kappelissa on mahdollista toimittaa ehtoollinen ja kaste sekä suorittaa avioliittoon vihkiminen. Ei ehkä tarvitse kysyä, että tykkäsinkö?

Pyhän Annan ikonin on maalannut kotkalainen ikonitaiteilija Mirjam Laine.

Alttarin ovat suunnitelleet arkkitehdit Frank Schauman ja Ulla Reunanen.

Lapsille (ja lapsenmielisille) museossa oli paljon erilaisia opettavia aktiviteetteja: mm. pelejä, rakennus- ja leikkinurkkia, nukkekoti ja soitintunnistusta. Itse pidin erityisesti eri soitinten kuuntelusta. Nappia painamalla sai kuunnella mm. luuhuilua, taskuviulua, ruokopilliä, harppua ja säkkipilliä. Musiikki (ja äänet ylipäänsä) tekee museoympäristössä paljon. Elävöittävät ajan hengen mukaista tunnelmaa.

Näyttelytilassa jatkui vaihtuvana näyttelynä ollut Kirjain kerrallaan – lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Tästä tuli mieleeni viime kesänä Sastamalan Pukstaavissa näkemäni näyttely suomalaisen kirjan historiasta. Tämä näyttely kertoi kuitenkin laajemmin luku- ja kirjoitustaidon tulosta Suomeen keskiajalta lähtien. Täällä sai koskea, leikkiä, kirjoittaa ja lukea.

Ihastusta aiheutti pieneen "kallionkoloon" toteutettu lukunurkkaus. Saisipa tuollaisen itsellekin. Hämmästystä puolestaan aiheutti uskomattoman hienosti toteutettu pienoismalli, joka on ilmeisen uusi näyttelyelementti. Pienoismalli kuvaa nykyisen museon aluetta eli luostarikorttelia sellaisena kuin se on saattanut näyttäytyä 1400–1500-lukujen taitteessa. Pienoismalli syntyi yleisöpalautteen ansiosta ja nyt sen avulla voi paikantaa itsensä osaksi keskiajan kaupunkikuvaa. Mikä teki pienoismallista erikoisen oli se, että videoprojektori elävöittää pienoismallia ylhäältä päin muun muassa vuorokaudenajan vaihteluin ja sadekuuroin. Öisin korttelia kiertää yövartija lyhdyn kanssa.

Aboa Vetus oli yllättävä ja helposti lähestyttävä katsaus keskiaikaiseen Turkuun. Kaivausalue oli suurempi kuin alun perin kuvittelin ja sitä oli elävöitetty onnistuneesti. Lapsiperheetkin näyttivät nauttivan. Yllätävän paljon tänne sai vierähtämään aikaa, sillä Ars Novaan siirtyessä alkoi jo painaa pieni väsymys. Onneksi museot ovat aivan erilaisia, joten kyllästymään ei ehdi. Hämärästä maan alta ylös valoisiin näyttelysaleihin siirtyminen virkisti. 

Onko museo sinulle tuttu?