Ars Nova

Aboa Vetuksesta nousimme Ars Novan näyttelysaleihin. Rettigin palatsin toisessa kerroksessa esitellään Matti Koivurinnan säätiön taidekokoelman helmiä. Kokoelman vanhimmat teokset ovat 1800-luvun loppupuolelta, mutta pääpaino on 1950-luvun jälkeisellä ajalla ja nykypäivässä. Kokoelman pohjana on yksityisen keräilijän, kauppaneuvos Matti Koivurinnan, taidekokoelma, johon hankitaan uusia teoksia säännöllisesti.

Minä en ollut vielä edes ehtinyt ensimmäiseen näyttelysaliin, sillä jäin katselemaan rakennuksen arkkitehtuuria, kun K jo huudahti edempää, että "joku on kopioinut täällä Warholia! .... Ei kun sehän ON Warhol!". Minua nauratti ääneen kahdesta syystä. 1. K oli luullut, ettei suomalaisissa kokoelmissa olisi kyseisen taiteilijan teoksia ja oli ajatellut, että joku oli vain kopioinut hänen tyyliään. 2. Toinen oli niin innoissaan, että tunnisti taiteilijan, kun olimme käyneet viime keväänä katsomassa Warholin teoksia Sara Hildénin taidemuseossa. Yllättävän paljon olen saanut ujutettua hänelle taidehistoriaa. Vaikkei nimiä aina muistaisikaan, niin hän osaa kyllä mainita jos on aiemmin teoksen jossain nähnyt.  

Vasemmalla Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Solar Nebulae, 2005, akryyli; keskellä Veikko Hirvimäki: Meidän täytyy puhua, 2000-2002, puu; oikealla Andy Warhol: Sähkötuoli-sarja, 1971, serigrafia.

Itse asiassa en minäkään etukäteen tiennyt millaisia nimiä näyttelyssä olisi. Kuten Aboa Vetuksen kohdalla mm. Pyhän Annan kappeli oli iloinen yllätys, täällä yllätti mm. Anish Kapoor. Kokoelmassa on teoksia lisäksi Pablo Picassolta, Max Ernstiltä ja David Hockneylta. Suomalaisista edustettuina ovat mm. Otto Mäkilä, Nikolai Lehto, Lars-Gunnar Nordström ja Veikko Hirvimäki.

Ensimmäisen salin Veikko Hirvimäen, Meidän täytyy puhua, puinen susi(?)veistos tuntui erittäin ajankohtaiselta. Sudet ovat puhututtaneet taas lähipäivinä. Presidentin puoliso Jenni Haukio pohti Seura-lehden kolumnissaan susien aiheuttamaa pelkoa ja kyseenalaisti susikannan kaatoon myönnetyt poikkeusluvat. Hirvimäki oli nimennyt teoksensa onnistuneesti; ihmisen ja suden tulisi selvittää välinsä.

Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Solar Nebulae, 2005, akryyli.

Hans-Christian Bergin akryyliteos oli hauska, mutta kovin kauan koveraa muoviteosta ei voinut tuijottaa tai alkoi särkeä päätä. Ympärillä oleva tila heijastui teoksen pinnasta kuin Linnanmäen Peilitalossa; perspektiivejä ja mittasuhteita vääristellen.

Anish Kapoor: Angel (Enkeli), 1990, pigmettipäällysteinen kivi.

Anish Kapoor (s.1954) on intialaissyntyinen, mutta nykyisin Britanniassa asuva kuvanveistäjä. Hänen töilleen on tyypillistä minimalistisuus, kirkkaat värit ja suuri koko. Taiteilijan näyttely oli esillä Aboa Vetus&Ars Novassa kevättalvella 1996, joka koostui väripigmenteillä päällystettyjen kivien sarjasta. Angel -teos hankittiin tuolloin osaksi Matti Koivurinnan säätiön taidekokoelmaa, ja se on levännyt siitä lähtien Kapoorin määrittelemällä paikalla, vihreällä marmorilla päällystetyssä kylpyhuoneessa. 

Kontrasti oli jännittävä. Kylmä ja kova marmori ja lattialla makaava kivilohkare, joka näytti kuitenkin pehmeältä ja samettiselta voimakkaan sinisen väripigmenttikerroksen alla. Teki mieli koskettaa, jonka takia teos kenties onkin turvallisesti lasin takana.

Enkelin yhdistäminen kylpyhuoneeseen toi mieleen kuoleman, varsinkin kun teoksen vieressä oli kylpyamme. Aivan kuin sininen lohkare olisi jäänyt vartioimaan ja suojelemaan tilaa. Olen tässä, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikuttava kokemus.

Harri Larjosto: Surullisten pukimo.

Takkahuone-galleriassa oli esillä valokuva- ja mediataiteilija Harri Larjoston (s.1952) installaatio Surullisten pukimo. Larjosto on kirjoittanut säännöllisesti omia uniaan muistiin kolmen vuosikymmenen ajan. Tilaan oli ripustettu esiliinoja, joille oli painettu valokuvia ja Larjoston kirjoittamia unikokemuksia. Lattialla oli rautaisia sandaaleita, joita kokeilemalla sai tuntuman painajaisista tutusta voimattomuudesta ja siitä, kun tahtoisi juosta pois jostain tilanteesta, mutta ei voi liikkua.

Mietin, että miksi tästäkin kokonaisuudesta tuli kylmä tunnelma. Heijastuiko Kapoorin kylpyhuonetunnelma tähän viereiseenkin tilaan? Larjoston nimeämä installaatio kaikui aiempaan kokemaani näyttelyyn, nimittäin Heidi Hännisen Surullisten piknikiin. Kylmät rautasandaalit ja kylmillä rautatangoilla roikkuvat unikuvat. 

Yksityiskohta Harri Larjoston installaatiosta Surullisten pukimo.

Annu Vertanen: Hengittävä katse, 2015, puupiirros, tilateos.

Ehkä kuoleman läheisyys heijastui vain omista ajatuksistani. Ei Ars Nova sentään yhtä surua ja ahdistusta ollut, sillä alakerrassa oli taidegraafikko Annu Vertasen (s.1960) puupiirroksia otsikolla Hengittävä katse.

Ilmavan kevyille  ja ohuille papereille painetut viivat, ketjut ja ympyrät toistuivat tilasta toiseen. Kun teosten ohi kulki, päällekkäin asetetut läpikuultavat arkit liikkuivat ilmavirran mukana.  Fyysisen liikkeen lisäksi tiiviisti vieri vieressä juoksevat viivat liikkuivat myös katsehavainnossa. Kolmiulotteisuutta oli tuotu paitsi kerrostamalla läpikuultavia arkkeja päällekäin myös muotoilemalla niitä lasin alle aaltomaisesti ja reliefimäisesti. Vertasen näyttely oli nimensä veroinen, hengittävää ja kevyttä katsetta. Täällä aistittiin tunnelmia eikä niinkään yritetty tulkita teoksia. Värimaailma viehätti ja enteili yhtä Turun visiitin tulevaa kohdetta.

Annu Vertanen: vasemmalla Näkökulmia - Guanlan II, 2014; keskellä yksi teos Totuudellisia tarinoita -sarjasta, 2010-11; oikealla Siirtyminen, 2011. Puupiirroksia. 

Museokaupan lattiasta sai kurkistella Aboa Vetuksen rauniokaupunkiin.

Aboa Vetuksen&Ars Novan museokauppa oli houkutteleva. Täältä saisi varmasti lahjaideoita yhdelle jos toiselle. K:n mukaan lähti matkamuistoksi huuliharppu ja nyt onkin kuunneltu sitten tätä, vaikka toiveena olisi, että jossain vaiheessa soiteltaisiin Nuuskamuikkusen säveliä.

Modernin taiteen ja historiallisen museon yhdistelmä tuntui toimivan. Jokaiselle jotakin. Aboa Vetuksessa on enemmän luettavaa näyttelytekstien muodossa, mutta toisaalta myös enemmän osallistavaa toimintaa. Vastapainoksi Ars Novassa on perinteisempi näyttelykäytäntö - katsoa saa, mutta ei koskea (riippuen hieman vaihtuvista näyttelyistä). Kun alakerrassa opitaan historiasta ja kulttuurista, yläkerrassa voi haastaa omaa taidemakuaan ja -aistejaan. Aboa Vetus liittää minut historian jatkumoon ja paikantaa aikaan, kun Ars Novassa saan tutkia tämänhetkisiä mieleni sopukoita ja miettiä mistä ajatukset kumpuavat.

Aboa Vetus&Ars Nova

Itäinen Rantakatu 4–6, 

20700 Turku.