Turun taidemuseo

Puolalanmäen laella seisova graniittilinna valmistui vuonna 1904. Museon suunnitteli Gustaf Nyström ja varat sen rakentamiseen lahjoittivat turkulaiset veljekset Ernst ja Magnus Dahlström. Museon alakerta tarjosi 1930-luvulle asti tilat Turun Piirustuskoululle ja yläkerran salit varattiin taidemuseon toimintaa ylläpitävän Konstföreningen i Åbo - Turun Taideyhdistyksen kokoelman esittelylle. 

Joku saattaa jo yllä olevasta kuvasta huomata, että mitä näyttelyä kohti tässä ollaan menossa, mutta tutustutaan ensin vaihtuvien näyttelyiden sijaan Turun taidemuseon kokoelmanäyttelyyn.

Turun taidemuseokaan ei ollut minulle entuudestaan tuttu ja olin yllättynyt siitä, että linna on alun perinkin rakennettu taidemuseoksi. Harmaan graniitin sisälle kätkeytyy lämpimällä puulla verhottu aula, jonka portaat johtavat toisen kerroksen kokoelmanäyttelyyn. Sisäänkäynnin luona historiasta muistuttavat Dahlströmin veljesten muotokuvat.

Vasemmalta oikealle: Hjalmar Munsterhjelm: Metsälampi kuutamossa, 1883; Oscar Kleineh: Myrsky - Aihe Uudenmaan saaristosta; Berndt Lindholm: Ilta, 1893; Berndt Lindholm: Kesäaamu metsanrinteessä, 1891-92.

Portaikossa saa jo melkoisia maistiaisia siitä, millainen kokoelma taidemuseolla onkaan hallussaan. Kokoelma on tunnettu erityisesti Suomen kultakauden taiteesta, surrealismista ja pop-taiteesta, mutta myös taiteilijoiden omakuvat ovat vahvassa asemassa.

Sadan vuoden kuvia esittelee suomalaista kuvataidetta 1800-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Klassikkoteosten myötä kuljetaan romantiikan ja realismin kautta kohti modernismin murrosta ja väri-ilottelua.

Sen tiesin etukäteen, että Turun taidemuseon kokoelmissa olisi Hjalmar Munsterhjelmin teoksia ja kysäisin etukäteen olisiko niitä esillä myös kyseisessä näyttelyssä. Tällä yritin varmistaa sen, että matkakumppanillani olisi myös jotain odotettavaa, sillä kyseisen taiteilijan teokset lukeutuvat hänen suosikkeihinsa. Ja kyllä, näyttelyssä oli Munsterhjelmia (kuten yllä vilahtanut upea Metsälampi kuutamossa), mutta nyt listalle nostettiin kuulema toinenkin taiteilija, kun katse kohtasi Werner Holmbergin (1830-1860) teokset. 

Werner Holmberg: Syysaamu, 1856, öljyväri kankaalle. Turun taidemuseon hankinta 1991.

Yllä olevassa teoksessa on uskomattoman hienosti tallennettu varhaisen aamun sumu ja ilman kosteus, jotka haihtuvat auringon noustessa. On sanomattakin selvää, ettei kuva välitä hentoja siveltimenvetoja samoin kuin fyysinen kohtaaminen teoksen äärellä. Tämän takia taidemuseoissa käydään! Harvoin näiden kultakauden klassikkoteosten kohdalla päätyy pohtimaan itseään ja omaa taidemakuaan, kuten nykytaiteen kohdalla, mutta näissä saa todella ihmetellä sitä kykyä, mihin maalaustaide luontokuvauksissaan kykenee.

Etualalla: Robert Stigell: Kumpi voittaa?, 1903, pronssi; taustalla Ville Vallgren: Kalastajapoika, 1893, pronssi.

Esillepano oli mukavan maltillinen ja teoksille oli jätetty tilaa ympärilleen. Näyttelyn perusteella kokoelmissa ei juuri muita olekaan kuin klassikkoteoksia, ja lähes jokaisen teoksen äärellä sai pysähtyä ajattelemaan "tämän olen nähnyt siinä ja siinä taidekirjassa". Suoraan sanoen, mikäli teoksia olisi ollut enemmän ja ne olisivat olleet esillä yhtään tiiviimmin, itselleni olisi ainakin tullut kuvainnollinen hengästys ja ähky. 

Mutta aina nämä hetket ovat yhtä pysäyttäviä; siinä se nyt on, ilmielävänä, teos jota on ihaillut kirjan kuvista. Esimerkkeinä mainittakoon Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa, 1885, samaiselta taiteilijalta Joukahaisen kosto, 1897, Gunnar Berndtsonin Kesä, 1893, jossa tyttö istuskelee laiturilla katsellen selkänsä takaa saapuvaa venettä tai Helene Schjerfbeckin Keinutuolissa, 1910, joka tuo muistumia Whistlerin äidistä.

Georges Winter: Poika, 1901, pronssi. Turun taidemuseon hankinta 1905.

Georges Winter lienee ollut tietoinen Musei Capitolinissa sijaitsevasta hellenistisestä pronssiveistoksesta, Spinariosta (100-luvulta eaa), veistäessään Poikaa. Molemmilla nuorukaisilla on jalkapohjassaan jotain.

Axel Haartman: Emilienne, 1912, öljyväri kankaalle. Lahjoitus 1914.

Modernismin värikylläistä taidetta esittelevä sali valikoitui ehdottomaksi suosiksi ja etenkin Axel Haartmanin Emilienne sekä Alfred William Finchin Hiekkakuoppa vetivät katsetta puoleensa. Museoiden saleissa tulee aina olla penkkejä tai tuoleja, jotta teosten äärellä voi viettää oman hetkensä.

Vasemmalla Alfred William Finch: Hiekkakuoppa, 1912, öljyväri kankaalle. Kokoelma Nils Dahlström 1973, oikealla Ali Munsterhjelm: Jäänotto Turussa, Multavieru, 1912, öljyväri kankaalle. Niilo Jokipohjan kokoelma.

Mainitsin aiemmin, että Turun taidemuseon kokoelmissa ei taida olla muita kuin klassikkoteoksia ja tunnettuja nimiä, mutta alla oleva veistos ja sen tekijä, Eva Gyldén, ovat jääneet oman taidehistoriallisen tietämykseni ulkopuolelle. En osannut kuvitella, että tällaista veistotaidetta olisi tehty Suomessa. Tyyli viittaa pikemminkin Keski-Euroopan posliininvalmistajiin. Tässä olisi jollekin taidehistorioitsijalle hyvä tutkimusalue. 

Eva Gyldén: Tyttö ja karitsa, 1913, keramiikka. Turun taidemuseon hankita 1914.

Erkki Nampajärven teoksia Studiossa 23.1.-8.3.2015.

Yläkerran Studiossa pääsi tutustumaan myös nykytaiteeseen Erkki Nampajärven (s.1982) taiteen muodossa. Näyttely ehti päättyä 8.3. ja tällä hetkellä esillä on valokuvaaja Rita Anttilan (s.1988) Hämärän alue -opinnäytetyönäyttely. Nampajärven Kollaaseja -näyttelyä kuvailtiin ekspressivisen apokalyptiseksi. Teoksissa yhdisteltiin maalaus-, piirustus- ja kollaasitekniikkaa. Äkkiseltään teokset tuntuivat rajuilta, joissa oli viittauksia ihmishahmoihin, mutta ne oli kuitenkin hajotettu musteen ja akryylin sekoituksilla. 

Erkki Nampajärvi: Rukous, 2015, akryyli, muste ja kollaasi kankaalle.

Alkutunnelman jälkeen teokset alkoivat avautua uudella tavalla. Rukous teoksessa oli havaittavissa tutut Albrecht Dürerin Rukoilevat kädet ja kasvot toivat mieleen Ihmemaa Ozin noidan. Riemastus oli suuri, sillä esillä ollut lehtiartikkeli paljasti arvailuni oikeiksi. Kasvojen  korvan korkeudella näytti olevan lentokalaa muistuttava otus, joka sai ajattelemaan, että kasvot olisi sotkettu siimalla. Onko koukku takertunut kalan sijasta ihmisen suuhun? Kalastajan rukous vai kenties kommentti luonnon puolesta?
Lähiaikoina olen törmännyt useamman taiteilijan kohdalla ilmiöön, jossa annetaan pieniä vinkkejä, mutta langoista voisi lähteä kuljettamaan tarinaa lähes mihin suuntaan tahansa. Nampajärven teoksissa pidin siitä, että pellavaiselle maalauskankaallekin oli annettu oma osansa.

Turun taidemuseo nousee kyllä arkkitehtuurillaan ja kokoelmillaan suosikkikohteiden listalle. Tämä oli kokoluokaltaan kodikkaampi kuin esimerkiksi Ateneum, vaikka on rakennuksena yhtä vaikuttava.

Kuulisin mielelläni kommentteja muilta Turun taidemuseon kävijöiltä. 

Millaiset näyttelyt ovat jääneet mieleen tai mitä pidätte paikasta muuten? 

Oletteko testanneet Cafe Victoria?