Ellen Thesleff

Aiemmin puhuttiin rakkaudesta taiteeseen ja samalla teemalla jatketaan. Sanotaan, että rakkauden eteen tekee mitä vain, ja se on kyllä totta. Rakastuin aikoinaan Claude Monet'n taiteeseen ja tein sen vuoksi päiväreissun Espooseen keväällä 2008. Autoilin yhteen suuntaan yli 400 kilometriä nähdäkseni EMMAssa 12 x Claude Monet ja suomalaisia impressioita. Enää en taitaisi tehdä samanlaista reissua, mutta nuoruuden huumassa sitä keksii kaikenlaista. En voi sanoin kuvata, kuinka upea se hetki oli, kun sai olla aitojen teosten äärellä. Ensimmäinen todellinen taide-elämys, hurmioituminen. 

Ellen Thesleff 1890.

Claude Monet'n lisäksi reissulla syntyi myös toinen rakkaustarina. Näyttely esitteli Monet'n teosten rinnalla suomalaisten taiteilijoiden teoksia, joiden tuotantoon impressionismi on tavalla tai toisella vaikuttanut. Noiden joukossa oli Ellen Thesleff (1869-1954). Nimi oli entuudestaan tuttu, mutta Monet'lta lainattu väripaletti ja puhuttelevat siveltimenvedot herättivät näyttelyssä rakkauden myös tähän suomalaiseen taiteilijattareen. Tämän tarinan johdattelemana ymmärtänette, miksi minun oli pakko päästä Turun taidemuseoon katsomaan Ellen Thesleffia.

Tästä on vaikea kirjoittaa, kun ei tiedä mistä aloittaisi. Miten sitä kertoo rakkaudestakaan muuten kuin että se vain tuntuu hyvältä? Yritän kuitenkin hetkeksi pyristellä irti rakkauskuplastani ja keskittyä kertomaan näyttelyn puitteista; ulkokuoresta ennen sisäistä kauneutta. 

Ellen Thesleff: Toscanalainen maisema, luonnoskirjasta, 1925-26. Ateneumin taidemuseo.

Laskelmieni mukaan Turun taidemuseossa on varattu kahdeksan salia/tilaa Ellen Thesleffille. Ennen varsinaisiin näyttelysaleihin astumista saa tutustua aulan vitriinissä oleviin luonnosvihkoihin, joista on nähtävillä myös Ateneumin taidemuseon toimesta digitaalinen kuvaesitys. Tämän lisäksi aulassa pyörii 59 minuuttia kestävä Antonia Ringbomin ohjaama Thesleff-filmatisointi "Minä etsin aurinkoa" vuodelta 1990. 

Ellen Thesleff: Kompositio (Romeo ja Julia), 1940-luku, öljyväri kankaalle. Ateneumin taidemuseo.

Ensimmäisessä näyttelytilassa on Thesleffin myöhäistuotannon teoksia, jotka lähentelevät jo abstraktia ilmaisua. Hän ei kuitenkaan koskaan täysin hylännyt esittäviä aiheita, sillä useat teosten nimet viittaavat kirjallisiin tai vertauskuvallisiin lähteisiin. Näyttelyssä on kaksi kapeaa "käytäväsalia", jotka ovat varmasti todella haastavat näyttelyn ripustamisen kannalta. Ensimmäiseen oli koottu muotokuvagalleria, jonka huipennuksena on kenties se Thesleffin kuuluisin maalaus Thyra Elisabeth. Minulle kävi kyseisen teoksen kohdalla sama kuin osalle käy Mona Lisan kanssa - se oli pienempi kuin kuvittelin. Itse asiassa monet teoksista olivat melko pienikokoisia ja Thesleff on käyttänyt paljon neliön muotoista maalauspohjaa. 

Ellen Thesleff: Thyra Elisabeth, 1892, öljyväri kankaalle. Helsingin taidemuseo/Kokoelma Bäcksbacka.

Symbolismin inspiroimasta taiteesta siirrytään mielenmaisemiin, Italiaan ja Ruovedelle, josta jatketaan runouden ja musiikin synnyttämään taiteeseen ja lopulta grafiikkaan. Monipuolinen katsaus elämän varrelta poimittuja suuntia. Thesleff uudistui koko 60-vuotisen uransa ajan.

Ellen Thesleff: Tuvassa, 1891, pastelli. Turun taidemuseo/Kokoelma Nils Dahlström.

Olin valinnut tietoisesti, että tutustun ensin yläkerran kokoelmanäyttelyyn, sillä tämän kokemuksen jälkeen en todellakaan olisi jaksanut keskittyä enää mihinkään muuhun. Taktiikka toimi, sillä nautin yläkerran teoksista, mutta alakerran näyttely oli kirsikkana kakun päällä. Olisin voinut majoittua Italian ja Ruoveden Muroleen maisemia esittelevään saliin. Saman salin valitsi lempparikseen myös haastattelemani museovalvoja. Sen sijaan 1920-1940-lukujen runousteemaiset teokset eivät herättäneet ihastusta, sillä niissä oli maanläheinen, ruskea sävymaailma, joka on juuri päinvastaista tyyliä johon ihastuin. Raikkaat värit, valo ja siveltimenvedot on se juttu.

Vasemmalla Ellen Thesleff: Barcarole, 1933, öljyväri kankaalle, Helsingin taidemuseo; oikealla Ellen Thesleff: Kevät (Erämään tyttö), 1935, öljyväri kankaalle, Helsingin taidemuseo.

Puupiirroslaatta: Firenze, 1920-luku. Ateneumin taidemuseo.

Taisin kiertää näyttelyn edestakaisin kolme-neljä kertaa, ja jokaisella kerralla pysähdyin tuohon maisematunnelmia kuvaavaan Italia/Ruovesi-huoneeseen. Penkillä meni mukava tovi. Museovalvojatkin ehtivät vierailuni aikana tehdä vahdinvaihdon. Muistaessani, kiitos mukaville museovalvojille! Joskus (taidenäyttely)valvojat osaavat olla vähän pelottavia ja tuntuu, että on koko ajan valvovan silmän alla (mikä tietysti on tarkoituskin), mutta näyttelyn tunnelmointi kärsii, jos joku seuraa koko ajan kantapäilläsi. Täällä valvojat kyllä näkyivät, mutta eivät olleet "päällekäyviä".

Vasemmalta oikealle Ellen Thesleff: Lukuhetki (Gerda Thesleff ja Sigrid Schauman), 1906, öljyväri kankaalle, Helsingin taidemuseo; Maisema Muroleesta, 1912, öljyväri kankaalle, Mikkelin taidemuseo/Kokoelma Martti Airio; Juhannus, 1906, öljyväri kankaalle, yksityisomistus; Tyttöjä (Tytöt niityllä), 1906, öljyväri kankaalle, Helsingin taidemuseo/Kokoelma Bäcksbacka; Ihminen luonnossa, 1911, öljyväri kankaalle, yksityisomistus.

Ellen Thesleff: Maisema Muroleesta, 1912, öljyväri kankaalle. Mikkelin taidemuseo/Kokoelma Martti Airio.

Mikkelin taidemuseon kokoelmista oli lainattu yhdet lemppariteoksistani (jonne on ilmeisesti joskus suunnattava) ja Signe ja Ane Gyllenbergin säätiöllä on näemmä myös hallussaan juuri sellaisia teoksia, jotka iskevät taidemakuni syvimpiin sopukoihin. Voiko noita siveltimenvetoja olla rakastamatta!

Ellen Thesleff: Arno, 1914-15, öljyväri pahville. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö.

Ellen Thesleff: Maisema Toscanasta, 1907, öljyväri puulle. Mikkelin taidemuseo/Kokoelma Martti Airio.

Yksityiskohta teoksesta Ellen Thesleff: Maisema Toscanasta, 1907, öljyväri puulle. Mikkelin taidemuseo/Kokoelma Martti Airio.

"Minä etsin aurinkoa" filmatisointi päästi katsojan taiteilijan teoksia syvemmälle ja kertoi mm. Thesleffin yksipuolisesta rakkaudesta Edvard Cordon Craigiin. Mistä voisi vinkata Ylelle, että esittäisivät kyseisen ohjelman vaikka Teemalla. Näyttely oli upea kokemus, mutta ainut miinus tulee siitä, ettei näyttelyn puitteissa ole ilmestynyt minkäänlaista julkaisua. Olisin tahtonut näyttelyn mukaani kuvateoksen muodossa.

Ellen Thesleff: Tyttö (Omakuva), 1908, öljyväri kankaalle. Joensuun taidemuseo/Kokoelma Olavi Turtiainen.

Ellen Thesleff: Omakuva (Hattupäinen omakuva), 1935, öljyväri kankaalle. Ateneumin taidemuseo/Kokoelma Sourander.

Mikäli suuntaat matkalle Turun taidemuseoon, ota mukaasi aikaa. Taiteilijan elämä avautuu huomattavasti paremmin tunnin mittaisen elokuvan myötä, jonka jälkeen voi herkutella värimaailmoilla, omakuvilla, luontokuvauksilla ja luonnosvihkoista paljastuvilla viivoilla. Omalta osaltani näyttely oli Turun reissun kohokohta ja yksi kaikkien näyttelykokemusteni helmistä. 

Mikä on sinun ikimuistoisin museokokemuksesi?

Ellen Thesleff Turun taidemuseossa 17.5.2015 saakka.

Aurakatu 26, 20100 Turku

Turun taidemuseo

Puolalanmäen laella seisova graniittilinna valmistui vuonna 1904. Museon suunnitteli Gustaf Nyström ja varat sen rakentamiseen lahjoittivat turkulaiset veljekset Ernst ja Magnus Dahlström. Museon alakerta tarjosi 1930-luvulle asti tilat Turun Piirustuskoululle ja yläkerran salit varattiin taidemuseon toimintaa ylläpitävän Konstföreningen i Åbo - Turun Taideyhdistyksen kokoelman esittelylle. 

Joku saattaa jo yllä olevasta kuvasta huomata, että mitä näyttelyä kohti tässä ollaan menossa, mutta tutustutaan ensin vaihtuvien näyttelyiden sijaan Turun taidemuseon kokoelmanäyttelyyn.

Turun taidemuseokaan ei ollut minulle entuudestaan tuttu ja olin yllättynyt siitä, että linna on alun perinkin rakennettu taidemuseoksi. Harmaan graniitin sisälle kätkeytyy lämpimällä puulla verhottu aula, jonka portaat johtavat toisen kerroksen kokoelmanäyttelyyn. Sisäänkäynnin luona historiasta muistuttavat Dahlströmin veljesten muotokuvat.

Vasemmalta oikealle: Hjalmar Munsterhjelm: Metsälampi kuutamossa, 1883; Oscar Kleineh: Myrsky - Aihe Uudenmaan saaristosta; Berndt Lindholm: Ilta, 1893; Berndt Lindholm: Kesäaamu metsanrinteessä, 1891-92.

Portaikossa saa jo melkoisia maistiaisia siitä, millainen kokoelma taidemuseolla onkaan hallussaan. Kokoelma on tunnettu erityisesti Suomen kultakauden taiteesta, surrealismista ja pop-taiteesta, mutta myös taiteilijoiden omakuvat ovat vahvassa asemassa.

Sadan vuoden kuvia esittelee suomalaista kuvataidetta 1800-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Klassikkoteosten myötä kuljetaan romantiikan ja realismin kautta kohti modernismin murrosta ja väri-ilottelua.

Sen tiesin etukäteen, että Turun taidemuseon kokoelmissa olisi Hjalmar Munsterhjelmin teoksia ja kysäisin etukäteen olisiko niitä esillä myös kyseisessä näyttelyssä. Tällä yritin varmistaa sen, että matkakumppanillani olisi myös jotain odotettavaa, sillä kyseisen taiteilijan teokset lukeutuvat hänen suosikkeihinsa. Ja kyllä, näyttelyssä oli Munsterhjelmia (kuten yllä vilahtanut upea Metsälampi kuutamossa), mutta nyt listalle nostettiin kuulema toinenkin taiteilija, kun katse kohtasi Werner Holmbergin (1830-1860) teokset. 

Werner Holmberg: Syysaamu, 1856, öljyväri kankaalle. Turun taidemuseon hankinta 1991.

Yllä olevassa teoksessa on uskomattoman hienosti tallennettu varhaisen aamun sumu ja ilman kosteus, jotka haihtuvat auringon noustessa. On sanomattakin selvää, ettei kuva välitä hentoja siveltimenvetoja samoin kuin fyysinen kohtaaminen teoksen äärellä. Tämän takia taidemuseoissa käydään! Harvoin näiden kultakauden klassikkoteosten kohdalla päätyy pohtimaan itseään ja omaa taidemakuaan, kuten nykytaiteen kohdalla, mutta näissä saa todella ihmetellä sitä kykyä, mihin maalaustaide luontokuvauksissaan kykenee.

Etualalla: Robert Stigell: Kumpi voittaa?, 1903, pronssi; taustalla Ville Vallgren: Kalastajapoika, 1893, pronssi.

Esillepano oli mukavan maltillinen ja teoksille oli jätetty tilaa ympärilleen. Näyttelyn perusteella kokoelmissa ei juuri muita olekaan kuin klassikkoteoksia, ja lähes jokaisen teoksen äärellä sai pysähtyä ajattelemaan "tämän olen nähnyt siinä ja siinä taidekirjassa". Suoraan sanoen, mikäli teoksia olisi ollut enemmän ja ne olisivat olleet esillä yhtään tiiviimmin, itselleni olisi ainakin tullut kuvainnollinen hengästys ja ähky. 

Mutta aina nämä hetket ovat yhtä pysäyttäviä; siinä se nyt on, ilmielävänä, teos jota on ihaillut kirjan kuvista. Esimerkkeinä mainittakoon Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa, 1885, samaiselta taiteilijalta Joukahaisen kosto, 1897, Gunnar Berndtsonin Kesä, 1893, jossa tyttö istuskelee laiturilla katsellen selkänsä takaa saapuvaa venettä tai Helene Schjerfbeckin Keinutuolissa, 1910, joka tuo muistumia Whistlerin äidistä.

Georges Winter: Poika, 1901, pronssi. Turun taidemuseon hankinta 1905.

Georges Winter lienee ollut tietoinen Musei Capitolinissa sijaitsevasta hellenistisestä pronssiveistoksesta, Spinariosta (100-luvulta eaa), veistäessään Poikaa. Molemmilla nuorukaisilla on jalkapohjassaan jotain.

Axel Haartman: Emilienne, 1912, öljyväri kankaalle. Lahjoitus 1914.

Modernismin värikylläistä taidetta esittelevä sali valikoitui ehdottomaksi suosiksi ja etenkin Axel Haartmanin Emilienne sekä Alfred William Finchin Hiekkakuoppa vetivät katsetta puoleensa. Museoiden saleissa tulee aina olla penkkejä tai tuoleja, jotta teosten äärellä voi viettää oman hetkensä.

Vasemmalla Alfred William Finch: Hiekkakuoppa, 1912, öljyväri kankaalle. Kokoelma Nils Dahlström 1973, oikealla Ali Munsterhjelm: Jäänotto Turussa, Multavieru, 1912, öljyväri kankaalle. Niilo Jokipohjan kokoelma.

Mainitsin aiemmin, että Turun taidemuseon kokoelmissa ei taida olla muita kuin klassikkoteoksia ja tunnettuja nimiä, mutta alla oleva veistos ja sen tekijä, Eva Gyldén, ovat jääneet oman taidehistoriallisen tietämykseni ulkopuolelle. En osannut kuvitella, että tällaista veistotaidetta olisi tehty Suomessa. Tyyli viittaa pikemminkin Keski-Euroopan posliininvalmistajiin. Tässä olisi jollekin taidehistorioitsijalle hyvä tutkimusalue. 

Eva Gyldén: Tyttö ja karitsa, 1913, keramiikka. Turun taidemuseon hankita 1914.

Erkki Nampajärven teoksia Studiossa 23.1.-8.3.2015.

Yläkerran Studiossa pääsi tutustumaan myös nykytaiteeseen Erkki Nampajärven (s.1982) taiteen muodossa. Näyttely ehti päättyä 8.3. ja tällä hetkellä esillä on valokuvaaja Rita Anttilan (s.1988) Hämärän alue -opinnäytetyönäyttely. Nampajärven Kollaaseja -näyttelyä kuvailtiin ekspressivisen apokalyptiseksi. Teoksissa yhdisteltiin maalaus-, piirustus- ja kollaasitekniikkaa. Äkkiseltään teokset tuntuivat rajuilta, joissa oli viittauksia ihmishahmoihin, mutta ne oli kuitenkin hajotettu musteen ja akryylin sekoituksilla. 

Erkki Nampajärvi: Rukous, 2015, akryyli, muste ja kollaasi kankaalle.

Alkutunnelman jälkeen teokset alkoivat avautua uudella tavalla. Rukous teoksessa oli havaittavissa tutut Albrecht Dürerin Rukoilevat kädet ja kasvot toivat mieleen Ihmemaa Ozin noidan. Riemastus oli suuri, sillä esillä ollut lehtiartikkeli paljasti arvailuni oikeiksi. Kasvojen  korvan korkeudella näytti olevan lentokalaa muistuttava otus, joka sai ajattelemaan, että kasvot olisi sotkettu siimalla. Onko koukku takertunut kalan sijasta ihmisen suuhun? Kalastajan rukous vai kenties kommentti luonnon puolesta?
Lähiaikoina olen törmännyt useamman taiteilijan kohdalla ilmiöön, jossa annetaan pieniä vinkkejä, mutta langoista voisi lähteä kuljettamaan tarinaa lähes mihin suuntaan tahansa. Nampajärven teoksissa pidin siitä, että pellavaiselle maalauskankaallekin oli annettu oma osansa.

Turun taidemuseo nousee kyllä arkkitehtuurillaan ja kokoelmillaan suosikkikohteiden listalle. Tämä oli kokoluokaltaan kodikkaampi kuin esimerkiksi Ateneum, vaikka on rakennuksena yhtä vaikuttava.

Kuulisin mielelläni kommentteja muilta Turun taidemuseon kävijöiltä. 

Millaiset näyttelyt ovat jääneet mieleen tai mitä pidätte paikasta muuten? 

Oletteko testanneet Cafe Victoria?