Aboa Vetus

Keskiviikosta perjantaihin talvilomailimme Turussa. Kaupunki oli molemmille melko tuntematon ja kaikki vierailukohteet uusia. Tästä voisi tulla hyvä perinne tutustua Suomen eri kaupunkeihin. Vuosi sitten lomailimme nimittäin samaan aikaan Helsingissä ja kohteina olivat mm. Kasvitieteellinen puutarha, Luonnontieteellinen museo, Korkeasaari ja Kansallismuseo. Turussa museokierros alkoi Aboa Vetus&Ars Novasta, historian ja nykytaiteen museosta.

Aboa Vetus&Ars Nova juhlii tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan. Vuonna 1995 avattu museo muutti jokirannan maisemaa, kun Rettigin palatsia ympäröivään muuriin puhkaistiin museon sisäänkäynti. Palatsin alla pääsee tutustumaan Suomen ainoaan arkeologiseen museoon, kun astelee keskiaikaisen rauniokorttelin keskellä. Alue kuului tuolloin Luostarikortteliin, joka oli yksi neljästä Turun kaupunginosasta. Turun tuhoisan tulipalon jälkeen vuonna 1827 ruutukaava uudisti alueen, ja sata vuotta myöhemmin tupakkatehtailija ja laivanvarustaja Hans von Rettig rakennutti paikalle yksityispalatsin. Palatsi siirtyi Matti Koivurinnan säätiön omistukseen vuonna 1991. Alkuperäinen suunnitelma oli siirtää säätiön taidekokoelma palatsiin. Kunnostus- ja rakennustöiden yhteydessä tehtyjen arkeologisten löytöjen vuoksi museohanketta kuitenkin laajennettiin. Nykytaiteen museo Ars Nova avattiin Rettigin palatsin tiloihin ja Aboa Vetus, arkeologis-historiallinen museo, sen puutarhan alle. Sittemmin Aboa Vetus&Ars Nova on yhdistynyt yhdeksi, historian ja nykytaiteen museoksi. 

Hanna Vihriälä: Elephant Square - Norsuaukio, 2011, toivottaa vieraat tervetulleiksi.

Jottei yhdestä postauksesta tulisi liian pitkä, esitellään molemmat osiot erikseen. Aloitetaan Aboa Vetuksesta. Maan alle astellessa en voinut uskoa, että Suomessa pääsisi katselemaan tällaista. Keskiaikainen kortteli toi mieleen Rooman kirkkojen alla näkemäni kohteet, kuten maanalaisen kirkon San Crisogonon basilikassa tai roomalaisia taloja 100-200-luvuilta Santi Giovanni e Paolo kirkon alla.

Tiilirakennukset kertovat Turun vauraudesta, sillä tiili oli kiveä kalliimpi ja hienompi materiaali. Kellarit rakennettiin alun perin 1390-luvun porvaristaloon ja olivat käytössä aina 1900-luvun alkuun saakka.

Olihan se jännää; kävellä vanhoilla kiveyksillä, tutkia muurauksia ja ihmetellä esineitä. Eri tasoissa kulkeminen havainnollisti historian kerroksellisuuden ja peilien avulla näki sellaisetkin nurkat, jotka muuten olisivat jääneet pimentoon.  

Näyttelytekstit olivat sopivan mittaisia ja tarpeeksi informatiivisia. Kaivauksissa on varmasti löytynyt yhtä sun toista esinettä ja sen palasta, mutta oli ilo huomata, ettei vitriinejä oltu survottu täyteen kaikkea. Pienillä otoksilla herätettiin eloon entisajan elämä ja ihmiset, kulttuuri. Kuinka koskettava voikin pieni lapsen nahkajalkine olla? Tämä oli taas yksi sellainen hetki, kun oikeasti mietti itseään historian jatkumossa. Tuon pienen kengän omistaja on oikeasti ollut olemassa. Hän on oikeasti elänyt tässä ympäristössä, kunnes vuosisadat ovat peittäneet ihmiset alleen. Olo tuntui irralliselta, kun aloin verrata nykyistä kulttuuria, ja vaikka omissa jaloissani olevia kenkiä, tähän nahkaiseen tossuun. Toisaalta tuntui turvalliselta, että ihmiset ovat eläneet jo tuolloin. Minä olen osa pitkään jatkunutta ihmiseloa ja selviytymistä. Jokainen ihminen minun ja tuon menneen ihmisen välissä ovat vieneet kehitystä eteenpäin tähän päivään, joka mahdollistaa mm. sen, että minulla on jalassani "oikeat" kengät. Laittoi kyllä miettimään, kuinka "oikeita" nykyajan tekokuiduista valmistetut kengät ovat, jotka hajoavat pahimmillaan vuodessa, ellei jo aiemmin. Millainen kenkäpari meidän ajastamme säilyy tulevaisuuteen? 

Pyhän Annan kappeli.

Tiesin etukäteen, että museossa on Pyhän Annan kappeli, mutta en tiennyt että se olisi rauniokaupungissa! Museon nettisivuilla oli kyllä panoraamakuva tilasta, mutta emme halunneet etukäteen liikaa tietoa, joten se jäi katsomatta. Ja tämä oli ihan huikea yllätys! Entisestä ristiholvatusta kellarista on muokattu pieni ekumeeninen kappeli, jonka ristiholvit on toteutettu valorekonstruktiolla. Kappelissa on mahdollista toimittaa ehtoollinen ja kaste sekä suorittaa avioliittoon vihkiminen. Ei ehkä tarvitse kysyä, että tykkäsinkö?

Pyhän Annan ikonin on maalannut kotkalainen ikonitaiteilija Mirjam Laine.

Alttarin ovat suunnitelleet arkkitehdit Frank Schauman ja Ulla Reunanen.

Lapsille (ja lapsenmielisille) museossa oli paljon erilaisia opettavia aktiviteetteja: mm. pelejä, rakennus- ja leikkinurkkia, nukkekoti ja soitintunnistusta. Itse pidin erityisesti eri soitinten kuuntelusta. Nappia painamalla sai kuunnella mm. luuhuilua, taskuviulua, ruokopilliä, harppua ja säkkipilliä. Musiikki (ja äänet ylipäänsä) tekee museoympäristössä paljon. Elävöittävät ajan hengen mukaista tunnelmaa.

Näyttelytilassa jatkui vaihtuvana näyttelynä ollut Kirjain kerrallaan – lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Tästä tuli mieleeni viime kesänä Sastamalan Pukstaavissa näkemäni näyttely suomalaisen kirjan historiasta. Tämä näyttely kertoi kuitenkin laajemmin luku- ja kirjoitustaidon tulosta Suomeen keskiajalta lähtien. Täällä sai koskea, leikkiä, kirjoittaa ja lukea.

Ihastusta aiheutti pieneen "kallionkoloon" toteutettu lukunurkkaus. Saisipa tuollaisen itsellekin. Hämmästystä puolestaan aiheutti uskomattoman hienosti toteutettu pienoismalli, joka on ilmeisen uusi näyttelyelementti. Pienoismalli kuvaa nykyisen museon aluetta eli luostarikorttelia sellaisena kuin se on saattanut näyttäytyä 1400–1500-lukujen taitteessa. Pienoismalli syntyi yleisöpalautteen ansiosta ja nyt sen avulla voi paikantaa itsensä osaksi keskiajan kaupunkikuvaa. Mikä teki pienoismallista erikoisen oli se, että videoprojektori elävöittää pienoismallia ylhäältä päin muun muassa vuorokaudenajan vaihteluin ja sadekuuroin. Öisin korttelia kiertää yövartija lyhdyn kanssa.

Aboa Vetus oli yllättävä ja helposti lähestyttävä katsaus keskiaikaiseen Turkuun. Kaivausalue oli suurempi kuin alun perin kuvittelin ja sitä oli elävöitetty onnistuneesti. Lapsiperheetkin näyttivät nauttivan. Yllätävän paljon tänne sai vierähtämään aikaa, sillä Ars Novaan siirtyessä alkoi jo painaa pieni väsymys. Onneksi museot ovat aivan erilaisia, joten kyllästymään ei ehdi. Hämärästä maan alta ylös valoisiin näyttelysaleihin siirtyminen virkisti. 

Onko museo sinulle tuttu?