Kuolema-työpaja

Mietin pitkään mihin väliin alan tätä kirjoittaa, mutta koska kuolema tulee aina enemmän tai vähemmän yllättäen, asettukoon tämä postaus nyt tähän. Galleria Beckerissä päättyi 18.2.2015 kuvanveistäjä Heidi Hännisen näyttelykokonaisuus Surullisten piknik. Hänninen ammensi teoksiinsa estetiikkaa niin venäläisiltä hautausmailta kuin betonin karusta kauneudesta. Betoni onkin taiteilijan lempimateriaali. Häntä kiinnostavat hautausmaat, viimeinen matka ja kuoleman jälkeinen maailma. Hänninen sanoo olleensa pienestä asti viehättynyt aiheesta, josta ei juurikaan suomalaisessa kulttuurissa enää puhuta. Taiteilijan isä kuoli yllättäen vuosi sitten, mikä antoi pitkään käsitellylle aiheelle uusia ulottuvuuksia. Surullisten piknik nosti esille suomalaisille vieraita tapoja surra. Venäjällä kuolleita muistetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa. Värikkäät tekokukat täyttävät hautausmaita ja vainajia mennään muistelemaan ja kunnioittamaan viettämällä hautausmailla piknikejä. Hautausmaasta tehdään ikään kuin toinen koti, jossa on lupa kohdata vainaja, muistella kuollutta, surra, itkeä ja nauraa. (Lähde: Minna Vilkuna, Suur-Jyväskylän Lehti, 4.2.2015.)

Hännisen näyttely yhdistettiin osaksi yliopiston taidekasvatuksen Taide ja hyvinvointi-kurssia. Hänninen veti kolmena iltana Kuolema-työpajan nimellä kulkenutta kurssia, jossa käsiteltiin aihetta taiteen ja keskustelun keinoin. 

Ulla Remes: osa teoksesta Muualla tuuli soi, 2014, installaatio.

Ensimmäiselle tapaamiskerralle jokainen osallistuja toi jonkin tuntemansa taideteoksen, joka käsitteli jollain lailla kuolemaa. Esittelin itse Ulla Remeksen installaatiokokonaisuudesta osion, joka oli nimetty Muualla tuuli soi. Kyseinen teos vaikutti Myllyn kesänäyttelyssä. Toiset esittelivät mm. Theodor Kittelsenin kuvia, Jiri Trnkan kuvituksia, Hugo Simbergin Kuolema-hahmoja ja Heli Pukin runoja. Ensimmäisenä iltana tutustuttiin toisiimme ja jokainen sai halutessaan kertoa omista suruistaan.

Jiri Trnka: kuvitus H.C. Andersenin satuun, jossa Kuolema painaa keisarin rintaa,1959. Kuva täältä.

Toisena iltana oli kaikille avoin keskustelutilaisuus, jossa olivat puhumassa sairaalapappi Asta Rusanen sekä saattohoitoon erikoistunut syöpäsairaanhoitaja Heidi Tammela. He kertoivat omasta työstään ja hämmästyin, kuinka elämäniloisia ja "normaaleja" naiset olivat siitä huolimatta, että kuolema on niin voimakas osa heidän työtään. Astan mukaan elämän suola on se, että hän saa olla tekemisissä isojen asioiden kanssa. Hän menee omaisen menettäneen läheisen tai kuolevan tueksi kutsuttaessa, kun Heidi on puolestaan pidemmän prosessin kuolevan rinnalla. Heidi sanoi omaisten kohtaamisen olevan haastavaa, mutta harvoin tulee negatiivista palautetta ja siitäkin edestä kiitosta. Ei ole kuulema päivää jolloin ei jaksaisi mennä töihin, johon vaikuttaa mm. hyvä työyhteisö. Molemmat sanoivat, ettei kuolemaa voi pelätä tai muuten he eivät voisi tehdä työtään. 

Theodor Kittelsen: The Pauper (Fattigmannen), 1894-1896. Kuva täältä.

Heidi antoi tiukkaakin kritiikkiä lääkäreiden asenteita ja lääketeollisuutta kohtaan. Tuntui hyvältä, että välillä kylmältä tuntuvassa yhteisössä/kulttuurissa on yksilöitä, jotka taistelevat auktoriteetteja vastaan ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta. Heidin tavoitteena on tehdä jokaisen potilaan viimeisestä hetkestä kaunis ja toivoisi, että onnistunut kotisaattohoito olisi yleisempää. 

Asta kertoi, että samalla paikkakunnalla pitkään työskennelleenä ja asuneena alkaa vainajien joukossa olla tuttuja ja läheisiä. Tällöin pitää miettiä, tarvitseeko työ delegoida jollekin toiselle, sillä samaan aikaan ei voi olla sekä surijan että auttajan roolissa. 

Molemmat tuntuivat saavansa työstä jotain, nauttivansa siitä, vaikka itsestä tuntui, etten koskaan voisi vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Arvostus oli sitäkin suurempi ja työnsä kautta molemmat arvostavat varmasti elämää ylipäänsä ihan toisella tavalla. Pinnallisten ja tyhjänpäiväisten valitusten kuunteleminen jää todennäköisesti minimiin.

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee, 1897. Kuva täältä.

Kolmantena iltana keskustelutilaisuudessa työstään ja kokemuksistaan kertoivat Konneveden seurakunnan kirkkoherra Olavi Virtanen ja runonlausuja Maija Piitulainen. "Me olemme aika särkyviä astioita", kuvaili Maija ihmisiä surun kohdatessaan. Hän lisäsi, että "surua ei voi oppia jos sitä ei tunne." Se on totta. Kukaan ei voi tietää miltä suru tuntuu ennen kuin menettää läheisen. Keskusteluillassa todettiin myös, että tässä ajassa ei ole enää rituaaleja sureville. Ei tiedetä mitä tehdä, kuinka käsitellä surua. Enää ei käytetä suruhuntuja tai -nappeja. Surua ei saa tietyllä tavalla enää näyttää.

Kuolemasta puhuminen ja kuunteleminen oli voimauttavaa. Niin ikävältä kuin se tuntuukin, se on luonnollinen asia elämän kiertokulussa, vaikka ei kuolisikaan ns. luonnollisella tavalla. Yhtenä päivänä synnytään ja toisena kuollaan. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Mikä on surullista on se, että kuolema ja sen myötä tulevat kirjavat tunteet ja niiden ilmaisu on lakaistu maton alle. Etenkin Astan ja Heidin keskustelutuokio rikkoi tabuja ja antoi toivoa. Kuolemaa ei kaunisteltu, mutta sillä ei myöskään peloteltu.

Keskustelutilaisuuksien lisäksi me kurssille osallistuneet saimme poimia ja maalata huoneen nurkasta sen kokoisen ja painoisen kiven, joka kuvasi sen hetkistä surua. Mietimme ja keskustelimme myös siitä, missä haluaisimme kuolla jos kaikki olisi mahdollista. Demonstroimme myös näyttelytilassa mihin asentoon haluaisimme kuolla. Jokainen sai käsiinsä kylmää das massaa, joka tuli lämmittää ja muotoilla käsissä silmät kiinni surun tai kuoleman muotoon. Tuotoksen kanssa tuli kirjoittaa pieni keskustelu.

Miksi olet tuon muotoinen?

- Olen pyöreä ja käteen sopiva, mutta jokainen suru ja menetys kasvattaa minuun uuden piikin.

Voiko piikit kadottaa?

- Et sinä oikeasti halua piikkien katoavan, muuten unohtaisit menetyksesi. Kun aikaa kuluu voit ajatella, että muutun kuin perunaksi, joka alkaa itää. Terävistä piikeistä tulee jotain pehmeää, joka kasvaa joksikin muuksi, tuottaa lopulta satoa. Mutta jos mietit vain piikkejä, etkä anna minun muuntua, sinuun sattuu aina, kun nostat minut käteesi.

Pidimme vielä myöhemmin yhden illan tapaamisen, jossa esiteltiin toisillemme omat tuotokset, jotka käsittelivät surua tai kuolemaa. Suuri osa oli tehnyt kuvallisen tuotoksen musteella, akvarelleilla tai lyijy- tai värikynillä, mutta pari ilmaisi tunteitaan myös runon muodossa.

Eihän tällaisia kursseja voi jättää väliin, kun on mahdollisuus ravistella omia kipupisteitä, oppia jotain uutta ja kyseenalaistaa normeja. Nyt pitäisi vielä kirjoittaa varsiainen essee tentaattorille kokemuksellisesta oppimisesta. 

PURJEENPAIKKAAJA

Tuuli laulaa lähtijöille,
kutsuu kauas kulkijoita.

Ota heidät vastaan, purjeenpaikkaaja
väsyneet
veneensä särkeneet
purjeensa puhkaisseet.

Avaa suojainen satama
ja laske levottomat laineet
tuuli tuima taltuta.

Parsi purjeet puhjenneet
korjaa korkeat salot
mastot miehenmittaiset.

Anna turvaksi tuuli joka rantaan asti kantaa.

Pidä lyhtyä yllä jotta näen kotiini tulla.

- Heli Pukki - 

Runossa on lohtua ja toivoa. Viedään kaikkien purjeet paikattaviksi. 

Väsyneiden, veneensä särkeneiden ja purjeensa puhkaisseiden.

Näytetään valoa, jotta jokainen pääsee kotiin.