There's a bluebird in my heart

Rock-risteilyä seurannut maanantai-aamu ei mennyt niin sanotusti kuin Strömsössä. Herätyskellon soidessa tuntui kuin olisi herännyt koomasta. Suihkun jälkeen olin taas suunnilleen elävien kirjoissa, mutta lähtöä tehdessä en meinannut löytää etsimiäni farkkuja mistään, sillä ne olivat hautautuneet risteilyvaatekasan alle. Hampaita pestessä onnistuin pudottamaan hammastahnaa vaalean paidan rinnuksille ja uutta paitaa vaaterekiltä etsiessä, onnistuin rikkomaan henkarin siten, että siitä irtosi se koukku. Tässä vaiheessa olin jo sen verran myöhässä, että henkari lensi vaatteineen lattialle, hammastahnapaita jäi päälle ja vedin kengät jalkaani. Kamelin selkä katkesi lopullisesti siinä vaiheessa, kun pyöräilin jäisellä asfaltilla, jonka pinnalla oli juuri sen verran pehmeää ja sohjoista lunta, että pyöräily kävi akrobatiasta. Yleistä ärsytystä ei auttanut se, että toinen risteilijä sai jäädä kotiin nukkumaan. Yliopistolle päästyä yritin hillitä itseni, etten näyttäisi ihan sitruunalta; eihän se aamukatastrofi muiden syytä ollut.

Miltä gradu näyttää?

Täytyy sanoa, että mikäli kyseessä ei olisi ollut gradukurssi, jonne oli pakko mennä, sillä oli minun vuoroni tehdä luentopäiväkirjamerkintä, olisin tainnut jäädä sen hammastahnaepisodin jälkeen suosiolla kotiin. Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kuuntelimme rentouttavaa musiikkia ja jatkoimme luovaa kirjoittamista. Jokaisen tuli kirjoittaa gradun äänellä, minä-muodossa, mitä gradulle tällä hetkellä kuuluu. Omani myönsi huomaavansa, että kirjoittajaa taitaa hieman jännittää aineiston kerääminen, mutta oli hyvillään siitä, että päämäärä tuntui löytyneen. Tämän jälkeen kirjoitimme siitä, mistä gradu antaisi kirjoittajalleen positiivista palautetta. Näihin teksteihin liittyen jokainen esitteli omaa gradusuhdettaan kuvakortin avulla: missä mennään ja mitä positiivista tilanteessa on? Tarvitaanko pariterapiaa, uutta suuntaa, luottamusta, uskoa vai enemmän yhteistä aikaa? Gradun inhimillistäminen loi prosessiin ihan uudenlaisen suhteen.

Mistä gradu antaisi kirjoittajalleen positiivista palautetta?

Gradun ja kirjoittajan parisuhdekatsauksen jälkeen perehdyimme Jyväskylän yliopiston Humanistisen tiedekunnan ja Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkielmien arviointimatriiseihin. Kyseisten kriteerien valossa pohdimme mm. millainen on hyvä gradu ja mitä arviointiohjeissa painotetaan. Tarkastelimme arviointimatriiseja myös kriittisesti ja huomasimme, että ohjeet ovat paikoitellen monitulkintaisia. Mistä tietää mikä on ”riittävän hyvä” tai ”riittävän haastava”? Joissain tapauksissa eri arviointien välillä (esim. kiitettävä 4 ja erinomainen 5) oli vain sävyeroja. Humanistinen tiedekunta oli huomioinut Yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta poiketen lisäksi opiskelijan prosessinhallintaa. Omatoimisuutta ja itsenäistä työpanosta korostettiin, mutta toisaalta se antaa vääränlaisen kuvan etenkin humanististen tieteiden tutkimusprosesseista. Korkeisiin arvosanoihin kyseisellä osa-alueella ylsi tutkimusprosessin suunnitelmallisuudella, tehokkuudella ja aikataulun noudattamisella. Tämä loi tutkielmien kirjoittamisesta epäinhimillisen mielikuvan: elämää ei voi aina (tuskin koskaan!) suunnitella pelkän tutkimuksen valmiiksi saattamisen ympärille. Matriiseissa oli kuitenkin löydettävissä selviä vinkkejä hyvän tutkielman kirjoittamiseen, joita kannattaa tarkastella jo kirjoitusprosessin aikana. Arviointiohjeistukset muodostavat jokaiselle gradulle rajat ja päämäärän: mikä on kirjoittajan tavoite? 

Ensimmäisen gradukäynnistyksen pysähdyttyä teoriaseinään ja ulkopuolelta tulleisiin oletettuihin paineisiin, tätä toista yritystä on ohjannut Annika Waenerbergiltä kuulemani lause: "Sinä olet oman aineistosi asiantuntija". Ja tosiaan, niinhän minä olen. Kukaan ei tunne tätä kyseistä materiaalia käyttämästäni näkökulmasta paremmin kuin minä. Tämän ymmärtäminen huojensi.

Aamupäivän lopuksi kuuntelimme Charles Bukowskin runon Bluebird, jonka avulla haluttiin muistuttaa graduprojektista ja sisäisestä äänestä. Ylä- ja alamäkiä tulee kaikille, mutta niistä selviää:

”(---) he’s singing a little

in there, I haven’t quite let him die

and we sleep together like that

with our secret pact (---)” 

Luentopäivän ja tuon samettisen äänen jälkeen päivä näytti taas aurinkoiselta. Yliopistolta poistuessa tiet eivät edelleenkään olleet kovin suotuisat pyöräilyyn, mutta ensimmäisissä liikennevaloissa kohdattu puolituttu hymyli jo kaukaa minut nähdessään, ja tervehtimisen jälkeen hymyilin sisäisesti koko kotimatkan.