Veden voimasta

Kansallismaiseman lisäksi Kolille veti Luontokeskus Ukossa oleva Vedelle-näyttely. Kokonaisuus koostui Tuula Haran valokuvista sekä Merja Pitkäsen veistoksista. Ennen kuin mennään pidemmälle paljastettakoon, että Tuula Hara on toiminut aikoinaan ohjaajanani kuva-artesaanin tutkinnossa. Tämän vuoksi tuntuu hieman oudolta kommentoida Haran teoksia, joka parin vuoden ajan kommentoi minun tekemisiäni. Kun nyt kuitenkin ollaan astuttu sen opettaja - opiskelija-lokerikon ulkopuolelle, osaan (pyrin) katsomaan teoksia kuin kenen tahansa töitä.

En ollut vieraillut Luontokeskuksessa aiemmin. Katutasossa oleva näyttelytila oli pienehkö, mutta teoksia oli tilaan nähden sopivassa suhteessa. Aluksi huomasin hieman miettiväni suhtautumista näyttely-ympärisöön: luontokeskus ei ole sama asia kuin taidemuseo. Ukon oma Katse kansallismaisemaan-näyttely kertoo luonnosta ja Kolista opettavaisesta näkökulmasta. Taiteen syvin olemus enää harvemmin on opettaa, sitä tulkitaan. Meni siis hetki ennen kuin osasin vapauttaa ajatukset näyttely-ympäristöstä.

Tuula Haran valokuvia ja Merja Pitkäsen veistoksia. Etualalla Merja Pitkäsen: Helmi, n. 160 litraa, 2016, kierrätyslasi.

Vedelle-näyttely kuitenkin käsittelee monipuolisesti sen ulottuvuuksia, joten kokonaisuus soljuu sujuvasti luontonäyttelyn ja taidenäyttelyn välimaastossa. Vesi tuntui toisaalta laajuudessaan myös vähän yllätyksettömältä ja itsestäänselvältä aiheelta. Yllätyksettömällä tarkoitan sitä, että elämän peruselementtejä ja -tunteita on kuvattu taiteen historiassa niin paljon, että on hankala saada kaivettua niistä esiin mitään uutta. Naiset kertovatkin "elämän riippuvan vedestä ja olevan arkipäivää." Pitkäsellä oli teoksissaan kantaaottavampi ote, kun taas Hara oli selvästi taiteellisempi.

Merja Pitkänen: yksityiskohta teoksesta Helmi, n. 160 litraa.

Näyttelytilan keskellä katse hakeutuu valtavaan kierrätyslasista silikonilla koottuun palloon. Helmi, n. 160 litraa kertoo pitävänsä sisällään sen määrän vettä, mitä suomalainen kuluttaa keskimäärin päivässä. Katsojan eteen oli tuotu vertauskuvallisesti nähtäväksi se määrä vettä, jota me länsimaalaiset ihmiset tuhlailemme(?) pääasiassa peseytymiseen ja puhdistamiseen. Valo heijastui helmen pinnalta kauniisti, samoin kuin lattialle kertautuva varjokuva. Toteutus oli onnistunut. Lopputulos oli saatu näyttämään juuri siltä, kuin lattiaa kohti hieman painautuva valtava pisara poksahtasi hetkellä minä hyvänsä. Vesi on elämän peruselementti, mutta harvoin sitä tulee arjessaan miettineeksi, että länsimaat ovat tietyllä tavalla padonneet vesikuplansa (arvokkaan helmen) itselleen, kun toisaalla kärsitään jo pelkän juomaveden puutteesta. Mitä tapahtuisi, jos kuplan poksauttaisi rikki?

Merja Pitkänen: Malja, 2016, kierrätyslasi, Saappaat, 2015, kierrätyslasi.

Pitkänen ei mielestäni kaikissa teoksissaan yltänyt samalle tasolle Helmen kanssa. Pienemmät lasiteokset, Malja ja Saappaat, jättivät kylmäksi. Näissä oli sitä turvallista itsestäänselvyyttä, joiden kautta en saanut juurikaan synnytettyä tulkintoja, joita olisi jaksanut kuljettaa eteenpäin. Sen sijaan Nälkä sai vaikuttumaan.

Merja Pitkänen: Nälkä, 2013, pronssi ja alumiini.

Ensivilkaisulla kiviltä näyttävät suurikokoiset murikat osoittautuivat perunoiksi. Vesi antaa elämän, synnyttää ja kasvattaa. Vesi on olennainen osa myös ruoantuotantoa ja peruna meille suomalaisille hyvinkin tuttu. Nälän rinnastaminen perunoihin herätti ajatuksia, sillä ne ovat monelle arkista perusruokaa. Perunan vedenkulutus on pienempi kuin pastan ja riisin, mutta Pitkänen on kuvannut perunat raskaina ja painavina. Nälkä on edelleen maailmaa painava taakka, josta teos muistutti hiljaisuudessaan ja liikkumattomuudessaan. Pronssisina ja alumiinisina aloin kuljettaa Pitkäsen perunoiden ajatusta myös hautakiviin. Helmi ja Nälkä olivat ehdottomasti Pitkäsen vaikuttavimmat teokset.

Tuula Hara: Kylmänmyllynlähde, Jämijärvi, Suomi, 12.7.2011, valokuva/fotosec.

Siinä missä Pitkänen rinnasti veden ihmisen toimintaan, Hara leikki valokuvillaan veden olomuodoilla ja sen ilmenemisessä luonnossa. Tiukoilla rajauksilla valokuvat veden muuntautumiskyvystä saivat aikaan abstraktin vaikutelman. Kylmänmyllynlähteessä kimaltavan veden liike oli pysäytetty, mutta kuvasta välittyi siitä huolimatta liikettä, katseen liukuessa valojuovan muodolta toiselle.

Tuula Hara: Trollvatnet, Andoya, Norja, 12.11.2011, valokuva.

Haran valokuvissa oli pelkkää kauneutta, mikä oli hyvä kontrasti Pitkäsen teoksille. Kuvataiteilijan luonne näkyy, sillä lähes kaikissa kuvissa oli jotain maalauksellista. Kaikissa kuvissa oli myös jotain tuttua. Haran katsantokulmassa on jotain minkä tunnen myös omassa tekemisessäni. Tavan katsoa asioita hyvinkin läheltä ja etsiä sitä kautta jotain uutta. Toiselta kyseisen oppilaitoksen opettajaltani, valokuvaaja Olli Lähdesmäeltä, opin saman: halun tutkia ja etsiä uutta. Lähdesmäen oppien myötä olen uskaltautunut heittäytymään mm. kirkon lattialle selälleen hakiessani haluamaani kuvakulmaa. Molemmat mestarit ovat opettaneet kisällilleen paljon. Kuvataiteen ja valokuvan yhteiselo kulkee vahvasti mukana minussakin.

Tuula Hara: Norjan meri, Andoya, Ruotsi, 8.4.2011,valokuva/fotosec.

Pieni, neliönmuotoinen sarja vedestä oli mielenkiintoisin. Puhutteleva oli esimerkiksi kuva, jossa ei ole vettä lainkaan, mutta katse näkee veden jättämät jäljet. Kallio on hioutunut pyöreäksi ja vesi on kaivertanut siihen voimallaan koloja. Vuosituhansien aikana. Oma olemassaolo tuntui kuvan ääressä mitättömältä. Vesi on, mutta minä olen täällä vain käymässä. Toisaalta kallion pinnassa on jotain inhimillistä, pehmeitä muotoja kuin ihmisvartalossa.

Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.

Omaksi suosikikseni Haran kuvista nousi voimakkaalla turkoosilla maustettu vesikuva. Ensin ajattelin, että otokseen on kuvattu jäätynyttä vettä, mutta nimi paljasti kyseessä olevan geysirin. Tässä oli samaa juuri oikean hetken jännitettä kuin Merja Pitkäsen Helmessä. Kuva koukuttaa katsomaan, sillä sen eteen jää kuin odottamaan veden purkautumista. Värien liukuminen kuvassa on myös kaunis.

Pienehköön tilaan oli saatu sopimaan hyvä vuoropuhelu veden ominaisuuksista, mahdollisuuksista ja voimasta. Tuula Hara sanoi lehtihaastattelussa, että "vesi on vaativa elementti, jonka kuvaaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä." (Karjalainen 1.9.2016) Totta. Vesi ei ole koskaan täysin samanlainen, joten toistuvatkaan tilanteet sen vangitsemiseksi eivät ole identtisiä. Näyttely säilytti mukavan kontrastin. Ilman toisiaan, taiteilijoiden teokset olisivat kenties jääneet puolitiehen Luontokeskuksen ympäristössä. Haran teokset olisivat olleet "vain" kauniita kuvia ja Pitkäsen veistokset "vain" kommentteja veden kulutuksesta ja sen vaikutuksista. Teoksissa oli yhtymäkohtia toisiinsa, ja välillä näytti siltä kuin Pitkäsen raskaat Nälkä-teoksen perunat olisivat pudonneet Haran kuvien rantakallioilta. Alkuepäröinnin jälkeen Ukon näyttelytila oli toimiva kohtaaminen Vedelle. Oodi elämän antajalle.

Vedelle-näyttely Kolilla, Luontokeskus Ukossa 27.11.2016 saakka.