Esteettinen herkkyys ja taiteesta hurmioituminen

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo 2014, mutta aihe on tullut vuosien myötä yhä läheisemmäksi:

"Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen. (---) Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. (---) Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja. (---) Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa."

Timo Kokko: Momentary Appearance - Katharsis, yksityiskohta, 2016, installaatio.

Tuota blogitekstiä kirjoittaessani en ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä täydellistä taiteesta hurmioitumista, mikä tapahtui Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta myöhemmin. Tuon jälkeen olen hurmioitunut mm. Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen keskellä, Firenzessä Fra Angelicon freskon ja Michelangelon Daavidin äärellä.

Olen huomannut, että minulla taiteesta hurmioituminen liittyy usein tavalla tai toisella katharsiksen  kokemukseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella. Kaiken keskiössä on kauneuden ja jonkin yllättävän/odottamattoman tai kipeän ristiriita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297cm. Museo Nazionale di San Marco.

Erwin Wurm: Hypnose II (Takki), 2008, akryyliväri, puu, vaatteet. Gewerbemseum, Winterthur, Sveitsi.

Kuinka pidätellä tunnetta järjen keskellä?

Toimin tällä hetkellä niin järkeä korostavassa työyhteisössä, että tämä esteettinen herkkyys on puoli, jota en mielelläni tuo esille. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, työkaverini ovat sen todennäköisesti jo aistineet, mutta haluaisin silti olla työympäristössä... noh, miten sen sanoisi. Viileämpi?

Hurmio-kirjan (Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Tammi, 2009) kirjoittanut Anna Kortelainen kävi Kuopion taidemuseolla puhumassa tästä Stendhalin syndroomaksi nimetystä ilmiöstä. Eräs luennon kuulija kommentoi, että hän on niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä jopa raskaaksi: "Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis."

Pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseen täysin. Yleensä olen ollut hurmioitumistilanteissa enemmän tai vähemmän yksin, eikä omaa herkkyyttä ole tarvinnut selitellä toisille. Tunneaalto on upea, ja sisällä myllertävä tunne purkautuu kauneuden kokemuksessa kyyneleinä. Valtoimenaan itkemiseen saakka ei ole onneksi tarvinnut mennä.

Se järkeä korostava työympäristö on päässyt kuitenkin yllättämään... Ehkä tässä toteutuu juuri se kauneuden ja odottamattoman ristiriita. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella, että kokisin hurmioitumista insinöörivoittoisen työyhteisön keskellä, tai ylipäänsä töissä. Enkä osaa uskoa sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtui.

Ensimmäinen tilanne tuli aivan puun takaa, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään. Enkä enää edes muista millainen keskustelu parin työkaverin kanssa tähän tilanteeseen johti. Muistan vain, että toinen työkavereista laittoi koneelta soimaan Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Jo ensimmäisistä sävelistä kehoon humahti kauneuden ja surun yhdistävä tunneaalto (kappale on mielettömän upea, mutta tarinassahan Janne kuolee pudottuaan jäihin!). Olin omalla työpisteelläni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiin. Välttelin katsekontakteja ja yritin keskittyä vain oman näyttöruutuni tuijotteluun, kunnes sain itseni taas kasattua.

Tämä toinen oli lievempi ilmiö, mutta yllättävä ja todella hämmentävä. Luin erästä taiteilijaportfoliota, jossa oli kuvailtu erinomaisesti taiteilijan sisäinen maailma, hänen pyrkimyksensä taiteen ilmaisussa ja taiteen luomisessa. Olin niin vaikuttunut tekstistä, että sain kylmät väreet. Siis pelkästä portfolion lukemisesta?! Kuinka tällainen voi olla edes mahdollista?

Kimmo Pyykkö: Vanki, 1975, alumiini, akryyli.

"Eikö ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti?"

Tämä kolmas esimerkki hävettää kaikkein eniten, vaikka olin osannut eräällä tavalla herkistymiseen jo hieman varautua. Minut pyydettiin katsomaan eräs nykytanssia esittelevä video, joka oli koskettanut jo tätä kyseistä henkilöä, joka minut pyysi sitä katsomaan. Ja niinhän siinä kävi, en voinut estää kyyneleitä. Tässä tilanteessa en ollut onnekseni omalla työpisteelläni, ja sain kerättyä itseni siinä välissä, kun kävelin toisesta rakennuksesta takaisin työpisteelle. Toimistomme oli kuitenkin epätavallisen tyhjä ja hiljainen. Kaikki tuntuivat olevan jossain. Menin omalle työpisteelleni, mutta työnteosta ei meinannut tulla mitään, sillä se tanssivideon tunnelma oli jäänyt tunnemuistiin. Tunsin olevani kyynelherkkä ja ajattelin, että minun on saatava jutella jonkun kanssa, että saan katkaistua herkistymisen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Kurkistin kahvihuoneeseen, jossa onnekseni näin henkilön, jonka olin ajatellutkin saavani ajatukset huumorin avulla muualle. (Olen kysynyt luvan kyseiseltä henkilöltä tämän tarinan kertomiselle.)

Minä: Hyvä! Sinä oletkin täällä! Sinua minä mietinkin, että saat auttaa minua.
Hän: No... [hän oli selaamassa sanomalehteä]

Istuin viereiseen pöytään, ja kun aikeeni oli kertoa (jotenkin huumorilla värittäen) kuinka tarvitsin hänen apuaan, en pystynytkään sanomaan mitään. Herkkyys tulvahti kehoon takaisin ja kyyneleitä alkoi kohota silmiini.
Tässä vaiheessa suunnitelmani meni jo pilalle, sillä hän huomasi herkistymiseni, eikä huumorista ollut enää tietoakaan:

Hän [hieman huolestuneen oloisena]: Onko nyt sattunut jotain....? [Ajatteli varmaan, että joku läheiseni on vähintään kuollut.]
Minä [niiden kyynelten keskeltä]: No on...tai siis EI! Ei ole mitään hätää. [Pidin pienen tauon.] Kun minä katsoin sellaisen tanssivideon.... [Ja tässä vaiheessa aloin kyynelten keskellä nauraa, kun tajusin miten tyhmältä ja oudolta se kuulosti.]
Hän käänteli hitaasti sanomalehden sivuja, vilkuili minua sivusilmällä, ja näytti sanomatta mitään juuri siltä kuin kuka tahansa siinä tilanteessa olisi näyttänyt; mistähän ihmeestä tässä on nyt kysymys..?!

Kun sain kasattua itseni kerroin hänelle, että olin katsonut erään nykytanssivideon, joka oli ollut todella kaunis ja se tilanne oli mennyt tunteisiin. Että ehkä muinaisella nykytanssitaustallani tulkitsin ja samaistuin tunnelmiin liikaa. Ja että en ollut päässyt siitä herkistymisen tunteesta eroon vieläkään, ja tarvitsin jonkun katkaisemaan tilanteen viemällä ajatukset muualle.

Hän: No mutta eikö se ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti jotain kaunista?
Minä: No on... [ja aloin herkistyä uudelleen, kun se odottamani huumori ei noussut vieläkään, vaan sain osakseni odottamatonta myötätuntoa.]

Tässä vaiheessa kahvihuoneeseen tuli toinenkin työkaveri, joka lienee ihmetellyt tilannetta ja itkuisia silmiäni. Pakkohan siinä oli selittää tilanne sitten hänellekin. Yritin tiivistää hämmentävää tilannetta reippaammalla mielellä, mutta kun sain vastaani myötätuntoisen "koiranpentukatseen" sanoin, että en voi katsoa häntä silmiin tai minua alkaa uudelleen itkettää. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, käänsin hänelle selkäni ja kerroin tilanteeseen johtaneet taustat. Henkilöitä tilanne lienee keskenään hieman huvittanut, mutta kumpikaan ei vähätellyt minua tilanteessa.

Mutta nyt ymmärtänette, että tämä on se puoli, jota en haluaisi tuoda töihin. Haluan olla töissä vain töissä. Jätetään hurmioitumiset vapaa-ajalle. Olen kuitenkin kiitollinen, että tuo noloin tilanne meni lopulta niin kuin se meni. Niiden järkeä korostavien työkavereiden kuorten alta on useamman kerran paljastunut tunneälykkäitä persoonia.

Claude Monét: Heinäsuova auringonvalossa, 1891, öljy kankaalle. Auguste Rodin: Pronssikausi, 1875-76, pronssi. Kunsthaus Zürich.

Samothraken Nike, 220-190 eaa., marmori. Louvre, Pariisi.

Nautin taiteesta ilman hurmioitumistakin, sillä sen keskellä unohtaa kaiken muun. Taide antaa näköaloja kulttuuriin, mutta minulle se on parhaimmillaan matkoja minuuteen. Hurmioitumisen lisäksi parhaat hetket syntyvät silloin, kun teos pysäyttää siten että se kiehtoo, mutta en osaa selittää tunnetta auki. Avoimuus ja selittämättömyys on taiteen äärellä hyvästä, vaikka tavallisesti ajatellaan, että taidetta pitäisi nimenomaan osata selittää. Taidehistoriallinen näkökulma on minun ammattinäkökulma. Tunnenäkökulma jättää kuitenkin syvemmän jäljen.

Pakkaskuvia

Loppiaisena Savossakin paukkui kunnon pakkanen. Mittarin näyttäessä aamulla -29 astetta, päätin, että jään sisälle. Aurinko kuitenkin nousi aamun myötä kirkkaalle taivaalle ja jouduin pyörtämään päätökseni. Ulos oli päästävä. Kuvaamaan tuota kaunista maisemaa. Kolme vaatekertaa housuja ja saman verran paitoja, niin ulkona tuli toimeen. Tuplalapaset toimivat nahkarukkasia paremmin, tosin kuvaamaan ne kädessä ei pystynyt. Muutama kuva kerrallaan ja kädet lämpimiin lapasiin. Vastaan ei tullut kuin kolme koiranulkoiluttajaa. Ainoastaan yksi rohkea oli uskaltautunut ulos itseni lisäksi ilman koiravelvoitetta, parta yltä päältä kuurassa. Vaihdoimme hymyt ja muutaman sanan. Tunnin ulkoilussa reidet kylmettyivät hieman, mutta pahin pakkanen puri kasvoihin, sillä suun ja nenän alue olivat kuin hammaslääkäripuudutuksen jälkeen.

 Oli sen arvoista. ♥ Mitä enemmän pakkasta, sen kauniimpi maisema.

Kun taide saa itkemään

Mietin pitkään miten ottaisin asian esille. Vai jättäisinkö kertomatta. Kuopion taidemuseossa oli kuitenkin niin vaikuttava kohtaaminen Timo Kokon teoksen äärellä, että halusin käsitellä sitä Hurmioituneen puolella hieman enemmän.

Aiheessa on kuitenkin palattava Hurmioituneen syntyhistoriaan, josta voi lukaista enemmän täältä. Lyhykäisyydessään nimi viittaa Anna Kortelaisen esitelmään (2008) Stendhalin syndroomasta, jota hän käsitteli laajemmin teoksessaan Hurmio: oireet, hoito, ennaltaehkäisy. "Ennen kaikkea se [Hurmio-kirja] on ylistyslaulu innostumiselle, syttymiselle ja oikein kunnolla tarttuvalle elämänilolle." 

Kun aloin taiteen äärellä tuntea aikoinaan pieniä hurmioitumisen pilkahduksia, jäin saman tien koukkuun. Halusin lisää taide-elämyksiä, jotta saavuttaisin sen tunnetilan uudelleen ja uudelleen. Stendhalin syndroomassa elämys on hyvin fyysinen ja voimakas, mutta en kokenut saavuttaneeni hurmioitumisen lakipistettä. Enkä tiedä olenko saavuttanut sitä vieläkään, tai tulenko koskaan saavuttamaan. Tunteen metsästys on kuitenkin jännittävää. Et voi pakottaa tunteitasi taiteen äärellä. Et voi koskaan tietää milloin ja mikä teos hurmioitumisen laukaisee. 

Stendhalin syndroomaan ja hurmioitumiseen kietoutuu mielestäni myös ajatus katharsiksesta. "Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen." Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella.

En koskaan osannut kuvitella, että itse kokisin hyvää oloa taiteen äärellä ikävien tunteiden kautta. Haen elämäniloa ja innostumista, mistä Kortelainenkin kertoi. Kuopion taidemuseon näyttelyssä Timo Kokon Momentary Appearance-installaatio oli nimetty Katharsikseksi. Kirjoitin Taiteentuntijan puolella seuraavaa: 

"Tila on pimeä. Ainut valonlähde on näyttelytilan toiselta puolelta kajastava valo ja Kokon installaation eri osien hehku. Kun astuu muovilla vuorattuun katokseen, alkaa sataa. Muovikattoon ropisee vettä, joka hehkuu UV-valossa sinisenä. Valuva vesi muodostaa kattoon kuin lehtiruoteen tai puun oksiston. Seison sateessa, kastumatta, tila on minun."

Vesisateessa on minulle jotain hyvin henkilökohtaista. Seisoessani yksin hohtavan ja ropisevan katoksen alla, tilakokemus oli kaunis. Mielessäni pyöri kuitenkin Kokon teokseen liittämä teksti: "Kun täristiin siinä kylmässä sateessa ja kokeiltiin kumpi kestää pidempään, hymyissä suin lähetit minulle: That umbrella, it comforts you, forever, if you just let it." 

Timo Kokko: yksi osa installaatiosta Momentary Appearance - Katharsis, 2016.

Minun muistoni vesisade on lämmin, mutta Kokon teksti liitti omaan hyvänolon muistooni fyysisen menettämisen pelon. Ja sade ropisi kattoon. Tunteiden ristiriita oli niin voimakas, että tunsin palan nousevan kurkkuuni. Pelästyin reaktiotani ja siirryin tilasta toiseen. En kai nyt voi tässä keskellä näyttelytilaa ruveta itkemään! Hoidin näyttelykierroksen tyylikkäästi loppuun ja ehdin bussiin. Hiljaisessa bussissa istuessa maisemat olivat illan myötä muuttuneet jo mustiksi, enkä päässyt ajatuksiani karkuun. Kokon Katharsis ei ollut kadonnut. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua, vaikka yritin kuivata niitä epätoivoisesti kaulahuivini reunaan, etteivät kanssamatkustajat olisi pitäneet ihan tärähtäneenä....

Teos oli nimensä veroinen. 

Puhdistuin ikävän tunneryöpyn kautta hyvänolon tunteeseen,

 joka oli todella voimakas. 

Us-ko-ma-ton kokemus. Joka jätti jälkensä.

Ps. Seitsemän jättiläisen teokset koettavissa Kuopion taidemuseossa 28.1.2017 saakka.

Musashi - Miekan tie

*Yhteistyössä Jyväskylän Kesä

Kuva: Wusheng Company.

Jyväskylän Kesässä on mielestäni parasta se, että monipuolinen ohjelma antaa mahdollisuuden kokea jotain mitä ei ole kokenut koskaan aiemmin. Esimerkkeinä tältä kesältä nostettakoon nepalilainen Kanta dAbdAb-yhtye, kuoleman ja rakkauden loitsuja tai klassista musiikkia yhdistettynä stand up-komiikkaan. 

Wusheng Company tarjoili maistiaisia illan esityksestä Kompassilla (Jakob Johansson, Valter Sui, Ville Seivo). Kuva: Ville Munter/Jyväskylän Kesä.

Minun huomioni vangitsi kuitenkin kotimainen(!) Wusheng Company. Miekan tie-nimisen esityksen kerrottiin yhdistelevän mm. itämaista miekkailua, raskasta rockia ja Peking-oopperaa. Vuonna 2011 perustettu Wusheng Company on ensimmäinen Euroopassa toimiva ammattimainen Peking-oopperaryhmä. Miekan tie perustuu 1600-luvulla eläneen Miyamoto Musashin kulttikirjaan The Book of Five Rings (1645). Ryhmän johtaja ja perustaja Antti Silvennoinen on opiskellut Kiinan kansallisessa perinteisen teatterin akatemiassa viisi vuotta. 

Miyamoto Musashi kahden bokken-miekan kanssa. Kuva täältä.

Esitys oli alusta loppuun tiivistunnelmaista estetiikkaa ja oman näkemykseni mukaan myös tanssia. Kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin elementit välittyivät voimakkaasti ja tyylikkäästi, mutta lopussa huomasin asettaneeni itselleni ongelman: Kuinka kertoa esityksestä, kun minulla ei ole kokemusta itäaasialaisista taistelulajeista, Peking-oopperasta tai muista teatterilajeista?

Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.

Lainaan Helsingin Sanomien Jussi Tossavaista:

"Musashi on kiinnostava ja kiehtova hybridi, josta saa irti mitä hyvänsä, jos on jotain tuntemusta Itä-Aasian estetiikasta. Jo alussa tunnelma on kuin nô-teatterissa, jossa muusikot istuvat lattialla ja nousevat kävelyyn. Näyttämöllä edetessään he tekevät muodolliset kulmakäännökset. Kulttuuriin kuuluvat myös esiintyjien toisilleen esittämät kumarrukset eli kunnianosoitukset. Kaikki ovat tasavertaisia kokonaisuuden osasia.

(---) Kolmen esiintyjän liike yhdistelee kiinalaisen ja japanilaisen näyttämötaiteen eri elementtejä. Kävelytyyli on suoraan nô-teatterista, jossa jalkaa liu’utetaan lattiaa pitkin. Vasta ääripisteessä nostetaan jalkaterä lattiasta. Myös hiljaisimmissa kohtauksissa intensiteetti on puhdasta nô:ta. Kabukista taas muistuttavat akrobaattisemmat tyylitellyt kohtaukset ja julmat poseeraukset, melkein mie-tyyliin.

[Antti] Silvennoinen on luonnollisesti ottanut oman lajinsa Peking-oopperan elementit myös mukaan, kuten korkealle nostetut jalannostot ojennuksineen. Ja onpa siellä pikkuinen laina myös yhden Kiina-oopperan kuuluisimmista kohtauksista eli illuusio keinuvassa veneessä etenemisestä. Rekvisiittana on ainoastaan mela. Se vasta onkin tappava ase."

Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.

Vaikka sanoja omalle esityskokemukselle oli vaikea hakea, en silti kokenut haukanneeni liian suurta palaa. Kokonaisuus oli nautittava, vaikka markkinointikuvailun perusteella odotin näkeväni enemmän toimintaa (miekkailua) ja nopeutta. Näytelmän aluksi kyllä kerrottiin, että mikäli mestari tahtoo hallita pitkän miekan taidon, strategian Tien, miehen on hallittava sekä maailmaa että itseään. Oleellista ei ole lyödä kovaa ja usein, vaan hyväksyä ensin tappio ja siitä johtuva kuoleman riski. Esityksen aikana kuollaan usein ja noustaan taas taisteluun. Musashin henki tiivistyy Antti Silvennoisen sanoin kovaan työhön, nöyryyteen ja rehellisyyteen. 

Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.

Esitys oli omasta näkökulmastani performanssi, jossa jokaisella, pienelläkin liikkeellä, ilmeellä ja eleellä oli merkityksensä. Paikoin tunnelma oli jopa meditatiivinen. Live-musiikki oli toi oman lisänsä ja hevimusiikki sopi tyyliltään intensiivisiin kohtauksiin todella hyvin. Taistelukohtauksiin kietoutuneet kuolemanpistot ja kaatumiset olivat näyttäviä. Tästä huolimatta huomasin hämmästeleväni kenties vielä enemmän sitä veden lailla soljuvaa näyttelijöiden liikettä, heidän kipittäessään lavan poikki pienin askelin yläkropan pysyessä liikkumattomana. Näkymä toi mieleen geisha-kulttuurin. Kylmiä väreitä sai aikaan taisteilijoiden kunnianosoitukset kumartamalla: toisilleen ennen ja jälkeen taistelun, miekoilleen, soittajille ja lopuksi yleisölle. 

Kuva: Kari Rosenberg.

Jos edellisiltainen Jyväskylän Kesän esitys sai aikaan ylpeydenaihetta musiikkikentästä, oli tämä erikoisuudessaan jotain todella hämmästyttävää. Suomessa luodaan aivan mieletöntä kulttuuria!  

Osallistuitteko te Jyväskylän Kesään?

Muualta poimittua

Nanna kirjoitti hurmioitumisen tunteesta Mielen maisemia blogissaan. Olen puhunut täällä blogini nimen syntyhistoriasta Anna Kortelaisen Hurmio-kirjan innoittamana, mutta Nanna onnistui tiivistämään tekstissään hurmioitumisen tunteen loistavasti:

"Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta."

 Hurmioitumisen tunteita jakavat myös uusimmat blogilöytöni:

• Taidematkustaja
• Museoblogi
• Museomafia

Esteettinen herkkyys?

Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen.

Uskon että kaikki ihmiset nauttivat jostakin kauniista elämässään, oli se sitten vaatekappale, huonekalu, hiusväri, puutarha, musiikki, kuvataide, teatteri, puoliso tai omat lapset. Kauneuden käsitteen jokainen määritelköön mieleisekseen, mutta itse näen sen kuitenkin aina tuottavan jollain tavalla mielihyvää.

Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että herkät ihmiset reagoivat ympäristön ärsykkeisiin muita nopeammin. Helsingin Sanomien jutussa käsiteltiin mm. yhdysvaltalaisen psykologian tohtorin Elaine Aronin julkaisemaa teosta Erityisherkkä ihminen (Highly Sensitive Person). 

”Aronin mukaan herkän ihmisen tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn, makuihin, hankaaviin saumoihin tai kofeiiniin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja.”

Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni täydellisesti vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa. Olen saanut huomautuksia, että intoiluni esimerkiksi parvekekukkien kauneudesta tai juomalasien muodosta alkavat olla jo kuultuja. Toisaalta tiedostan olevani herkkä ilman esteettisyyttäkin, sillä reagoin voimakkaasti esimerkiksi kofeiiniin ja imurointi on äärimmäisen ärsyttävää puuhaa sen aiheuttaman melun vuoksi. Molemmat tapaukset saavat aikaan fyysisiä olotilan muutoksia.

Luulen, että esteettisesti herkät ihmiset poimivat ympäristöstään muita enemmän kauniita asioita ja nostavat niitä esille. Lähipiirissäni on paljon tällaisia henkilöitä, mutta myös toisenlaista herkkyyttä. Esteettinen herkkyys on mielestäni voimavara esimerkiksi työyhteisöissä, sillä ainakin taide- ja kulttuurimaailmassa kauneuden havaitseminen ja sen jakaminen on omalta osaltani tuonut kokonaisuuteen positiivista virettä. Työkaverin kauniin värinen asu on inspiroinut tuomaan värejä omaankin pukeutumiseen ja vastavuoroinen kauniiden yksityiskohtien kommentointi on tuonut hyvää mieltä paitsi arkeen myös omaan itsetuntoon. Näen esteettisen herkkyyden tämän vuoksi ainoastaan positiivisena asiana, sillä tällaiset henkilöt mielestäni puhaltavat kauneutta ympärilleen.

Haluaisin kuulla teidän ajatuksianne aiheesta. 

Tunnetko kenties itse olevasi esteettisesti herkkä?