Galleria dell'Accademia

Oma suosikkikohteeni Firenzessä oli San Marcon luostarimuseo (ja arkkitehtuuriltaan vaikuttava Duomo), mutta kaupungista ei voi puhua mainitsematta Michelangeloa ja sitä kuuluisinta veistosta. Daavid seisoo Piazza della Signorian aukiolla Palazzo Vecchion edustalla, mutta alkuperäinen veistos siirrettiin Galleria dell'Accademiaan jo 1873.

Cosimo I de' Medici (1519-1574) perusti Firenzen taideakatemian (Accademia delle Arti e del Disegno) vuonna 1562. Akatemia jatkoi 1300-luvun alusta toimineen Pyhän Luukkaan killan perinteitä. Akatemiassa opetettiin piirtämistä, maalausta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Samalla akatemia hankki vuosien kuluessa laajan taidekokoelman, joka avattiin yleisölle 1784 suurherttua Pietro Leopoldon aloitteesta. Esillä on toscanalaisen maalaustaiteen ja kuvanveiston merkittävimpiä teoksia 1200-luvulta 1500-luvulle. Kokoelmassa on mm. Giambolognan, Bronzinon, Pontormon, Filippo Lippin ja Sandro Botticellin teoksia.

Galleria dell'Accademian näyttelysalit alkoivat maalaustaiteen kokoelman esittelyllä, mutta tässä vaiheessa matkaa alkoi jo tuntua siltä, että toscanalaista maalaustaidetta oli tullut yliannostus, joten veistoksiin keskittyminen tuntui mukavammalta. 

Gipsoteca-sali esittelee Lorenzo Bartolinille (1777-1850) kuulunutta kipsiveistosten kokoelmaa. Miltei kaikki salin veistokset ovat alkuperäisiä Bartolinin itsensä veistämiä malleja. Mukana on myös Bartolinin oppilaan Luigi Pampalonin (1791-1847) töitä.

Akatemian ehdottomasti vaikuttavimmat ja odotetuimmat teokset olivat Michelangelon veistokset. Täytyy myöntää, että yksi sydämenlyönti meinasi jäädä välistä, kun astuin käytävämäiseen näyttelytilaan, jonka päässä näkyi Daavid. Päätin kuitenkin tarkoituksella jättää sen huomiotta ja keskittyä ensin Michelangelon keskeneräisiksi jääneisin veistoksiin. 

Michelangelo: Pyhä Matteus, 1503-1505, marmori, 271 cm.

Pyhän Matteuksen oli tarkoitus olla ensimmäinen Firenzen tuomiokirkon hoitokunnan 1503 tilaamasta kahdentoista apostolin sarjasta. Kun sopimus purettiin jo kaksi vuotta myöhemmin, Michelangelo oli saanut valmiiksi vain tämän osan Matteuksen hahmosta. 

Michelangelo: Heräävä orja, n.1530-1534, marmori, 275 cm.

Neljä Orjien sarjaan kuuluvaa veistosta tilasi alun perin paavi Julius II (1443-1513) omaa hautamonumenttiaan varten 1505. Julius II:n hautamonumentti löytyy Roomasta San Pietro in Vincoli -kirkosta, mutta sitä ei toteutettu alkuperäisessä muodossa. Michelangelon kerrotaan etsineen oikeanlaisia marmorilohkareita Carrarasta kahdeksan kuukauden ajan, mutta Julius II:n kiinnostus siirtyikin Pietarinkirkon rakentamiseen ja hautamonumenttihanke jäi kesken. Paavin kuolta 1513 Michelangelo jatkoi hautamonumentin valmistusta, mutta sai valmiiksi vain Mooseksen (San Pietro in Vincoli) ja Orjien (Louvre) hahmot, kunnes paavi Paavali III suostutteli hänet aloittamaan Sikstuksen kappelin Viimeisen tuomion maalaamisen. 

Michelangelo: Atlantti, n.1530-1534, marmori, 277 cm.

Michelangelo jätti Firenzen 1534 ja siirtyi Roomaan Sikstuksen kappelin maalausprojektin myötä. Keskeneräiset Orjien patsaat jäivät hänen työhuoneelleen. Michelangelon veljenpoika Leonardo Buonarroti lahjoitti patsaat Cosimo I de' Medicille, joka puolestaan antoi Bernardo Buontalentin sijoittaa ne Bobolinin puutarhassa sijaitsevaan luolaan. Sieltä ne siirrettin Galleria dell'Accademiaan 1909 ja puutarhaan sijoitettiin Orjien kopiot. 

Michelangelo: Parrakas orja, n.1530-1534, marmori, 265 cm.

Michelangelo: Parrakas orja, yksityiskohta.

Michelangelo(?): Palestrinan Pietà, n. 1555, marmori, 250 cm.

Michelangelon veistämänä pidetty Palestrinan Pietà on saanut osakseen epäilyksiä. Veistos sijaitsi alun perin Rosalie-kappelissa Barberinin palatsissa Palestrinassa lähellä Roomaa. Vähäiset tiedot patsaasta etenkin 1500-luvulta ovat herättäneet epäilyksen siitä onko veistos sittenkään Michelangelon käsialaa. Varmuus on tutkijoiden mielestä edelleen avoin. Ensimmäinen maininta kyseisestä veistosryhmästä Barberinin palatsissa ajoittuu 1670-luvulle, jonka jälkeen siitä on mainintoja milloin Michelangelon, milloin Gian Lorenzo Berninin tai jomman kumman heidän työhuoneidensa tuotoksena.

Michelangelo(?): Palestrinan Pietà, yksityiskohta.

Palestrinan Pietàn veistämisen attribuointia Berninille tukee se, että Berninin tiedetään ihailleen suuresti Michelangeloa ja etenkin Bandinin Pietà -veistosta.

Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).

Ajattelin etukäteen, ettei minua haittaisi jos Galleria dell'Accademia jäisi näkemättä. San Marcon luostarimuseo oli jo niin vaikuttava kokemus, että ajattelin sen riittävän. Meillä ei ollut etukäteen varattuja lippuja Akatemiaan, joten jonotimme sisään kaksi tuntia. Kun sitten näin tämän veistoksen, sen sijoituspaikan ja todellisen koon, kaikki yhdessä tekivät melkoisen vaikutuksen. Kannatti jonottaa (tosin suosittelen niiden lippujen ostamista etukäteen). Veistoksen kohtaamisessa oli samanlaista häkellyksen ja hurmioitumisen tunnelmaa kuin Louvressa Samothraken Niken äärellä.

Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.

Veistoksella, tai itse asiassa alkuperäisellä marmorilohkareella, on mielenkiintoinen historia. Alun perin Agostino di Duccio (1418-n.1481) sai tilauksen veistää Firenzen tuomiokirkkoon tukipilariveistoksen vuonna 1463. Hän löysi Carraran marmorilouhokselta valtavan marmorikappaleen, joka oli riittävän suuri tarkoitusta varten. Duccio jätti työn kuitenkin pian kesken. Lohkareen veistämistä jatkoi Antonio Rossellino (1427-1479), mutta hänkään ei saanut työtä valmiiksi. 1500-luvun alussa Firenzen virkamies Piero Soderini (1450-1522) oli ensin puhunut lohkareen antamisesta Leonardo da Vincille (1452-1519), mutta harkitsi kuitenkin sen tarjoamista Andrea Sansovinolle (1467-1529), joka havitteli lohkaretta omaan käyttöönsä. Lohkare oli tuolloin 5,4 metriä korkea ja sitä kutsuttiin yleisesti Jättiläiseksi, joka seisoi tuomiokirkon varastopihalla käyttämättömänä. Michelangelokin oli todennäköisesti nähnyt Jättiläisen jo aiemmin Medicien hovissa asuessaan. Michelangelo palasi Firenzeen keväällä 1501 saatuaan ystäviltään kirjeitä, joissa häntä rohkaistiin tavoittelemaan lohkaretta itselleen. Katedraalin johtokunta hyväksyi Michelangelon ajatuksen lohkareen ideasta ja hän sai sen käyttöönsä 1. elokuuta 1501. Michelangelo alkoi työstää Jättiläistä 1. syyskuuta tuomiokirkon läheisyyteen rakennetussa vajassa.

Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).

Michelangelo loi lohkareesta Vanhan testamentin sankarin Daavidin, joka kukisti taistelussa Goljatin. Michelangelo luopui tavanomaisten attribuuttien, kuten miekan ja Goljatin irtileikatun pään kuvaamisesta. Tämän vuoksi on oletettu, että veistos kuvaa hetkeä ennen kuolettavien kivien sinkoamista kohti Goljatia. Tuleva Israelin kuningas katselee vastustajaansa määrätietoisesti. Hän pitelee vasemmalla kädellään linkoa hartiallaan. Kontrapostosommitelma korostaa hahmon atleettista ruumiinrakennetta.

Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.

Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista [Goljatia]. (1.Sam. 17:40)

Kun filistealainen lähti tulemaan Daavidia kohti, Daavid ryntäsi juosten häntä vastaan, pisti kätensä laukkuun ja otti sieltä kiven. Hän linkosi sen ja osui filistealaista otsaan. Kivi puhkaisi otsan, ja filistealainen kaatui suulleen maahan. Näin Daavid voitti filistealaisen ilman miekkaa pelkällä lingolla ja kivellä, kaatoi hänet maahan ja otti hänet hengiltä. Daavid juoksi filistealaisen luo, tarttui hänen miekkaansa ja veti sen tupesta, iski hänet kuoliaaksi ja hakkasi häneltä miekalla pään poikki. (1.Sam. 17:49-51)

Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.

Vanhan testamentin kertomus Daavidista, joka voitti ylivoimaisen Goljatin, sai Michelangelon veistoksen myötä poliittisen merkityksen. Raamatun Daavid oli firenzeläisille tärkeä hahmo, sillä hän oli kaupungin vapaan tasavaltalaisen idean symboli.  Patsas oli jo melkein valmis 25. tammikuuta 1504, kun 30-henkinen toimikunta kokoontui päättämään sen sijoituspaikasta. Komiteaan kuuluivat tunnetut taiteilijat Leonardo da Vinci, Sandro Botticelli, Andrea della Robbia, David Ghirlandaio, Filippo Lippi ja Pietro Perugino sekä arkkitehdit Giuliano da Sangallo ja Antonio da Sangallo vanhempi. Komitea hyväksyi Michelangelon oman ehdotuksen patsaan sijoittamisesta Palazzo Vecchion edustalle. Firenzessä oli jo kaksi kuuluisaa Daavid-aiheista veistosta (Donatellon ja Verrocchion) sekä useita vähemmän tunnettujen kuvanveistäjien tekemiä Daavid-patsaita. Michelangelo oli kuitenkin ensimmäinen, joka poikkesi Daavidin tavallisesta poikamaisesta kuvaustavasta. Michelangelo loi Daavidista itsestään jättiläisen, kreikkalaisen sankarijumalan, aikuisen ja lihaksikkaan miehen. 

Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.

Veistos oli uskomattoman lumoava. Tunne oli hämmentävä, sillä olin etukäteen ajatellut tämänkin klassikon olevan niin populaarikultturin kuluttama, ettei siinä pitänyt olla mitään ihmeellistä. Mutta niin siinä vain oli. Taidehistorioitsijoiden esi-isä ja Michelangelon aikalainen Giorgio Vasari (1511-1574) ylisti veistosta sen kauneudesta, mittasuhteista, harmonisuudesta, sommittelusta ja taiteellisesta taidokkuudesta. Vasarin mielestä Daavid oli hienoin koskaan tehty veistos ja aika lähelle samanlaisia tunnelmia pääsin minäkin. Tässä on kuitenkin yksi huomio. Veistos toimii parhaiten juuri tuosta suunnasta katseltuna, johon Daavid on Galleria dell'Accademiassa asetettu. Se toimii myös jos patsasta katselee oikeasta reunasta (Daavidin katseen suunnasta), mutta vasemmasta reunasta veistos ei toimi mielestäni lainkaan. Hahmo on hennomman näköinen, ranne liian ohut kämmeneen nähden ja mittasuhteet eivät ole enää niin näyttävät. Ja tärkeintä mielestäni on myös se, että veistosta katsellaan nimenomaan alakulmasta käsin. Huomasin nimittäin, että kun matkamuistomyymälässä oli sen sata erilaista sorttia Daavid-matkamuistoja, useassa esineessä veistos oli kuvattu kohtisuoraan. Tällöin alkuperäiset mittasuhteet vääristyivät tavalliseen katselukulmaan nähden. Pää ja kädet näyttivät luonnottoman suurilta, jolloin illuusio alkuperäisestä veistoksesta särkyy. Mittasuhteet toki ovat vääristyneitä, mutta ne on tehty tarkoituksella, sillä katselukulma on tarkoitettu olevan nimenomaan alakulmasta käsin.

Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).

Keskeneräisten veistosten jälkeen Daavid näytti ja tuntui vielä uskomattomammalta. Kun Orjat oli kaiverrettu vain puoliksi esiin marmorista, Daavid oli luotu valkoisesta lohkareesta kokonaiseksi taideteokseksi. Hienovaraiset yksityiskohdat lihaksista verisuoniin tuntuivat niin aidoilta ja eläviltä että olisin voinut tuijotella veistosta loputtomiin. Aika upea päätös Firenzen matkalle.