Esteettinen herkkyys ja taiteesta hurmioituminen

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo 2014, mutta aihe on tullut vuosien myötä yhä läheisemmäksi:

"Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen. (---) Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. (---) Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja. (---) Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa."

Timo Kokko: Momentary Appearance - Katharsis, yksityiskohta, 2016, installaatio.

Tuota blogitekstiä kirjoittaessani en ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä täydellistä taiteesta hurmioitumista, mikä tapahtui Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta myöhemmin. Tuon jälkeen olen hurmioitunut mm. Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen keskellä, Firenzessä Fra Angelicon freskon ja Michelangelon Daavidin äärellä.

Olen huomannut, että minulla taiteesta hurmioituminen liittyy usein tavalla tai toisella katharsiksen  kokemukseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella. Kaiken keskiössä on kauneuden ja jonkin yllättävän/odottamattoman tai kipeän ristiriita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297cm. Museo Nazionale di San Marco.

Erwin Wurm: Hypnose II (Takki), 2008, akryyliväri, puu, vaatteet. Gewerbemseum, Winterthur, Sveitsi.

Kuinka pidätellä tunnetta järjen keskellä?

Toimin tällä hetkellä niin järkeä korostavassa työyhteisössä, että tämä esteettinen herkkyys on puoli, jota en mielelläni tuo esille. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, työkaverini ovat sen todennäköisesti jo aistineet, mutta haluaisin silti olla työympäristössä... noh, miten sen sanoisi. Viileämpi?

Hurmio-kirjan (Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Tammi, 2009) kirjoittanut Anna Kortelainen kävi Kuopion taidemuseolla puhumassa tästä Stendhalin syndroomaksi nimetystä ilmiöstä. Eräs luennon kuulija kommentoi, että hän on niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä jopa raskaaksi: "Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis."

Pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseen täysin. Yleensä olen ollut hurmioitumistilanteissa enemmän tai vähemmän yksin, eikä omaa herkkyyttä ole tarvinnut selitellä toisille. Tunneaalto on upea, ja sisällä myllertävä tunne purkautuu kauneuden kokemuksessa kyyneleinä. Valtoimenaan itkemiseen saakka ei ole onneksi tarvinnut mennä.

Se järkeä korostava työympäristö on päässyt kuitenkin yllättämään... Ehkä tässä toteutuu juuri se kauneuden ja odottamattoman ristiriita. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella, että kokisin hurmioitumista insinöörivoittoisen työyhteisön keskellä, tai ylipäänsä töissä. Enkä osaa uskoa sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtui.

Ensimmäinen tilanne tuli aivan puun takaa, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään. Enkä enää edes muista millainen keskustelu parin työkaverin kanssa tähän tilanteeseen johti. Muistan vain, että toinen työkavereista laittoi koneelta soimaan Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Jo ensimmäisistä sävelistä kehoon humahti kauneuden ja surun yhdistävä tunneaalto (kappale on mielettömän upea, mutta tarinassahan Janne kuolee pudottuaan jäihin!). Olin omalla työpisteelläni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiin. Välttelin katsekontakteja ja yritin keskittyä vain oman näyttöruutuni tuijotteluun, kunnes sain itseni taas kasattua.

Tämä toinen oli lievempi ilmiö, mutta yllättävä ja todella hämmentävä. Luin erästä taiteilijaportfoliota, jossa oli kuvailtu erinomaisesti taiteilijan sisäinen maailma, hänen pyrkimyksensä taiteen ilmaisussa ja taiteen luomisessa. Olin niin vaikuttunut tekstistä, että sain kylmät väreet. Siis pelkästä portfolion lukemisesta?! Kuinka tällainen voi olla edes mahdollista?

Kimmo Pyykkö: Vanki, 1975, alumiini, akryyli.

"Eikö ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti?"

Tämä kolmas esimerkki hävettää kaikkein eniten, vaikka olin osannut eräällä tavalla herkistymiseen jo hieman varautua. Minut pyydettiin katsomaan eräs nykytanssia esittelevä video, joka oli koskettanut jo tätä kyseistä henkilöä, joka minut pyysi sitä katsomaan. Ja niinhän siinä kävi, en voinut estää kyyneleitä. Tässä tilanteessa en ollut onnekseni omalla työpisteelläni, ja sain kerättyä itseni siinä välissä, kun kävelin toisesta rakennuksesta takaisin työpisteelle. Toimistomme oli kuitenkin epätavallisen tyhjä ja hiljainen. Kaikki tuntuivat olevan jossain. Menin omalle työpisteelleni, mutta työnteosta ei meinannut tulla mitään, sillä se tanssivideon tunnelma oli jäänyt tunnemuistiin. Tunsin olevani kyynelherkkä ja ajattelin, että minun on saatava jutella jonkun kanssa, että saan katkaistua herkistymisen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Kurkistin kahvihuoneeseen, jossa onnekseni näin henkilön, jonka olin ajatellutkin saavani ajatukset huumorin avulla muualle. (Olen kysynyt luvan kyseiseltä henkilöltä tämän tarinan kertomiselle.)

Minä: Hyvä! Sinä oletkin täällä! Sinua minä mietinkin, että saat auttaa minua.
Hän: No... [hän oli selaamassa sanomalehteä]

Istuin viereiseen pöytään, ja kun aikeeni oli kertoa (jotenkin huumorilla värittäen) kuinka tarvitsin hänen apuaan, en pystynytkään sanomaan mitään. Herkkyys tulvahti kehoon takaisin ja kyyneleitä alkoi kohota silmiini.
Tässä vaiheessa suunnitelmani meni jo pilalle, sillä hän huomasi herkistymiseni, eikä huumorista ollut enää tietoakaan:

Hän [hieman huolestuneen oloisena]: Onko nyt sattunut jotain....? [Ajatteli varmaan, että joku läheiseni on vähintään kuollut.]
Minä [niiden kyynelten keskeltä]: No on...tai siis EI! Ei ole mitään hätää. [Pidin pienen tauon.] Kun minä katsoin sellaisen tanssivideon.... [Ja tässä vaiheessa aloin kyynelten keskellä nauraa, kun tajusin miten tyhmältä ja oudolta se kuulosti.]
Hän käänteli hitaasti sanomalehden sivuja, vilkuili minua sivusilmällä, ja näytti sanomatta mitään juuri siltä kuin kuka tahansa siinä tilanteessa olisi näyttänyt; mistähän ihmeestä tässä on nyt kysymys..?!

Kun sain kasattua itseni kerroin hänelle, että olin katsonut erään nykytanssivideon, joka oli ollut todella kaunis ja se tilanne oli mennyt tunteisiin. Että ehkä muinaisella nykytanssitaustallani tulkitsin ja samaistuin tunnelmiin liikaa. Ja että en ollut päässyt siitä herkistymisen tunteesta eroon vieläkään, ja tarvitsin jonkun katkaisemaan tilanteen viemällä ajatukset muualle.

Hän: No mutta eikö se ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti jotain kaunista?
Minä: No on... [ja aloin herkistyä uudelleen, kun se odottamani huumori ei noussut vieläkään, vaan sain osakseni odottamatonta myötätuntoa.]

Tässä vaiheessa kahvihuoneeseen tuli toinenkin työkaveri, joka lienee ihmetellyt tilannetta ja itkuisia silmiäni. Pakkohan siinä oli selittää tilanne sitten hänellekin. Yritin tiivistää hämmentävää tilannetta reippaammalla mielellä, mutta kun sain vastaani myötätuntoisen "koiranpentukatseen" sanoin, että en voi katsoa häntä silmiin tai minua alkaa uudelleen itkettää. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, käänsin hänelle selkäni ja kerroin tilanteeseen johtaneet taustat. Henkilöitä tilanne lienee keskenään hieman huvittanut, mutta kumpikaan ei vähätellyt minua tilanteessa.

Mutta nyt ymmärtänette, että tämä on se puoli, jota en haluaisi tuoda töihin. Haluan olla töissä vain töissä. Jätetään hurmioitumiset vapaa-ajalle. Olen kuitenkin kiitollinen, että tuo noloin tilanne meni lopulta niin kuin se meni. Niiden järkeä korostavien työkavereiden kuorten alta on useamman kerran paljastunut tunneälykkäitä persoonia.

Claude Monét: Heinäsuova auringonvalossa, 1891, öljy kankaalle. Auguste Rodin: Pronssikausi, 1875-76, pronssi. Kunsthaus Zürich.

Samothraken Nike, 220-190 eaa., marmori. Louvre, Pariisi.

Nautin taiteesta ilman hurmioitumistakin, sillä sen keskellä unohtaa kaiken muun. Taide antaa näköaloja kulttuuriin, mutta minulle se on parhaimmillaan matkoja minuuteen. Hurmioitumisen lisäksi parhaat hetket syntyvät silloin, kun teos pysäyttää siten että se kiehtoo, mutta en osaa selittää tunnetta auki. Avoimuus ja selittämättömyys on taiteen äärellä hyvästä, vaikka tavallisesti ajatellaan, että taidetta pitäisi nimenomaan osata selittää. Taidehistoriallinen näkökulma on minun ammattinäkökulma. Tunnenäkökulma jättää kuitenkin syvemmän jäljen.