Kuopion kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan Kari Heiskasen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Rintamamiestalo. Näytelmä sai ensi-iltansa syyskuussa 2021.
 |
| Rintamamiestalon rakentajat Otto (Mikko Rantaniva) ja Maria (Johanna Jauhiainen) Haverinen. Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä. |
Rintamamiestaloja rakastavalle ja sellaisessa asuvalle jo pelkkä näytelmän nimi on vetoava. Näytelmä alkaa siitä, kun sisarukset Jaakko, Hannele ja Vili saapuvat entisen lapsuuskotinsa pihamaalle. Rakennuksen ulkovuoraus on jo tummunut ja kulunut, ikkunoita peittää laudat. Tarkoituksena on myydä perinnöksi jäänyt entinen kotitalo, mutta kiinteistönvälittäjän lausunnon myötä käy ilmi, että talon arvo on laskenut useita kymmeniä tuhansia euroja rakenteista löytyneen kreosootin vuoksi. Samalla nuorin veli Vili saa kuulla, että sisaruksilla on vanhempi veli isänsä ensimmäisestä suhteesta.
Tarinassa kuljetaan historiassa hiljalleen vuosikymmeniä taaksepäin. Sisarukset palaavat nuoriksi ja lopulta lapsiksi ja heidän vanhempansa, Otto ja Maria Haverinen - rintamamiestalon rakentajat - nuortuvat sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin valoivat kotinsa perusmuurin. Alkukohtausten myötä myös ränsistynyt rintamamiestalo palaa vähitellen kukoistuksensa vuosiin, joka pitää sisällään perheen vaiherikkaan elämän.
Näytelmän nimi on Rintamamiestalo, mutta näytelmä ei kerro varsinaisesti itse talosta. Tarina kertoo yhden perheen elämästä, johon varmasti suurin osa suomalaisista voi tavalla tai toisella samaistua. Kaikilla lienee jonkinlainen suhde näihin toisen maailmansodan myötä ympäri Suomea nousseisiin tyyppitaloihin. Ne toimivat näyttämöinä sodanjälkeiselle asuttamiselle, yhteiskunnallisille ja arvojen muutoksille, joissa koettiin myös isoja sukupolvien välisiä kuiluja.
Olen sitä sukupolvea, jonka molemmat mummolat olivat rintamamiestaloja. Minulle on isovanhempien myötä kulkenut tieto sodasta, sen kauhuista, puhumattomuudesta, luovutetusta Karjalasta, evakkoudesta ja asuttamisesta. Tässä iässä pystyn katsomaan omankin sukuni historiaa taaksepäin ja ymmärtämään (jossain määrin), miksi tietyt ihmissuhteet ovat menneet niin kuin ne ovat menneet, mitkä ovat olleet syitä ja mitkä seurauksia.
Jälkiviisaus ei kuitenkaan toimi, kuten katsojat ymmärtävät myös Heiskasen näytelmässä. Onnellistenkin ruuhkavuosien keskellä pieni yksityiskohta voi hukkua arjen syövereihin, mutta jättää johonkin yksilöön ikuisen ja peruuttamattoman muistijäljen. Rintamamiestalossa tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa perheen isä Otto lähtee hakemaan ylennystä Santahaminasta. Iloisessa lähtötohinassa Otto nostelee lapsiaan ilmaan yksitellen, ja kertoo mitä heistä voisi tulla isoina. Yksi lapsista jää kuitenkin vaille isän ennustusta. Isä, mikä minusta tulee? -lause kaikuu kuuroille korville, kun Oton pitää kiiruhtaa autoon. Kukaan lapsen ympärillä, eivät edes muut sisarukset, näe tai tiedosta tilannetta. Katsojat kuitenkin huomaavat kuinka tuo yksi pieni hetki lähtöhyvästien keskellä vaikutti lapsen maailmaan dramaattisesti.
 |
| Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä. |
Näytelmä on melankolisempi kuin markkinointikuvat ja mainoslause antavat ymmärtää: "Kari Heiskasen tunnevoimaisessa uutuudessa rokki soi ja perheen liitokset natisevat." Rintamamiestalo sisältää surua, mutta on lopulta toiveikas ja mikä parasta, samaistuttavuudessaan ihmisläheinen. Näytelmän kieli ja sanonnat ovat tuttuja ja arkisia, mikä tekee katsomisesta helppoa.
Osa henkilöhahmoista on kirjoitettu karikatyyrimäisiksi, mutta kaikissa on sen verran tarttumapintaa, että huumori toimii. Päähenkilöt ovat persooniltaan reheviä ja niin loputtoman rehellisiä ja paljaita, että keskinäinen kommunikointi koskettaa.
Yksi riipaisevimmista kohtauksista syntyy, kun taistolaisen liikkeen kannattaja Jaakko kyseenalaistaa isältään Otolta sodan oikeutusta. Riidaksi äityvän keskustelun sukupolvien välinen kuilu on ammottavan syvä. Kuinka Suomen itsenäisyyttä henkensä uhalla puolustanut isä voi katsoa, miten rakkaasta pikkupojasta on kasvanut Neuvostoliittoa ihaileva nuorukainen? Nuorukainen, joka kyseenalaistaa nuoruuden innolla ja uhmalla isänsä vapaasta tahdosta riippumattoman toiminnan itsenäisen Suomen puolesta, ja vähättelee tietämättään sen myötä syntyneitä traumoja. Traumoja, joita kukaan muu kuin toinen sodan kauhut kokenut voi ymmärtää. Traumoja, jotka heijastuvat myöhemmin sukupolvien yli.
Sodan traumoja Otto ja Maria purkavat vuorollaan naapurissa asuvalle pariskunnalle. Otto alkoholin myötä Reiskalle, Maria kahvikupin äärellä Elmalle. Alkoholi näyttelee tarinassa enemmän ja vähemmän sivuroolia, kuten monen suomalaisen elämässä. Kun ei osata tai uskalleta puhua, johonkin se tuska on purettava.
 |
| Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä. |
Rintamamiestalo on täynnä erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Ilahduin etenkin lapsinäyttelijöiden osuudesta ja aitoudesta. Tarinan sydän ovat kuitenkin Otto (Mikko Rantaniva) ja Maria (Johanna Jauhiainen). Kaikki kasvaa ja nojaa lopulta heihin ja heidän vuorovaikutukseensa. Lapset kritisoivat näytelmän alussa Otto-isänsä voimakasta tahtoa ja persoonaa, joka polki Maria-äidin jalkoihinsa. Isän syntymäpäiviä juhlittiin, äidin ei koskaan.
Näytelmä kertoo kuitenkin enemmän. Maria korottaa ääntään miehelleen siinä missä mieskin, on sisukas ja monella tasolla vahva persoona. Hän pakkaa tarvittaessa laukkunsa ja lähtee, kunnes mies joutuu nöyrtymään ja pyytämään käytöstään anteeksi (koska ei halua nähdä nälkää). Kari Heiskanen on onnistunut kietomaan samaistuttavaa komiikkaa dramaattisiinkin yksityiskohtiin. Mikko Rantaniva ja Johanna Jauhiainen ovat löytäneet hahmoilleen juuri oikeanlaisen äänen, persoonan ja henkilökemian. Molempien rakkaus, ilot, surut, tuskat, huolet ja onnellisuus toisiinsa ja lapsiinsa välittyvät täysin.
Käänteinen tarinankerronta on koskettavaa ja lohdullista. Näytelmä alkaa sisarusten kesken perinnönjaosta ja taloon liittyvästä (miltei olemattomasta) rahan arvosta. Tästä ajasta, jolloin olemme unohtaneet kaiken muun koti-käsitteeseen liittyvän. Kun kaikki muistot ovat unohtuneet ja muuttuneet rahaksi.
 |
| Isovanhemmat omaa Rintamamiestaloa rakentamassa. |
Kaikki päättyy näytelmässä kuitenkin siihen, mistä kaikki itse asiassa elämässä vasta alkaa. Rakastunut, sodasta selvinnyt pariskunta on Rintamamiestalonsa perustuksilla. Maria syö eväitä, kun Otto asettelee kotiinsa ensimmäistä nurkkalautaa huikkaamalla vaimolleen: "Tuleppa pitämään, niin tulee suora." Tuo pieni ja yksinkertainen lause kruunasi näytelmän ja tiivisti vertauskuvallisesti paljon. Yhdessä ja rakkaudella tekemällä saadaan jotain pysyvää, mikä kestää ihmissuhteiden rajuakin horjuttamista. Sodan jälkeen koteja tehtiin hartiavoimin itselle ja perheelle sillä ajatuksella, että tämä on loppuelämän koti. Ei siten, että mietitään mikä on Rintamamiestalon (perheen, kodin, rakkauden, ihmissuhteiden) jälleenmyyntiarvo.
Lapsiavustajat: Aleksi Kuosmanen, Oliver Mäensivu, Riitu Malinen, Tara Lipponen, Hilla Väätäinen, Inari Nissinen, Viljami Varis, Arijus Sereckis, Jaakko-Juhani Kuokkanen, Vilho Natunen, Oiva Väätäinen, Dovas Sereckis, Aida-Maya Vuori ja Saana Kutvonen.
Kesto n. 2h 50 min, sis. väliajan 20minIkärajasuositus 12
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti