Valamon kätköistä

Tämä on niitä työn parhaimpia puolia: hyvät ja toimivat yhteistyökuviot. Yksi viime vuoden suurimmista projekteista oli luetteloida Valamon luostarin yli 200 käspaikkaa. Minä valokuvasin, tekstiilikonservaattorimme luetteloi ja projektitutkijamme käänsi ukrainankielisiä tekstejä suomeksi. Luostarilla on huomattava käspaikkakokoelma Suomessa, sillä siihen kuuluu kaikkiaan yli 300 käspaikkaa. Karjalainen nimitys käspaikka tulee sanoista käsi ja paikka (=liina, huivi). Käspaikka on pitkä, kapea ja useimmiten päistään koristeltu pyyheliina, jolla on arkisen käytön lisäksi ollut karjalais-ortodoksiseen kulttuuriin ja etenkin ikoneihin liittyvä merkitys. Vastaavanlainen rituaaliliina tunnetaan laajalti muuallakin, ja sen juuret ulottuvat tuhansien vuosien takaisiin alkuperäiskansojen uskomuksiin.

Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa avautui 17.3. Valamon kätköistä - käspaikkoja ja metalli-ikoneja -niminen näyttely. Esillä on miltei 100 käspaikkaa ja yli 600 metalli-ikonia. Monet ovat ennennäkemättömiä. Näyttelyn avasi luostarin johtaja arkkimandriitta Sergei. Näyttelyn metalli-ikonit on tutkinut Moskovan Andrei Rublev -museon tutkija Elena Zotova.

Mikäli käsityötekniikka (pitsit, kirjonnat, revinnäiset ym.) tai kasvien ja ornamenttien symboliikka kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti suunnata Valamoon. Minäkään en ole varsinaisesti mikään tekstiili-ihminen, mutta voin sanoa, että melko jännittäviä löytöjä ja tarinoita noissa käspaikoissa on. Vai mitäs sanotte esimerkiksi tästä:

"Lentävä".

Ukrainassa Dneprin vasemman rannan alueiden käspaikkojen joukosta löytyy sellaisia, joiden ornamenteissa voidaan nähdä avaruusaluksia. Maan asukkailla on aina ollut kontakteja avaruusolentoihin, jopa silloin kun ihmisten koneet eivät vielä olleet valloittaneet ilmatilaa. Silloin kun ainoat lentävät asiat olivat linnut ja hyönteiset, näitä avaruudellisia asioita kutsuttiin kansansuussa nimellä "lentävä" (летуче).

Jokaisella kukalla, kasvilla ja kuviolla on oma symbolinen merkityksensä, joten kannattaa varata näyttelyyn riittävästi aikaa. Valamon luostari julkaisee käspaikoista keväällä myös kuvapainotteisen kirjan, jossa esille pääsevät myös kauan kaivatut pitsit.

Aikaa kannattaa varata myös kauniille ja erikoisille metalli-ikoneille. Oman työni kannalta tämä oli oikea aarreaitta! En ollut koskaan nähnyt esimerkiksi 900-1200-luvuilta peräisin olevia metalliristejä. Yleensä työskentelen 1700-1800-luvuilta olevien metalli-ikonien parissa. Näyttelyssä on siis upea läpileikkaus metalli-ikonien historiasta ja kehityksestä, värityksestä emalikoristeluineen sekä valmistuspaikoista ja niiden luomista ominaispiirteistä.  

Emaloituja metalli-ikoneja 1800-luku ja 1900-luvun alku, Moskova.

Metalli-ikonien laajempi tuotanto loppui Venäjällä lokakuun vallankumoukseen 1917, jolloin ateistinen neuvostohallitus kielsi ikonien ja kirkollisten esineiden valmistamisen. Metalli-ikoneja valettiin kuitenkin salaa. Niiden valmistus jatkuu näyttävästi edelleen ja uusia malleja sekä tekniikoita on otettu käyttöön. Näyttelyssä on esillä myös nykyajan metalli-ikoneja, joiden suunnitteluun ja toteutukseen on käytetty esimerkiksi tietotekniikkaa. Käspaikkakirjan lisäksi Valamon luostari julkaisee alkukesästä teoksen Metalli-ikonit - vuosituhantista perinnettä. En malta odottaa!

Metalli-ikoneja Keski-Venäjän kylistä, 1700-luvulta 1900-luvun alkuun.

Käsiristi, 1600-luku. RIISAn kokoelmat.

Näyttelylainassa on myös RIISAn kokoelmiin kuuluva Pyhittäjä Avrami Rostovilaisen ristin toisinto 1600-luvulta. Ristin kääntöpuolelle on kaiverrettu teksti: "Tämä risti, kuuluneena Staraja Ladogasta Valamoon siirretylle vanhalle Vasiljevin kirkolle, isä igumeni Damaskinin anomuksesta on palautettu luostariin Pyhästä Synodista Hengellisen Konsistorion asetuksella 20.5.1858."

Mikäli näyttelyn lisäksi innostuu metalli-ikonien tai käspaikkojen valmistamisesta itse, kannattaa seurailla Valamon opiston kurssitarjontaa.

Valamon kätköistä - käspaikkoja ja metalli-ikoneja 

on esillä Valamon kulttuurikeskuksen suuressa näyttelysalissa
vuodenvaihteeseen 2018/2019 saakka. 

Skeema

Panttasin Suomalaisen Kirjakaupan lahjakorttia siihen hetkeen, kun Marko Annalan Värityskirja julkaistiin. Kävin ostamassa kirjan työpäivän päätteeksi Joensuusta, ja bussimatkalla takaisin Kuopioon pääsi jo hyvin alkuun. Sanon alkuun siksi, että kirjassa on aika paljon makusteltavaa. Aiheina masennus ja koulukiusaaminen ovat rankkoja käsiteltäviä, mutta rakastan Annalan tapaa kuvailla mm. voimauttavaa luontoa. Muusikkona ja sanoittajana hän osaa käsitellä kieltä, löytää oikeat ilmaisut ja luoda sanoilla tunnelmia sekä tasoja. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi yhtä synkkä kuin sen kansi, mutta kuten Eija Komu Savon Sanomissa kirjoitti: 

"Marko Annala kuvaa tarkoin masennuksen kulun edestakaisin sahaavaa liikettä. Koskaan ei voi tietää, mikä laukaisee uuden aallonpohjan, mutta onnellisista hetkistä oppii pitämään kiinni." 

Seuratessani lauseita sivu toisensa perään, yllätyin täydellisesti tiedosta, että Annala oli pohtinut aikuislukion jälkeen jatkavansa opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Aihe kietoutuu Pyhiinvaeltaja-osion keskiöön, jossa Annala tekee syksyisen pyörämatkan Valamoon:

 "Olen ottanut matkalleni vain yhden kirjan. Matkalukemiseni on valikoitunut erikoisen sattumuksen kautta. Loppukeväästä tutkin Lappeenrannan kirjaston parapsykologian hyllyä, enkä löytänyt sieltä enää yhtään teosta, jota en olisi jo lukenut. Pettyneenä astelin kirjastosta ulos, kun jäin repustani kiinni palautettavien kirjojen kärryyn. Yksi kirja mätkähti kärrystä jalkojeni juureen, ja päätin lainata sen.  Opusta selaillessani kävi ilmi teoksen olevan ensimmäinen osa Filokalia-kirjasarjasta, joka sisälsi vanhaa ortodoksista munkkien hartauskirjallisuutta. Teos puhutteli minua suuresti. Se selitti minulle omaa nukkavierua minääni, joka huolimatta halusta elää ihmisten kanssa haaveilee samalla omasta rauhasta ja eristäytyneisyydestä. Luin sarjan pikavauhtia läpi, mutta säästin yhden osan matkalleni."

"Jollakin kummallisella tavalla tämä paikka [Valamon luostari] ottaa minut syliinsä. En tiedä tästä paikasta juuri mitään, kuten en ortodoksisuudestakaan. Luettuani Filokaliat tutkin Lappeenrannan kirjaston internet-koneella luostarin kotisivuja, mutta tulin tänne silti vailla syvempää käsitystä siitä mitä täällä tehdään."

Seuraavassa kappaleessa kerrotaan Valamon luostarin museosta, mutta tuo kappale laittoi minut kävelemään töissä tämän vitriinin äärelle:

Rukousta ja kilvoittelua esittelevä vitriini RIISAn Pyhyyden portailla-kokoelmanäyttelyssä.

"Museossa pysähdyn erään vitriinin äärelle. Sen sisus salpaa hengitykseni. Katson kuin naulittuna vitriiniin aseteltua asua, joka kiehtoo minua. Aivan kuin tietäisin miltä se tuntuu, kuinka se tuoksuu ja miltä sitä tuntuisi kantaa yllään. Sen tummanpuhuva ilme puhuttelee minua. Se on tehty mustaakin mustemmasta kankaasta, sen reunoissa kulkee valkoisella kirkkoslaavitekstejä, sen kasvot kokonaan peittävä huppu on koristeltu risteillä ja pääkalloilla, ja sen vyötäisillä on musta pitkä rukousnauha. (---) 

-Se on skeemamunkin asu, toteaa museovirkailija ja ravistelee keskustelunavauksellaan minut hereille. Hän kertoo kuinka munkkiudessa on eri asteita ja suuri skeema on niistä viimeinen. Suureen skeemaan vihitty munkki vapautetaan kaikista muista palveluksista ja hänen tehtäväkseen jää ympärivuorokautinen rukoilu. Suureen skeemaan ei Suomessa ole vihitty ketään yli viiteenkymmeneen vuoteen, valistaa virkailija minua."

Skeema - skeemamunkin vaate, Petsamon luostari, 1800-luvun loppu, villa ja kirjonta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.

Oli häkellyttävää löytää Värityskirjasta jotain, joka ei keskivertokansalaiselle kerro yhtään mitään (tai sitten skeema-sana vie ajatukset psykologiaan ja mielen sisäisiin malleihin). Siinä Annala kuitenkin kuvaili tuntojaan ja ajatuksiaan skeeman ääressä. Skeeman, joka on tietyllä tavalla minun työarkeani päivittäin. Siellä ne ovat, näyttelyn joukossa kertomassa omaa tarinaansa ortodoksisen kirkon ja kulttuurin historiasta Suomessa. Ja minä olen päässyt osaksi sitä ketjua, joka saa välittää tietoa eteenpäin tuleville sukupolville.

Nil Stolbenskin veistokset 1800-luvulta ja 1800-1900-lukujen vaihteesta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.

RIISAn skeemavitriinissä on myös kuusi puuveistosta, jotka esittävät pyhittäjä Nil Stolbenskia skeemassaan. Hän syntyi Novgorodin hiippakunnassa 1400-luvun lopulla ja antoi munkkilupauksen Kripetskin luostarissa. Myöhemmin Nil siirtyi Tverin läänissä sijaitsevalle Stolobnojen saarelle ja kilvoitteli täydellisessä yksinäisyydessä 27 vuotta.  Hieman ennen hänen kuolemaansa saarella kävi Nikolskin luostarin johtaja Sergei ja antoi Nilille ehtoollisen. Kun hän seuraavana päivänä tuli veljestön kanssa takaisin saarelle, hän huomasi Nilin kuolleen. Nil Stolbenski on kuvattu puuveistoksissa sellaisena kuin hänet löydettiin 1555: istuma-asentoon kuolleena, kainalotukien varassa. Sergei siunasi ja hautasi Nilin saarelle. Saarella uskotaan tapahtuneen lukuisia ihmetekoja, ja myöhemmin saarelle muuttaneet munkit rakensivat sinne kirkon. Tsaari Aleksei Mihailovitsin hallituskaudella (1645–1676) saarelle rakennettiin kivikirkko, jonne pyhittäjän jäännökset siirrettiin 1671.

Marko Annalan Värityskirja sai siis aivan uudenlaisen sivujuonteen tämän yhtymäkohdan ansiosta.

Oletteko jo lukeneet Värityskirjan?

Neulalla maalatut

Näinhän siinä piti käydä. Ensi viikolla vietän kesälomaviikkoani, mutta sitä ennen tässä ollaan kaksi päivää sairaslomalla. Kurkkuun nousi kaktus, nielu kipeänä, nenä tukossa ja posket turvoksissa. Töistä passittivat sairaslomalle. Kuumeenkin illaksi iski. Näinköhän kroppa heittäytyi lomatunnelmiin ennen aikojaan? Ei jaksanut skarpata. Toivon todella, että tämä olisi pian ohi, sillä ensi viikolla on paljon kaikkea kivaa tiedossa (ja hommaa ei voi oikein perua). Uni on tehnyt hyvää, nyt kun taas saa hengitettyä normaalisti nenän kautta. Ilmoitan jo etukäteen, että aion olla täydellisessä somehiljaisuudessa suurimman osan tulevasta viikosta.

Töissä on ollut, yllätys yllätys, kiireistä, mutta mikä parasta: uusi erikoisnäyttelymme avautui ja olen siitä ylpeä! Tällä kertaa näyttelytila Ravenna on täyttynyt käsinkirjotuista kulta- ja silkkilankatekstiileistä. Näyttely juhlistaa samalla Valamon opiston 30-vuotista taivalta. Venäläiset kaksoissisarukset Nina ja Nadezhda Osipova ovat opettaneet käsinkirjontaa Valamon opistossa jo 25:n vuoden ajan ja me saimme lainaan heidän taidonnäytteitään. Mukana on myös sisarusten suomalaisten oppilaiden kirjomia töitä. Ymmärrän käsitöistä melko vähän, mutta sen ymmärrän, että tähän haasteelliseen ja pikkutarkkaan tekniikkaan menee todella paljon aikaa. Lopputulokset ovat kyllä kaikkien niiden työtuntien arvoisia.

Nina ja Nadezhda Osipova Uuden-Valamon luostarin johtajalle, arkkimandriitta Sergeille, valmistamansa felonin edessä.

Yksityiskohta arkkimandriitta Sergein felonin kirjotusta olkakappaleesta.

RIISAn henkilökunta kiittää Osipovan sisaruksia.

Yksityiskohta käsinkirjotusta Suojelusenkelistä. Yksityiskokoelma.

Keskeneräinen käsinkirjottu ylienkeli. Yksityiskokoelma.

Osipovan sisarukset tutustumassa Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyyn. Tarkastelun kohteena on pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisen muistoarkun eli kenotafin peite.

Käsityön ystävät, tervetuloa ihastelemaan teknistä taituruutta RIISAan 17.12.2016 saakka. Kokoelmanäyttelyssä käsityöperinteiden historiaan ja taidonnäytteisiin pääsee tutustumaan paitsi kulta- ja silkkikirjontaa myös esimerkiksi emalointia, pakotusta, filigraania ja tietysti ikonimaalausta katselemalla.

Mysteeritekstiili

On tästä jo joitain viikkoja aikaa, kun työkaverini tuli sanomaan, että RIISAan saapui kaksi miestä Petäjävedeltä. Toisella kuulema pitkä parta ja... Työkaverini ei ehtinyt sanoa lausettaan edes loppuun, kun jo huudahdin Seppo! ja kiiruhdin tervehtimään. 

Te muistatte minun inventointiprojektini Petäjäveden seurakunnassa viime syksynä. Olipa mukava nähdä kirkkoherra Seppo Ojalaa uudelleen ja kuulla kuulumisia. Petäjäveden seurakunta remontoi uutta kirkkoa (1879) ja osa remonttibudjetista käytetään taiteeseen (HIENOA). Tämän vuoksi he olivat tulleet katsomaan meidän Faces of Christ -näyttelyämme.

Sepon vierailusta muistui mieleeni, että unohdin silloin projektin tiimellyksessä esitellä teille erään mysteeriteksiilin. Kuten ehkä muistatte, projektin myötä löytyi kaikkea jännittävää.  

Uuden kirkon esineinventoinnissa tuli vastaan tällainen tekstiili:

Kyselin seurakunnan henkilökunnalta josko joku tietäisi tästä enemmän, mutta kukaan ei osannut sanoa mikä tai mistä se on. Kuvio oli selvästi ollut osa kokonaisuutta, mutta en tiennyt mitä. Tekstiilin korkeus on 53 cm ja leveys noin metrin. Kysyin Sepolta luvan ja sain viedä tekstiilipalan yliopistolle tutkittavaksi. Kukaan yliopistollakaan ei suoralta kädeltä osannut sanoa mikä se on ollut. Yksi osasi kertoa kirjontatekniikoista ja toinen ajoitti sen tyylin perusteella 1920-luvulle. Ajoitus paljastui myöhemmin oikeaksi.

Toinen ohjaajistani huomasi tekstiilissä jotain tuttua ja alkoi selvittää valokuva-arkistoa. Pienen etsinnän jälkeen kävi ilmi, että Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa on samanlainen, mutta kokonainen tekstiili:

Jyväskylän kaupunkiseurakunta. Kuva täältä.

Kyseessä on siis osa antependiumia eli alttarivaatetta. Tummanpunaiseen, puuvillasamettiseen alttarivaatteeseen on kirjottu kanervanpunaisella holvikaarikuvioita ja keskellä on samanlainen kuvio kuin Petäjävedeltä löytynyt tekstiili.

Paljastui, että tekstiili on osa Rafael Blomstedtin (1885-1950) suunnittelemaa Risti -nimistä alttarivaattetta. Hän suunnitteli sen Suomen Käsityön Ystävien 40-vuotisjuhlanäyttelyyn Helsinkiin vuonna 1919. Kyseinen näyttely oli samalla Suomen ensimmäinen kirkkotekstiilikilpailu. 

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan alttarivaate ei ole täysin identtinen tuon vuoden 1919 voittajatekstiilin kanssa, sillä se on toteutettu hieman muunnellen Jyväskylän kaupunginkirkon alttaripöydän mittojen mukaan. Näin on ollut todennäköisesti myös Petäjävedellä. 

Jyväskylässä järjestettiin vuonna 1926 kristilliset taidepäivät ja todennäköisesti Jyväskylän alttarivaatteen hankkiminen liittyy sekä kilpailuvoiton että taidepäivien yhteisvaikutukseen. Ryhmä aktiivisia seurakuntalaisia lahjoitti alttarivaatteen Jyväskylän seurakunnalle.

Petäjävedelle alttarivaate kuitenkin tilattiin ostokuitin mukaan jo vuotta aiemmin 1925. (Riemastuin alkuperäisen kuitin löytymisestä!) Kuitista näkee, että tilaús on tehty toukokuun 29. pvä ja alttarivaate on toimitettu noin kaksi kuukautta myöhemmin 22. heinäkuuta 1925. Suomen Käsityön Ystävien näyttelyluettelossa Blomstedtin suunnitteleman alttarivaatteen hinnaksi oli määritelty 3700 markkaa, mutta kuitin mukaan Petäjäveden seurakunta maksoi alttarivaatteesta huomattavasti vähemmän. Kuitti on osoitettu "Kirkon isäntä Herra W. Flinkmanille".

Tekstiilin tarkoitus ratkesi, mutta arvoitukseksi jäi edelleen, 

että mitä lopulle alttarivaatteelle on käynyt. 

Miksi jäljellä on enää koristekuvio?

Terveiset Petäjäveden seurakuntaan!

Kuopion tuomiokirkko 200 vuotta

Lisää tunnelmia Kuopion kulttuurikentältä. Kulttuurihistoriallisessa museossa on vielä hetken aikaa esillä Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhlanäyttely Ajasta aikaan. Olin innoissani aiheesta jo helmikuussa, mutta kaiken kiireen keskellä kuukaudet vierähtivät jo huhtikuulle. Viestittelin museolle vasta edellispäivänä, että saisinko tulla kamerani kanssa näyttelyyn kuvaamaan ja sainkin kaupan päälle vielä näyttelyn tuottajan kanssani kiertelemään. 

Karoliina Autere hymyili aurinkosesti jo ovella. Hän taustoitti näyttelyn kokonaisuutta, työryhmää ja näyttelyratkaisuja. Minut veti paikalle lähinnä kirkolliset esineet ja tekstiilit, joten olin unohtanut täydellisesti, että näyttelyssä pääsee kokeilemaan myös virtuaalilaseja! Olihan se huikea kokemus! Ihan ensimmäseksi pitää mainita, että tällainenkin hajataittoinen silmälasipöllö voi nauttia kokemuksesta ihan normaalisti, sillä silmälasit mahtuvat vr (virtual reality)-lasien alle. Olen aiemmin kokeillut joitain virtuaalilaseja, mutta ne ovat edellyttäneet omien lasien poisottamista. Sen vuoksi kokemus on aiheuttanut lähinnä päänsärkyä kuin nautintoa. 

Vr-lasit päässä huomasi olevansa tuomiokirkon tornin parveketasanteella. Ympärillä avautui upea 360 astetta kattava tammikuinen pakkasmaisema panoraamoineen ja taivaankansineen. Pientä huimaustakin oli alussa havaittavissa. Minua ohjeistettiin seuraamaan lasien keskellä olevaa pistettä ja liikuttamaan sitä päätä kääntelemällä. Kävelemään ei saanut ryhtyä, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, ettei törmäisi virtuaalimaailman ulkopuolella oleviin seiniin. Lasien keskellä olevaa pistettä liikuttelemalla sai nostettua nykymaiseman päälle mm. historiatietoja ja vuoden 1900 kuvia samoista maisemista. 

Kuva täältä.

Kyseisen virtuaalimaailman takana on kuopiolainen kuvataiteilija ja pelikehittäjä Sampsa Kuha. Kuha myöntää omissa peleissään tekevänsä ”aika paljon räiskintää”, mutta samanaikaisesti hän on taiteilijana kiinnostunut virtuaalitodellisuuden tuomisesta museomaailmaan. Vuonna 2014 hän teki demon tulevaisuuden taidemuseosta, jossa voi astua taulun läpi maalauksen sisäiseen maailmaan. Tämän kokemuksen jälkeen yksikään kävijä ei voi pitää museoita tylsinä ja pölyttyneinä paikkoina. Kun niille annetaan mahdollisuus, vain taivas on rajana (vink vink nykyinen hallitus). Virtuaalimaailma on saanut paljon huomiota ja positiivista palautetta kaikenikäisiltä kävijöiltä.

Ennen vr-laseja kirkon torniin kiivetään videon avulla.

Tämän häkellyttävän kokemuksen lisäksi näyttelyssä on paljon myös perinteisempiä esittelymuotoja. Saavutettavuutta on ajateltu monipuolisesti, sillä näyttelyn sisältöön voi tutustua tavalliseen tapaan seinätekstien avulla, paperiversiona tai verkkonäyttelynä. Halutessaan kävijä voi istahtaa myös kirkonpenkkiin ja katsella seinälle heijastettuja esinenostoja tuomiokirkon historian varrelta. 

Vanhojen urkujen kuvasuurennoken ääressä voi kuunnella 1800-luvun urkumusiikkia. Näytteet J.S. Bachin ja F. Couperin kappaleista on soitettu tuomiokirkon nykyisillä Bruno Christensen & Sønnerin rakentamilla uruilla, mutta äänikerrat on pyritty valitsemaan Johan Råmanin disposition (1839) mukaisiksi.

Nykyinen suvivirsi on iskostunut tajuntaan niin syvästi, että tuntui oudolta tavata vanhasta virsikirjasta vuoden 1701 sanoja:

Jo joutuu armas aika ja suwi suloinen,

joll' kauniist' kaiken paikan kaunistaa kukkanen;

nyt armas auriko meitä taas lähtee lähemmäks,

hän kuolleet hautoo, heitä taas tekee eläwäks.

Ne niitun kukat sorjat, ja laiho laaksossa,

niin ylpiät yrttitarhat, puut wihriät werassa,

ne meillen muistuttawat suurt' hywyytt' Jumalan,

jonk' kaikk' ain' nähdä saawat, juur' ympär' wuoden ain'.

Nyt lintu äänell' sorjall', taas laulaa taitawast',

onk'(?) me siis mahtais Luojall' tääll' weisat iloisest?

Mun sielun' Herraa kiitä, nyt riemu-laululla,

kuin ilottaa ja täyttää meit' laupioill' lahjoilla.

O Jesu Christe jalo! Sä kirkas paistehem',

ain kylmää luontoom' haudo, ja asu tykönäm'!

Sun rakkaudes tuli, ann' palaa sydämes'!

Luo meihin uusi mieli, pois murheet poista myös.

Esine Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Kuva:  KUHMU/ Kari Jämsén.

Kahteensataan vuoteen mahtuu paljon. Karoliina kertoi, ettei näyttelyssä tuoda esille niinkään uskontoa vaan esineistöä ja sitä kautta historiaa ja kulttuuria. Esineistä ei tietenkään voi irrottaa niiden käyttötarkoitusta ja yksi ihmeellisimmistä esineistä oli ns. sammakkoarkku. Koskaan en ollut moisesta kuullut vaikka tiesin, että kirkkojen ja alttareiden alle on haudattu vaikka mitä. Sammakkoarkku löytyi Kuopion tuomiokirkon kivijalasta ja tuotiin museoon vuonna 1900. Vastaavanlaisia sammakkoarkkuja on löydettu tuomiokirkon lattian alta ainakin 32 kappaletta. Tämä osoittaa, kuinka pakanauskonnot kulkivat kristinuskon rinnalla. Arkku liittyy taikauskoon, jossa yritettiin saada itselle lisää kalaonnea tai viedä se vastaavasti pois naapurilta:

"Arkku tehtiin lepästä ja sinne laitettiin kolme palaa verkkoa, jotka oli leikattu naapurin nuottaverkosta. Verkon palat joko käärittiin sammakon ympärille tai laitettiin sen pään alle. Sammakko kiinnitettiin arkkuun neulalla, jossa oli valkoista lankaa. Arkku heitettiin sitten kirkon alle, koska kirkkoja pidettiin erittäin voimallisina rakennuksia, joiden uskottiin antavan voimaa niihin sijoitetuille esineille ja näin ollen siis vahvistavan niihin liitettyjä loitsuja. Mitä lähemmäs arkku saatiin alttaria, sitä voimallisempana taikaa pidettiin."

Tuomiorkirkon saarnatuoli. Kuva: Tuttu Jänis 1930-1939.

Kirkon historiallisista kerroksista kertovat mm. eri remonttivaiheissa tehdyt muutokset. Alkuperäinen 1816 syntynyt uusklassinen arkkitehtuuri ja sisustus säilyivät 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Kirkon sisustus muuttui koristeellisemmaksi 1920-luvulla, jolloin Suomessa vallitsi ns. toinen kansallisromantiikan kausi. Tähän olin tutustunut käytännössä jo Petäjäveden uutta kirkkoa inventoidessa. Itse asiassa tuon Kuopion tuomiokirkon 20-luvun uudistuksen teki sama Kauno S. Kallio, joka toteutti Petäjäveden uuden kirkon uudistuksen vuosikymmen myöhemmin 1930-luvulla. Tuomiokirkko koki pelkistämisen jälleen 1950-luvulla, jolloin haluttiin palauttaa uusklassinen sisustus. Tällöin kirkkohopeat tilattiin Bertel Gardbergilta ja kirkkotekstiilit Dora Jungilta. Näyttelyssä onkin komea rivistö Jungin alttarivaatteita kaikissa liturgisissa väreissä.

Piispa Eino Sormunen vuonna 1962. Kuva: Tuttu Jänis.

Olen nähnyt kuvia ja kuullut puhuttavan Kuopion hiippakunnan piispana toimineen Eino Sormusen (1893-1972) piispansauvasta. Sauva oli hänen 60-vuotislahjansa hiippakunnan seurakunnilta vuonna 1953. Sen suunnitteli taiteilija Väinö Lätti (1912-2012), mutta Sormusen kerrotaan myös itsensä osallistuneen sauvan suunnitteluun. Sauva oli suurempi kuin kuvat olivat antaneet ymmärtää, ja on vaikea kuvitella moista koristeellisuutta luterilaiseen ympäristöön. Häntä tituteerattiin kulttuuripiispaksi, sillä Sormunen puolusti voimakkaasti kirkkotaiteen asemaa seurakunnissa. Taiteen ja koristeellisuuden kaipuu kyllä näkyy tuosta sauvasta. Näyttelyssä on esillä myös yläkuvassa Sormusen päällä näkyvä piispankaapu ja Dora Jungin alttarivaate.

Yksityiskohta Eino Sormusen piispansauvasta.

Museoesine ei ole museoesine mikäli sillä ei ole historiaa ja tarinaa tallennettuna muistiin. Yksi monista näyttelyn esimerkeistä on yllä näkyvä kalkkiliina, joka on valmistettu ennen vuonna 1817. Se on ollut käytössä tuomiokirkossa ainakin vuoteen 1860 ja tämän kyseisen kalkkiliinan Minna Canth mainitsee nuoruuden muistoihin perustuvassa pienoisromaanissaan Hanna.

Minulle tuli yllätyksenä tieto, että tuomiokirkossa oli ennen vuonna 1843 saatua alttaritaulua suuri alttariristi, minkä alle oli sijoitettu kullattu pääkallo ja reisiluut. Tämä viittasi Golgataan ja kuolemasta saatuun voittoon. Nykyisin tällainen esillä oleva pyhäinjäännöskulttuuri tuo välittömästi kaikuja katolisuudesta. Museo sai kullatut reisiluut kokoelmiinsa kirkon remontin yhteydessä vuonna 1961, mutta pääkallo ei ollut mukana lahjoituksessa. Pyhän miehen luut ovat peräisin Viipurista.

Joillekkin nämä kirkolliset esineet ovat ehkä tylsiä, mutta minä olen aina yhtä innoissani kaikesta! Voi tehdä vertailuja ja rinnastuksia aiemmin nähtyihin esineisiin ja asioihin, ja punoa kerta toisensa jälkeen tarinaa kirkon vaikutuksesta kulttuuriin ja päinvastoin. Usko ja uskomukset ovat kuitenkin vaikuttaneet kulttuuriimme kautta aikojen, vaikka nykyisin niiden merkitys onkin vähäisempi ja näkymättömämpi. Mutta kyllä niitä siellä on, kun mietitte esimerkiksi sanontoja Jaakobin paini, Jobin posti, heittää ensimmäinen kivi, varjella kuin silmäteräänsä, kasvoista kasvoihin, ylpeys käy lankeemusken edellä tai kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Jokainen on varmasti joskus kuullut myös esimerkiksi tällaisista uskomuksista:

• Tikapuiden ali ei pidä kulkea, sillä se on huono enne.
• Jos musta kissa juoksee edestäsi tien poikki, niin se on huono enne. Silloin pitää sylkäistä vasemman olan yli.
• Lapsesta tulee tavallista viisaampi, jos se syntyy hammas suussa.
•  Jos hääpäivänä satoi, se ennusti hääparille rikkautta.

Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhlanäyttely Ajasta aikaan

 Kuopion museossa 24.4.2016 saakka.

Liturgisia värejä

Yhtä varmasti kuin värikäs pöytäliina ja suklaamunat kuuluvat pääsiäiseeni, siihen kuuluu myös Keski-Suomen museossa avautuva kevätnäyttely. Olen vieraillut näissä pääsiäisaikaa ennakoivissa näyttelyissä vuodesta 2011 lähtien, ja joka kerta odotan mielenkiinnolla millainen esitys ortodoksisuuteen on tänä vuonna rakennettu. Ortodoksisen näyttelyperinteen loi pitkäaikainen intendentti Erkki Fredrikson ja hänen jäätyään viime vuonna eläkkeelle, tehtävässä jatkaa intendentti Ilja Koivisto. Taustavoimina ja asiantuntijoina ovat toimineet Jyrki Pouta ja Matti Taalas.

Tällä kertaa oma roolini näyttelyvieraana oli hieman toisenlainen. Töissä arkea ilahdutti ihka ensimmäinen omalla nimelläni tullut posti, virallinen näyttelykutsu. RIISA lainasi Keski-Suomen museon näyttelyyn mm. kultabrokadisen piispanpuvun. Eräs kulttuuriluotsi tervehti minut nähdessään kysymällä, että olenko töissä vai lomalla. Osuva vastaus oli töissä Hurmioituneena. Osallistuin avajaisiin toisaalta museon yhteistyökumppanina, toisaalta bloggaajana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun erilaiset roolit asettuivat oudolla tavalla täydellisesti päällekkäin: työminä, blogiminä, henkilökohtainen minä.

Jaan teille pienen osan eräästä puhelinkeskustelusta (pahoittelen Ilja etten kysy sinulta lupaa etukäteen!). Ilja Koivisto soitti minulle ensimmäisen kerran töihin näyttelylainoihin liittyen ja vastasin tietenkin henkilökohtaisella nimelläni. Kun kuulin, että langan toisessa päässä oli Ilja, riemastuin, ja se taisi kuulua voimakkaasti myös äänestäni. En siis ollut aiemmin tavannut Iljaa, vaan olin lähettänyt hänelle sähköpostilla jotain blogitekstejä luettavaksi ja samalla onnitellut uudesta (nykyisestä) työpaikasta. Tilanne oli siis aluksi se, että minä tiesin kuka Ilja oli, mutta Ilja ei tiennyt kuka minä olin. Kun huomasin, että äänensävyni kenties hämmensi, selitin että olin se Henna Hurmioitunut, joka on ollut aiemmin yhteydessä sähköpostilla blogiasioissa. Ahaa, no niinpä tietenkin - olisihan se pitänyt arvata! :D

Tämän vuoden näyttely esittelee ensimmäistä kertaa ortodoksisia kirkkotekstiilejä. Kudotut, kullalla kirjaillut kertoo muun muassa materiaaleista ja niiden muutoksesta, liturgisista väreistä ja niiden merkityksestä. Esillä on diakonin, papin ja piispan pukujen lisäksi esimerkiksi mitroja, ikoniliinoja ja kankaisia riisoja. Näyttelyvieraat pääsevät näkemään yleensä tavallisilta seurakuntalaisiltakin kätketyn antiminssin. Antiminssi on silkkinen liina, johon on kiinnitetty reliikki eli pyhäinjäännös. Sen päällä toimitetaan ehtoollinen ikonostaasin takana olevalla alttaripöydällä. Antiminssi toimii eräänlaisena piispan antamana valtakirjana suorittaa liturgia kyseisessä kirkossa. 

Avajaisten aluksi Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta toimitti perinteisesti rukouspalveluksen, minkä jälkeen näyttelyn avasi niin ikään tuttuun tapaan arkkipiispa Leo. Jyrki Pouta esitteli ja kertoi näyttelyn sisällöstä.  

Nämä näyttelyt ovat olleet vuoroin museon valtavassa yläsalissa, vuoroin alakerran pienessä näyttelytilassa. Tänä vuonna vuorossa oli alakerran pienempi sali, mutta yllätyin kuinka hyvin suurikokoiset tekstiilit oli saatu sommiteltua tilaan. Itse asiassa matalahko tila näytti jopa tavallista korkeammalta, kun stikarit ja felonit oli nostettu osin turvallisuussyistä normaalia katselukorkeutta korkeammalle. Pukujen osat ovat riveissä molempien seinien pituudelta ja hallitsevat tilaa näyttävästi. Ainut mikä hieman pisti silmään olivat felonien erikokoiset henkarit, mutta ymmärrän näyttelybudjetin. Kaikille olisi tuskin ollut aikaa ja rahaa teetättää yksilöityjä ripustimia.

Jos näyttelystä pitäisi valita vain yksi merkittävä tekstiili, niin itselleni se olisi Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta lainattu THE kirkollinen tekstiili, eli Suomessa ainutlaatuinen 1800-luvulla valmistettu musta feloni. Kyseinen feloni toimi esikuvana ylidiakoni Leo Kasangon suunnitelmille. Kasanko suunnitteli toisen maailmansodan jälkeen jälleenrakennuskaudella Suomeen uusien jumalanpalveluspukujen kankaan perusmallin. Tikkurilan Silkki Oy valmisti tätä Jacquard-tekniikalla kudottua viskoosikangasta ainoastaan vuosina 1956-57. Kangas kuvioineen tunnetaan yhä yleisesti nimellä Tikkurilan silkki. Sitä valmistettiin valkoisena, keltaisena ja violettina. Kangas kestää hyvin kulutusta ja vesipesua ja on siksi edelleen käytössä monissa seurakunnissa. 

Avajaisissa oli lämmin tunnelma. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte juttelemaan kanssani, vaihdoitte ajatuksia, kommentoitte näyttelyä (tai hiusrusettiani). Tämä osoitti, ettei Jyväskylä ole unohtanut minua vaikka varsinainen sijoituspaikkani onkin tällä hetkellä Kuopio.

Kudotut, kullalla kirjaillut - ortodoksiset kirkkotekstiilit-näyttely 

Keski-Suomen museossa perjantaihin 15.5.2016 saakka.