Neulalla maalatut

Näinhän siinä piti käydä. Ensi viikolla vietän kesälomaviikkoani, mutta sitä ennen tässä ollaan kaksi päivää sairaslomalla. Kurkkuun nousi kaktus, nielu kipeänä, nenä tukossa ja posket turvoksissa. Töistä passittivat sairaslomalle. Kuumeenkin illaksi iski. Näinköhän kroppa heittäytyi lomatunnelmiin ennen aikojaan? Ei jaksanut skarpata. Toivon todella, että tämä olisi pian ohi, sillä ensi viikolla on paljon kaikkea kivaa tiedossa (ja hommaa ei voi oikein perua). Uni on tehnyt hyvää, nyt kun taas saa hengitettyä normaalisti nenän kautta. Ilmoitan jo etukäteen, että aion olla täydellisessä somehiljaisuudessa suurimman osan tulevasta viikosta.

Töissä on ollut, yllätys yllätys, kiireistä, mutta mikä parasta: uusi erikoisnäyttelymme avautui ja olen siitä ylpeä! Tällä kertaa näyttelytila Ravenna on täyttynyt käsinkirjotuista kulta- ja silkkilankatekstiileistä. Näyttely juhlistaa samalla Valamon opiston 30-vuotista taivalta. Venäläiset kaksoissisarukset Nina ja Nadezhda Osipova ovat opettaneet käsinkirjontaa Valamon opistossa jo 25:n vuoden ajan ja me saimme lainaan heidän taidonnäytteitään. Mukana on myös sisarusten suomalaisten oppilaiden kirjomia töitä. Ymmärrän käsitöistä melko vähän, mutta sen ymmärrän, että tähän haasteelliseen ja pikkutarkkaan tekniikkaan menee todella paljon aikaa. Lopputulokset ovat kyllä kaikkien niiden työtuntien arvoisia.

Nina ja Nadezhda Osipova Uuden-Valamon luostarin johtajalle, arkkimandriitta Sergeille, valmistamansa felonin edessä.

Yksityiskohta arkkimandriitta Sergein felonin kirjotusta olkakappaleesta.

RIISAn henkilökunta kiittää Osipovan sisaruksia.

Yksityiskohta käsinkirjotusta Suojelusenkelistä. Yksityiskokoelma.

Keskeneräinen käsinkirjottu ylienkeli. Yksityiskokoelma.

Osipovan sisarukset tutustumassa Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyyn. Tarkastelun kohteena on pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisen muistoarkun eli kenotafin peite.

Käsityön ystävät, tervetuloa ihastelemaan teknistä taituruutta RIISAan 17.12.2016 saakka. Kokoelmanäyttelyssä käsityöperinteiden historiaan ja taidonnäytteisiin pääsee tutustumaan paitsi kulta- ja silkkikirjontaa myös esimerkiksi emalointia, pakotusta, filigraania ja tietysti ikonimaalausta katselemalla.

Nauhapirta-koru

Niin se vuosi vaihtui ja tänään ollaan taas askeleen lähempänä kolmeakymmentä. Sain syntymäpäivälahjaksi yhden hienoimmista keksinnöistä, mihin olen hetkeen törmännyt. Käsityöyrittäjä Åsa Broon suunnitteleman Nauhapirta-kaulakorun, jolla voi valmistaa nimensä mukaisesti myös erilaisia nauhoja.

"Åsa Broolle käsityöt ovat kertomuksia kadonneesta ajasta, rakastetusta ihmisestä tai ihmisenä elämisen taidosta. Åsa näkee käsityön sukupolvesta toiseen periytyvänä perinteenä. Åsan ympäristössä on harrastettu kaikenlaista käsityötä hänen lapsuudestaan saakka. Hänelle käsityön perusmerkitys on leikkiä ja parantaa muistuttamalla elämän pienistä iloista."

"Åsa Broo on suunnitellut modernin pienen nauhapirran, jonka tekniikka on sama kuin ennen; loimella ja kuteella luodaan litteitä tai pyöreitä nauhoja. Kun nauhapirtaa ei käytetä, se voidaan ripustaa kaulaan koruksi. Näin nauhapirta on aina ulottuvilla kun kudontainspiraatio iskee. Lisäksi se on esillä muistuttamassa meitä vanhoista rakastetuista perinteistä."

Suomen Kädentaidot valitsi Nauhapirran vuoden 2014 uutuustuotteeksi. 

"Kilpailussa arvostetaan erityisesti kotimaisen käsityön arvoja, kuten hyvää suunnittelua, perinteisten menetelmien ja materiaalien käyttöä sekä niiden innovointia nykypäivään, erinomaista työn laatua ja esteettisyyttä sekä kestävyyttä ja ekologisuutta. Uutuustuotteen tulee myös olla muotoilultaan uusi ja yleisilmeeltään raikas. Kokonaisarvioinnissa huomioidaan tuotteen käytännöllisyys ja mahdollisuudet hyvään kaupalliseen menestykseen. Raati totesi Nauhapirran täyttävän kaikki kriteerit."

Tässä yhdistyy upeasti perinne ja moderni, käytännöllinen ja koristeellinen. 

Juuri ne ominaisuudet joista pidän. Ihana lahja! :)

Kirsi Neuvosen karkkikaupassa

Kirsi Neuvonen vietti viikonloppuna Pajagalleriansa 7v. synttäreitä. Hävettää myöntää, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kävin vierailulla, vaikka kutsu oli käynyt aikoja sitten. Pajagalleria on avoinna perjantaisin klo 12-18, osoitteessa Puutarhakatu 10 (Jyväskylä), mutta oli nyt poikkeuksellisesti avoinna myös lauantain ja sunnuntain klo 12-16. Olen kulkenut liikkeen ohi tietämättäni useita kertoja käydessäni tien toisella puolella olevassa Fidassa.

 Ovensuussa oli kirja- ja vihkopiste ja toisella seinällä korttiparatiisi.

Teoksia on esillä kahdessa huoneessa galleriamaisesti. 

Vedokset on lajiteltu vuosittain eri laatikoihin.

Keskustelimme mm. tulevasta Vantaan taidemuseon näyttelystä. Olen vieläkin yllättynyt ja mahdottoman otettu, että Neuvonen nimesi näyttelynsä tämän blogitekstin inspiroimana. Inspiroitumista on siis tapahtunut puolin ja toisin! Puheeksi nousi myös kirkkotaide oman gradututkimukseni myötä, mutta Neuvonenkin on toteuttanut kirkkotaidetta Tampereen seurakuntien vihki- ja kastekappelina toimivaan Lähde-kappeliin. Siihen liittyvät yllä ja alla näkyvät kirjamaiset diptyykkiteokset. Neuvonen nimesi työnsä Lähdeteokseksi.

Käytävän päässä on paja, jossa taidetta syntyy. Pääsin seuraamaan, kun Kirsin työntekijä vedosti Pienet puut -teosta. Painovärien tuoksu toi tilaan oman tunnelmansa.

Ylimääräiset värit pyyhitään laatoista pois...

...ja laatta on valmis prässiin.

Neljä eri painolaattaa kokonaisuus väreineen vaati ja lopputulos oli tämä.

Valmiita vedoksia kuivumassa.

Niin paljon kauniita teoksia ympärillä, että olo oli kuin karkkikaupassa. Ilman kaloreita. ;) 

Onnea Pajagallerialle ja tulevaan kevään näyttelyyn!

Talo - koti vai mainos?

Keski-Suomen museossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely. Tynkkynen on ammatiltaan muotoilija, joka mielestäni näkyykin näyttelyn teoksissa. Hän on nostanut pääosaan viivan, sen varjon ja käsityömaailmasta tutut tekniikat. Painopiste on vuosien saatossa kallistunut yhä enemmän taiteelliseen ilmaisuun. Materiaali ei ole enää lähtökohta vaan se seuraa ideaa. Käsityöperinne on kuitenkin edelleen hänen kiinnostuksensa kohteena ja ideoittensa lähteenä.

Ovensuuhun oli kerätty lehtikirjoituksia näyttelystä. Yhdessä jutussa kirjoitettiin seuraavaa:
"(---)Tämä leikki, valaistus ja painottumuuden tuntu ovat näyttelyn parasta antia. Töitä kannattelevat ideat ovat hyvin yksinkertaisia ja visuaalisuus pelkistettyä. Siksi Talo-tila -näyttely on varsin nopeasti nähty, eikä tunnu kasvavan, vaikka sille antaisi aikaa."

Näin ajattelin ensinäkemältä itsekin. Varsin nopeasi nähty, eikä se tunnu kasvavan. Himmelihommeli eli Unikylä ja Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille olivat näyttelyn ehdottomimmat vetonaulat, joissa leikittiin valolla ja varjolla.

Hanna Tynkkynen: Lähiö, 2014.

Teosten muodot olivat yksinkertaisia ja pelkistettyjä, jonka vuoksi tuntui hankalalta syventää ajatuksia. Lähiö teos muistutti rintamamiestaloalueita, joissa samanmuotoisia rakennuksia on ripoteltu pitkiin riveihin. Talojen väliin jäävät muodot toivat mieleen tonttialueet ja puna-musta värimaailma muistutti karjalaisuudesta.

Hanna Tynkkynen: Himmelihommeli eli Unikylä.

Näyttelyn pääroolin saanut Himmelihommeli eli Unikylä koukutti. Se näytti kauniilta ja kiehtoi moniulotteisuudellaan, mutta kesti kauan ennen kuin sain mistään ajatuksesta kiinni. Päätin alkaa listaamaan konkeettisia näkymiä:  viivat, varjot, geometria, talot, läpinäkyvyys, keveys, liike, hauraus, talo --> katto pään päällä --> asuminen --> tyhjät tilat --> kodittomuus. Näistä ajatuksista tulin miettineeksi kumpi on varsinaisessa pääroolissa: himmelitalot vai seinille heijastuvat talojen varjokuvat? Tämä ajatus palautti mieleeni jokin aika sitten (ehkä aamu-tv:ssä) näkemäni keskustelun, jossa pohdittiin 2000-luvun asuntomarkkinoita ja niiden muutoksia. Järkytyksekseni kuulin, että ennen nykyistä lamakautta jo ensiasuntojen ostajat ostivat suoraan ns. unelma-asunnon, jonka vuoksi joutuivat ottamaan suuria lainoja. Aiemmin oli ostettu tarpeeseen sopiva koti ja kartutettu omaisuutta pikkuhiljaa unelmakotia varten. Osa nuorista aikuisista joutui sitten laman myötä melkoisiin vaikeuksiin asuntokauppojensa kanssa, kun olivat ostaneet tarvettaan suuremman asunnon. Voin tietyllä tavalla samastua siihen haaveeseen unelmakodista. Varsinkin sisustusblogeissa hehkutetaan unelma-asumista, kodin laittamista ja remontointia. Kaikki näyttää helpolta ja upealta. Todellisuudessa blogimaailman alla on ihan tavallinen elämä, mutta sinne blogiin poimitaan ne arjen kauniit hetket, vastoinkäymisiä harvoin esitellään.

Unikylä kiteytti loppujen lopuksi ajatuksen hienosti. Himmelitalot kuvasivat asuntomarkkinoita ja asumista, mutta läpinäkyvyydessään havainnollistivat sen tosiasian, että ulkopuolisille näkyy loppujen lopuksi vain raamit ja jokainen rakentaa kotinsa sisällön itse. Seinille heijastuneet varjot näyttäytyvät aina todellista taloa suuremmilta, jonka vuoksi ne kuvaavat niitä haaveita, joita jokaisella on omasta unelma-asunnosta. Tasapainottelu todellisuuden ja varjokuvien välillä on vaikeaa ja sosiaalinen media kyllä röyhkeästi kannustaa tavoittelemaan varjokuvia. Oli kuitenkin lohduttavaa huomata, että himmelitalot riippuivat turvallisesti kiinni katosta, kun varjokuvista tuo tukiköysi oli lähes kokonaan kadonnut.

Tämän jälkeen Lähiö -teos tuntui mukavan turvalliselta. Esimerkiksi karjalaista siirtoväkeä asuttaessa taloissa ja unelmissa ei pröystäilty, taloja rakennettiin oikeaan tarpeeseen. Vaikka asuinalueiden talot muistuttivat toisiaan ja olivat ulkoisesti lähes toistensa kopioita, jokainen rakensi kotinsa omannäköisekseen. Talot olivat sisältä koteja, eivät mainoksia.

Hanna Tynkkynen: Karkulaiset, 2014.

Karkulaiset -teos tasapainoilee kuvaavasti näiden kahden teoksen välissä. Osa taloista on tukevasti alustallaan, mutta osa karkaa vaivihkaa osaksi Unikylän varjokuvia. Karkulaisia on löydettävissä sieltä täältä näyttelyn seiniä.

Hanna Tynkkynen: Valotalo ei Uusi elämä pitsiliinoille, 2014.

Toinen näyttelyn vaikuttavista teoksista oli Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille. Ensinäkemältä tämäkin oli vain kaunis kuori ilman sen suurempaa sisältöä, mutta jatkoin jo aloittamallani polulla. Muoto on samanlainen kuin Unikylän himmelitaloissa, mutta tällä kertaa talo ei olekaan läpinäkyvä vaan verhottu valkoiseen kankaaseen. Ikkunoina toimivat käsintehdyt pitsiliinat. Sisälle voi kurkistaa, mutta ovea et talosta löydä. Ulos näyttelytilan seinille heijastuu koristeelliset varjokuvat eli ne mitä talon sisältä on haluttu ulkopuolisille heijastaa. Valot on suunnattu juuri siten, että kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman näyttävä. Mutta kun katsoo talon sisälle, siellä ei ole lämpöä, ei lattiaa, ei kalusteita, ei ihmisiä. Talo on tyhjä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä sai todella miettimään mitä koti minulle merkitsee.

Aiemmin mainitun lehtijutun kirjoittaja ei ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa näyttelyssä, sillä kyllä se kasvoi kun sille antoi aikaa. Nopeasti nähty, mutta katsominen vie kauemmin.

Osallistuin Hanna Tynkkysen näyttelyyn liittyen myös himmelityöpajaan, jonka ohjaajana toimi taiteilijan äiti Tiiti Tynkkynen. Kolmetuntisessa tapahtumassa harjoiteltiin perusmuotojen rakentamista. Himmelin tekeminen on ollut pitkäaikaisena haaveena ja nyt sain siihen jo vähän tuntumaa. Ei se ollutkaan niin hankalaa kuin olin alun perin ajatellut. Työpaja tuotti tällaisen lopputuloksen:

Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely 
Keski-Suomen museossa sunnuntaihin 9.11.2014 saakka.

Ps. Jos joku tunnistaa Lähiö ja Karkulaiset -teoksissa
käytetyn tekniikan, olisin iloinen informaatiosta. :)

Akateeminen taideperinne

Arkeen paluu palautti mieleeni myös viime kevään akateemisen taideperinteen kurssin, johon liittyi käytännön sight-size metodin harjoittelu. Minulla on ollut mielikuva, että nykytaide ei osaa arvostaa akateemista taidetta ja samojen ajatusten kanssa oli myös Sight-size metodikurssin vetäjä Ninni Heldt. Hän haluaa omalla tekemisellään palauttaa akateemisen piirustuksen arvostuksen osana kuvataiteilijan ammattia. Hän on opiskellut akateemista taidetta mm. Firenzen taideakatemiassa. Monelle akateeminen taide näyttäytyy tylsänä kipsimallien jäljentämisenä, mutta on huomioitava että kyseinen taito kantaa mukanaan vuosisatojen perinnettä.

Kipsikopio Michelangelon Davidista. Latvian taideakatemia.

Historia

Akateeminen taide tarkoittaa sääntöjä ja opetusjärjestelmää, jotka luotiin 1600-luvun akatemioissa vahvistamaan jäljittelyn, ”luonnon” ja uudelleen luomisen ajatusta. Ensimmäiset akatemiat olivat syntyneet Eurooppaan jo 1400-luvulla, mutta ensimmäinen taiteilijoiden akatemia, Accademia del Disegno (it. piirustus), perustettiin Firenzeen vuonna 1563 Cosimo I dei Medicin (1519-1574) toimesta. Varsinainen taideakatemian toimeenpanija oli kuitenkin taidemaalari/arkkitehti Giorgio Vasari (1511-1574), joka halusi vapauttaa taiteilijat kiltajärjestelmien rajoituksista ja luoda ylevän henkisen ympäristön, jossa he saivat harjoittaa ammattiaan rauhassa. 

Tietä akateemiselle taidesäännöstölle oli viitoittanut jo muun muassa Leon Battista Alberti (1404-1472) renessanssin taideteoriallaan De pictura (1435). Tutkielmassaan Alberti painotti, että maalaustaiteen tuli esittää silmin havaittavia kohteita siten, että taiteilijat lisäävät niiden kauneutta poimimalla parhaimmista vartaloesimerkeistä osia ja piirteitä omaan taiteelliseen työhönsä. Kauneus oli Albertille harmoniaa sekä kaikkien osien sopusointua, suhteita ja järjestystä. Taiteen kaikkia keinoja, kuten värejä, tuli häneen mukaansa käyttää realistisen vaikutelman aikaansaamiseksi.

Samaa polkua kulki myöhemmin myös Giovanni Pietro Bellori (1613-1696), joka kehitteli vuonna 1664 platonismia muunnellen "maalarin idean", jossa taiteilijan tuli täydellistää kauneus ja yhdistää totuus näkyvän todellisuuden jäljittelyyn. Täydellisimmillään kauneus oli Bellorin mukaan antiikin parhaimmissa veistoksissa. Näiden oppien myötä taideakatemioiden jäsenet piirsivät elävän mallin ohella myös antiikin kuuluisimpien veistosten kipsikopioita. Paitsi antiikin veistokset myös renessanssitaiteilijoiden, kuten Michelangelon ja Rafaelin, teokset toimivat akatemioiden esikuvina. Opetus painottui nimenomaan piirtämiseen ja värienkäyttö oli Albertin teoriasta poiketen toissijaista. Taidesäännöstön noudattamista valvottiin erilaisin kokein ja kilpailuin.

Bellorin luennot painettiin vuonna 1672 teokseen Vite de pittori, scultori ed architetti moderni, josta tuli ranskalaisten taideakatemioiden opetuksen pohja. Tätä Ranskaan omaksuttua taidesäännöstöä täydennettiin myöhemmin Roomassa opiskelleiden ranskalaistaiteilijoiden, mm. Charles-Alphonse Dufresnoyn (1611-1668), Charles Lebrunin (1619-1690) sekä André Pélibienin (1619-1695), toimesta. Viimeksi mainittu Pélibien vakiinnutti taideakatemioihin niin sanotun lajihierarkian, jossa alimpana oli arkitodellisuutta kuvaava asetelmamaalaus, josta noustiin ylemmäs maisemamaalaukseen ja muotokuvaukseen. Ylimpänä hierarkiassa oli kertomuksia (allegoriat, antiikin mytologiat, Raamatun aiheet) kuvittava historiamaalaus.

Euroopassa akateemisesta taiteesta tuli ylemmän kansanluokan omistamaa, kun mesenaatteina toimivat kuninkaat, kirkko, aatelisto ja rikkaat porvarit, joiden kauneusihanteita taiteen tuli palvella. Akateeminen taidesäännöstö kukoisti vielä koko 1700-luvun, mutta joutui väistymään modernien taidesuuntien tieltä 1800-luvulla.

Akateemisen taiteen huippu oli historiamaalaus. Jacques-Louis David: Horatiuksen vala, 1784. Kuva täältä.

Akateemisuus horjuu

Yhteiskunnallisen aseman muutos 1800-luvulla teki taiteilijoista kapinallisia, jolloin alettiin taistella akatemioita ja niiden pinttyneitä taidesääntöjä vastaan. Taiteilijat alkoivat tietoisesti rikkoa sääntöjä ja kiinnittää enemmän huomiota sisältöön ja kuvaustapaan kuin varsinaiseen muotoon. Tämä oli osa kansainvälistä ajatusta taiteilijan vapaudesta ja yksilöllisestä luovuudesta. Realistisuus hylättiin muiden perinteiden kanssa ja opetelluista piirustustaidoista tuli lähes este todelliselle ja uudelle neroudelle. Akateeminen taideperinne joutui tämän myötä Euroopassa laskusuhdanteeseen, kun akatemioita suljettiin ja taiteilijat yksi toisensa jälkeen omaksuivat 1900-luvun modernin taiteen uudet ismit. Toinen maailmansota ravisteli modernismin taidekenttää ja taiteilijoita pakeni Amerikkaan. Akateemisen taiteen perinteitä opetettiin edelleen Itä-Euroopassa ja Venäjällä, mutta suhteellisen eristyksissä lännestä. Lännen perinteitä pitivät yllä vain yksittäiset taiteilijat, jotka olivat ehtineet oppia akateemiset metodit ja siirsivät niitä eteenpäin. Amerikka koitui eurooppalaisen akateemisen taideperinteen pelastajaksi, sillä sinne siirtyneet taiteilijat siirsivät oppejaan uusille sukupolville, jotka perustivat uusia taideakatemioita.

Akateemisuus veistostaiteessa. Etienne-Maurice Falconet: Krotonin Milo, 1754, marmori. Kuva täältä.

Yhden tunnetuimman akateemisen taiteen edustajan, William-Adolphe Bouguereaun, maalaus: Gabrielle Cotin muotokuva, 1890. Kuva täältä. 

Akateeminen taide 2010-luvulla? 

Modernismin vapaan taiteilijan periaate elää yhä vahvasti myös 2010-luvun nykytaiteilijoissa jotka ajattelevat, että luovuus on nimenomaan se ominaisuus joka määrittää todellisen taiteilijan. Akateemisen taiteen perinne elää kuitenkin edelleen kaikissa taidekouluissa, joissa hyödynnetään perinteisiä metodeja. Realistisen piirtämisen ja maalaamisen keinoin opetellaan kuvaamaan ääriviivoja, anatomiaa, varjoa ja valoa sekä tilan ja objektin välistä suhdetta. Nämä keinot opittuaan taiteilijoiden oletetaan siirtyvän voimakkaammin luovaan itsensä ilmaisuun. Ninni Heldt kertoi oman kokemuksensa taidekoulusta, jossa ohjaavat opettajat olivat sanoneet hänelle, ettei suorasta havainnosta voinut työskennellä saati ilmaista itseään taiteellisesti. Tämän väitteen kumotakseen Heldt lähti opiskelemaan akateemista taidetta Firenzen taideakatemiaan. Kyseisen akatemian johtaja ja perustaja, Daniel Graves, on sanonut oivaltavasti, että vaikka oppisi maalaamaan kuin Rembrandt se ei tarkoita, että osaisi vangita maalaukseensa saman tunnelman kuin Rembrandt. Akateeminen piirustus- ja maalaustekniikka antaa kyllä välineet yksityiskohtaiseen ja realistiseen taiteen tekemiseen, mutta jokaisen tulee vangita ja luoda teoksen tunnelma itse, joka lopulta osoittaa todellisen taiteilijuuden.

Ninni Heldt: Kylpijä ja auringonkukka, 2012, öljymaalaus, 90x46 cm. Kuva: copyright Ninni Heldt.

Akateeminen taideperinne ei ole siis kadonnut vaikka siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Useat ammattitaiteilijat vaikuttavat edelleen suhtautuvan realistiseen kuvaukseen luovuutta rajoittavasti, vaikka sen ymmärretään auttavan opiskeluvaiheessa ja tiellä kohti ”oikeaa” taiteilijuutta. Tavallisten kansalaisten keskuudessa akateeminen taide nähdään edelleen arvokkaana ja hienona, sillä realistisen jäljentämisen ymmärretään vaativan taitoa. Taidehistoria kantaa puolestaan akateemisen taiteen perinnettä arvottamalla taidetta muun muassa tyylisuuntien mukaan. Nykytaiteen keskellä ei ole enää samanlaisia selviä rajanvetoja maisema-, muotokuva- tai historiamaalausten suhteen kuin ennen, mutta alimmaksi tuntuu pudonneen nimenomaan muotokuvamaalaus, koska ne lasketaan tilaustöiksi ja siksi taiteilijan vapautta rajoittaviksi.

Olga Malytcheva: Jaana Polamo, 2007.

Daniel Gravesin mukaan akateeminen taideperinne kehittyy, muuttuu ja vahvistuu koko ajan sitä mukaa kun uudet taiteilijasukupolvet etsivät sen avulla oman taiteensa ilmaisumuotoja. Tulee muistaa, että vaikka taiteilijat käyttäisivätkin samoja perinteitä, aiheet ja mielenkiinnon kohteet ovat jokaisella erilaisia. Aika ja yhteiskunta luovat myös omat tyylinsä ja mielenkiinnon kohteensa. 2010-luvulla ei voi syntyä uusia leonardoja tai rembrandteja, sillä yhteiskunta on erilainen kuin 1500- ja 1600-luvuilla. Uuden vuosituhannen tulee luoda oma taiteensa ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka akateemisen taideperinteen omaavat taiteilijat asettuvat tulevaan taidehistorian kaanoniin.

Jukka Huhtala: Plague 2, 2010, öljymaalaus, 200x200 cm.

Ninni Heldtin lisäksi realistista taideperinnettä kuljettavat omalla tavallaan Suomessa eteenpäin esimerkiksi Olga Malytcheva, Vincent Bakkum, Anssi Mikael Okkonen ja Jukka Huhtala. Viimeksi mainittu on virkistänyt realistista kuvaamista rikkomalla 3-ulotteista muotoa maalipinnalla ja luomalla näin taiteeseen uutta twistiä.

Anssi Mikael Okkonen: Suuri illuusio, 2012, lyijykynä kartongille, 90x120 cm.

Viehättääkö akateeminen taide tai sen perilliset Sinua 

vai miellyttääkö abstraktimpi ilmaisu enemmän?