Talo - koti vai mainos?

Keski-Suomen museossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely. Tynkkynen on ammatiltaan muotoilija, joka mielestäni näkyykin näyttelyn teoksissa. Hän on nostanut pääosaan viivan, sen varjon ja käsityömaailmasta tutut tekniikat. Painopiste on vuosien saatossa kallistunut yhä enemmän taiteelliseen ilmaisuun. Materiaali ei ole enää lähtökohta vaan se seuraa ideaa. Käsityöperinne on kuitenkin edelleen hänen kiinnostuksensa kohteena ja ideoittensa lähteenä.

Ovensuuhun oli kerätty lehtikirjoituksia näyttelystä. Yhdessä jutussa kirjoitettiin seuraavaa:
"(---)Tämä leikki, valaistus ja painottumuuden tuntu ovat näyttelyn parasta antia. Töitä kannattelevat ideat ovat hyvin yksinkertaisia ja visuaalisuus pelkistettyä. Siksi Talo-tila -näyttely on varsin nopeasti nähty, eikä tunnu kasvavan, vaikka sille antaisi aikaa."

Näin ajattelin ensinäkemältä itsekin. Varsin nopeasi nähty, eikä se tunnu kasvavan. Himmelihommeli eli Unikylä ja Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille olivat näyttelyn ehdottomimmat vetonaulat, joissa leikittiin valolla ja varjolla.

Hanna Tynkkynen: Lähiö, 2014.

Teosten muodot olivat yksinkertaisia ja pelkistettyjä, jonka vuoksi tuntui hankalalta syventää ajatuksia. Lähiö teos muistutti rintamamiestaloalueita, joissa samanmuotoisia rakennuksia on ripoteltu pitkiin riveihin. Talojen väliin jäävät muodot toivat mieleen tonttialueet ja puna-musta värimaailma muistutti karjalaisuudesta.

Hanna Tynkkynen: Himmelihommeli eli Unikylä.

Näyttelyn pääroolin saanut Himmelihommeli eli Unikylä koukutti. Se näytti kauniilta ja kiehtoi moniulotteisuudellaan, mutta kesti kauan ennen kuin sain mistään ajatuksesta kiinni. Päätin alkaa listaamaan konkeettisia näkymiä:  viivat, varjot, geometria, talot, läpinäkyvyys, keveys, liike, hauraus, talo --> katto pään päällä --> asuminen --> tyhjät tilat --> kodittomuus. Näistä ajatuksista tulin miettineeksi kumpi on varsinaisessa pääroolissa: himmelitalot vai seinille heijastuvat talojen varjokuvat? Tämä ajatus palautti mieleeni jokin aika sitten (ehkä aamu-tv:ssä) näkemäni keskustelun, jossa pohdittiin 2000-luvun asuntomarkkinoita ja niiden muutoksia. Järkytyksekseni kuulin, että ennen nykyistä lamakautta jo ensiasuntojen ostajat ostivat suoraan ns. unelma-asunnon, jonka vuoksi joutuivat ottamaan suuria lainoja. Aiemmin oli ostettu tarpeeseen sopiva koti ja kartutettu omaisuutta pikkuhiljaa unelmakotia varten. Osa nuorista aikuisista joutui sitten laman myötä melkoisiin vaikeuksiin asuntokauppojensa kanssa, kun olivat ostaneet tarvettaan suuremman asunnon. Voin tietyllä tavalla samastua siihen haaveeseen unelmakodista. Varsinkin sisustusblogeissa hehkutetaan unelma-asumista, kodin laittamista ja remontointia. Kaikki näyttää helpolta ja upealta. Todellisuudessa blogimaailman alla on ihan tavallinen elämä, mutta sinne blogiin poimitaan ne arjen kauniit hetket, vastoinkäymisiä harvoin esitellään.

Unikylä kiteytti loppujen lopuksi ajatuksen hienosti. Himmelitalot kuvasivat asuntomarkkinoita ja asumista, mutta läpinäkyvyydessään havainnollistivat sen tosiasian, että ulkopuolisille näkyy loppujen lopuksi vain raamit ja jokainen rakentaa kotinsa sisällön itse. Seinille heijastuneet varjot näyttäytyvät aina todellista taloa suuremmilta, jonka vuoksi ne kuvaavat niitä haaveita, joita jokaisella on omasta unelma-asunnosta. Tasapainottelu todellisuuden ja varjokuvien välillä on vaikeaa ja sosiaalinen media kyllä röyhkeästi kannustaa tavoittelemaan varjokuvia. Oli kuitenkin lohduttavaa huomata, että himmelitalot riippuivat turvallisesti kiinni katosta, kun varjokuvista tuo tukiköysi oli lähes kokonaan kadonnut.

Tämän jälkeen Lähiö -teos tuntui mukavan turvalliselta. Esimerkiksi karjalaista siirtoväkeä asuttaessa taloissa ja unelmissa ei pröystäilty, taloja rakennettiin oikeaan tarpeeseen. Vaikka asuinalueiden talot muistuttivat toisiaan ja olivat ulkoisesti lähes toistensa kopioita, jokainen rakensi kotinsa omannäköisekseen. Talot olivat sisältä koteja, eivät mainoksia.

Hanna Tynkkynen: Karkulaiset, 2014.

Karkulaiset -teos tasapainoilee kuvaavasti näiden kahden teoksen välissä. Osa taloista on tukevasti alustallaan, mutta osa karkaa vaivihkaa osaksi Unikylän varjokuvia. Karkulaisia on löydettävissä sieltä täältä näyttelyn seiniä.

Hanna Tynkkynen: Valotalo ei Uusi elämä pitsiliinoille, 2014.

Toinen näyttelyn vaikuttavista teoksista oli Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille. Ensinäkemältä tämäkin oli vain kaunis kuori ilman sen suurempaa sisältöä, mutta jatkoin jo aloittamallani polulla. Muoto on samanlainen kuin Unikylän himmelitaloissa, mutta tällä kertaa talo ei olekaan läpinäkyvä vaan verhottu valkoiseen kankaaseen. Ikkunoina toimivat käsintehdyt pitsiliinat. Sisälle voi kurkistaa, mutta ovea et talosta löydä. Ulos näyttelytilan seinille heijastuu koristeelliset varjokuvat eli ne mitä talon sisältä on haluttu ulkopuolisille heijastaa. Valot on suunnattu juuri siten, että kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman näyttävä. Mutta kun katsoo talon sisälle, siellä ei ole lämpöä, ei lattiaa, ei kalusteita, ei ihmisiä. Talo on tyhjä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä sai todella miettimään mitä koti minulle merkitsee.

Aiemmin mainitun lehtijutun kirjoittaja ei ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa näyttelyssä, sillä kyllä se kasvoi kun sille antoi aikaa. Nopeasti nähty, mutta katsominen vie kauemmin.

Osallistuin Hanna Tynkkysen näyttelyyn liittyen myös himmelityöpajaan, jonka ohjaajana toimi taiteilijan äiti Tiiti Tynkkynen. Kolmetuntisessa tapahtumassa harjoiteltiin perusmuotojen rakentamista. Himmelin tekeminen on ollut pitkäaikaisena haaveena ja nyt sain siihen jo vähän tuntumaa. Ei se ollutkaan niin hankalaa kuin olin alun perin ajatellut. Työpaja tuotti tällaisen lopputuloksen:

Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely 
Keski-Suomen museossa sunnuntaihin 9.11.2014 saakka.

Ps. Jos joku tunnistaa Lähiö ja Karkulaiset -teoksissa
käytetyn tekniikan, olisin iloinen informaatiosta. :)