Graffiti(taide)

Jyväskylään avattiin 17.10.2014 ensimmäinen graffiti- ja katutaiteelle tarkoitettu alue, 

Jyväskylän katutaidetunneli. 

 "Alue muodostuu kahdesta Rantaväylän pohjoisosaa alittavasta tunnelista Reivikujalla. Tunnelit on tarkoitettu sekä maalattaviksi että koettaviksi. Katutaidetunneli mahdollistaa uudenlaisen kaupunkialueen syntymisen, jossa katutaiteilijat ja urbaanista taiteesta nauttivat ihmiset voivat olla vuorovaikutuksessa.

Tunnelin seinät ovat valmiita kaupunkiin kuuluvia rakenteita, joten paikka poikkeaa paljon esimerkiksi graffiteja varten rakennetuista vaneriseinistä. Tällaisia paikkoja, joissa katutaiteilijoille annetaan luvallinen mahdollisuus muuttaa ympäristöään, on Suomessa vasta muutama. Luvallisilla maalauspaikoilla parannetaan taiteilijoiden mahdollisuutta itseilmaisuun ja tuetaan graffiti- ja katutaiteen asemaa."

Katutaidehankkeen vetäjänä on toiminut taiteilija Jukka Silokunnas Taiteen edistämiskeskuksen TOI-projektista (Töihin Omalla Idealla). Yhteistyössä ovat olleet mukana myös Jyväskylän kaupunki ja Keski-Suomen ELY-keskus.

Käväisin viikonloppuna tutustumassa alueeseen ja piipahduksesta tuli yllättäen hieman pidempi, sillä jäin suustani kiinni kahden paikalla olleen maalarin kanssa. Minulla on aina ollut positiivinen suhtautuminen graffiteihin ja muistan lukioikäisenä kirjoittaneeni muutamankin esseen laillisten maalauspaikkojen puolesta. Muinaisina Pipefestin Vuokatin vuosina oli hienoa katsella graffitien syntymistä siinä hetkessä. Kyseisinä vuosina tuli enemmänkin seurailtua ympäristöä graffiteja bongaillen, mutten ole koskaan varsinaisesti tuntenut yhtäkään maalaria. Sen vuoksi oli varsin iloinen yllätys, että paikalla olleet miehet suostuivat valottamaan ajatuksiaan tekemisen takana.

Termistä ja tekemisestä

Paikalle pysähtyessäni tunsin oloni melko ulkopuoliseksi. Teokset näyttivät hyvältä ja miehet osasivat asiansa, mutta en tuntenut pääseväni teosten pintaa syvemmälle. Taiteentutkijan näkökulmasta luokittelen graffitit itse taiteen alalajiksi, mutta toinen miehistä kertoi vierastavansa taide-sanaa. Kysyin oliko termillä hänen mielestään elitistinen kaiku, mutta se ei kuulema johtunut siitä. Hän sanoi ettei osannut ajatella graffiteja varsinaisesti taiteena, sillä maalaaminen on hänelle harrastus siinä missä jalkapallo, frisbeegolf tai kuntosali on jollekin toiselle. Fyysinen tekeminen tuntui olevan yksi tärkeistä puolista. Tila otetaan maalauksilla haltuun. Tämä oli ensimmäinen valaiseva hetki. Sitä itse ohikulkijana keskittyy vain lopputulokseen, siihen näkyvään jälkeen, kun maalaajille varsinainen tekeminen on iso osa kokonaisuutta. Tämä ulkopuolisilta jää huomaamatta, kun yleensä maalarit tekevät työnsä laillisen silmän ulottumattomissa. Keskustelun lomassa kävi ilmi, että laillisia tiloja/paikkoja toivottaisiin lisää, mutta niiden toteutuminen on varmasti melko paljon kiinni tämän Katutaidetunnelin toiminnasta ja vastaanotosta. 

Vastaanotto

Kyselin kuinka vanhemmat ihmiset ovat suhtautuneet Katutaidetunneliin ja sain vastaukseksi, että vanhemmat ihmiset etenkin ovat olleet innoissaan. Heistä on kuulema ollut mukava kulkea tunnelin läpi kun ei koskaan tiedä millainen "taidenäyttely" alikulun alla esittäytyy. Toisaalta osa on kommentoinut "Miksi aina tuollaisia kirjaimia, miksi ei jotain esittävää, vaikka lehmiä?" Aloin pohtia tätä esittävyysasiaa. Kaikki vieraat asiat tuntuvat aluksi aiheuttavan närästystä ennen kuin aiheeseen tottuu/perehtyy. Jokaista taiteenlajiakin on hyljeksitty valtavirrassa ennen siihen sopeutumista. Jokainen haluaa lokeroida myös graffitit itselleen sopivaan laatikkoon, toiset töhryiksi, toiset harrastukseksi, toiset taiteeksi. Toistaiseksi Katutaidetunneli on saanut kiitosta.

Mistä kritiikki syntyy?

Tunneli näytti jo ensivilkaisulta siistiltä. Verrattuna kouluaikojeni alikulkutunneleihin, joissa teinit tupakoivat ja asfaltti oli yhtä sylkykuppia, täällä oli hyvä tunnelma. Tunnelin molemmissa päissä oli roskalaatikot, joihin maalarit kiikuttivat roskansa ja tyhjät spraypurkkinsa. Kulkuväylä oli jätetty vapaaksi, jotta lenkkeiijät, pyöräilijät ja vaunukävelijät mahtuivat vaivatta kulkemaan. Spraymaalit olivat siististi korokekiveyksillä molemmin puolin eikä missään vaiheessa tullut tunnelmaa ettei tunnelin alta mahtuisi kulkemaan. Kukaan ei rimputtanut pyörän kelloa tai kommentoinut "anteeksi, voisitteko väistää". Näihin ei ollut tarvetta. Hymyjä tuli siitäkin edestä.

Mistä se kritiikki sitten syntyy? Ymmärrän, että kitkaa mm. viranomaisten kanssa syntyy siitä, että valtavirran silmissä luvattomiin paikkoihin ilmestyy graffiteja, mutta usein graffitimaalarit leimataan "kaiken pahan aluksi". Usein ne sotkijat, töhrijät ja paikkojen hajottajat/turmelijat ovat kuitenkin ihan muita kuin itse maalareita. Mutta maalareita on helppo syyllistää, kun he jättävät "kädenjälkensä" seiniin.

Luvallisen Katutaidetunnelin ajatus ja toteutus on onnistunut, mutta takaraivossa kolkuttelee siitä huolimatta pieni pelko, että mikäli tunnelissa sattuu jokin kömmähdys (esim. keskelle väylää rikotaan lasipullo), syyttävä sormi osoittaa maalareita, vaikka heillä ei olisi homman kanssa mitään tekemistä. Toivon kuitenkin kovasti, että kaupunkilaiset ymmärtäisivät Katutaidetunnelin ainutlaatuisuuden ja pitäisivät siitä huolta. Tänne uskaltaa tulla ulkopuolinenkin katsomaan, ihmettelemään ja kyselemään. Paikalla olevat maalarit kertovat varmasti mielellään lisää ja tekevät työnsä positiivisella tavalla läpinäkyväksi. Ainakin oma ulkopuolisuuden tunteeni katosi keskustelun lomassa.

Maalarin identiteetti?

Haastateltavat herrat maalasivat yhdessä seinämän kokoista teosta ja kyselin millainen suhtautuminen heillä on omaan ja muiden tekemiseen. Vuosien harrastamisen tuloksena taitoa karttuu ja teokset syntyvät seinään yhä nopeammin. Toinen miehistä kertoi, että hän on jopa pikkutarkempi spraymaalin kuin lyijykynän kanssa. 

Samalla hetkellä tunnelissa oli yhteensä 4 maalaria, jotka maalasivat pareittain. Tämä oli itselleni uutta tietoa. Olin aina ajatellut että jokainen maalaisi yksittäisiä, omia teoksiaan. Mutta tässä astui kuvaan se harrastusominaisuus. Hyvän ja taitavan tyypin kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Selvisi, että molemmat ajattelevat maalaavansa omaa teosta, mutta kokonaisuus tehdään yhteensopivaksi. Yhdessä tekeminen haastaa samalla panemaan parastaan. Tervettä kilpailuviettiä oli siis havaittavissa; sitä haluaa työn näyttävän hyvältä toisen rinnalla. 

Tähän liittyi myös toisen työn kunnioittaminen. Graffitimaalarit joutuvat hyväksymään sen, että teos saattaa kadota jo seuraavana päivänä. Maalareiden keskuudessa on kuitenkin tiettyjä käytäntöjä ja kohteliaisuussääntöjä joiden mukaan toimitaan. Ei ole kuulema esimerkiksi hyväksyttävää maalata ihan tuoreen teoksen päälle, vaan pintaa täytetään ns. "vanhimmasta uusimpaan". (Taas pieni henkilökohtainen valaistumisen hetki.) Nimimerkeillä työskentely takaa ammattilaisten ja asiaan perehtyneiden harrastajien kesken sen, että nimekkäiden maalareiden teokset saavat todennäköisesti pidemmän eliniän. Nuoremmat ottavat mallia ja oppia vanhemmista tämänkin lajin parissa. Teosten päälle maalaamiseen liittyy myös se yhteen kietoutunut kilpailu/kunnioittamisajatus: mikäli maalaat toisen päälle, sen on oltava vähintään yhtä hyvä - mieluummin parempi - kuin alla oleva maalaus.

Keskustelutuokio avasi ajatuksia ihan uudelle tasolle graffitien suhteen ja oli kiva huomata kuinka avoimesti asioista puhuttiin. Sain esittää omasta mielestäni tyhmiäkin kysymyksiä ilman että minulle naureskeltiin. Tuli olo että miehet halusivat vilpittomästi jakaa tietoa ja valistaa. Vierastan kyseistä sanaa, mutta se tuntui tässä tapauksessa toimivimmalta. Huomautan kuitenkin tähän loppuun, että kyseessä oli kahden maalarin ajatuksia aiheesta. Ajatusten kirjo on todellisuudessa yhtä kirjava kuin on tekijöidensä maalaukset. 

Sana on vapaa. Millaisia ajatuksia graffitit teissä herättävät? Kyllä vai ei katutaiteelle?