Akateeminen taideperinne

Arkeen paluu palautti mieleeni myös viime kevään akateemisen taideperinteen kurssin, johon liittyi käytännön sight-size metodin harjoittelu. Minulla on ollut mielikuva, että nykytaide ei osaa arvostaa akateemista taidetta ja samojen ajatusten kanssa oli myös Sight-size metodikurssin vetäjä Ninni Heldt. Hän haluaa omalla tekemisellään palauttaa akateemisen piirustuksen arvostuksen osana kuvataiteilijan ammattia. Hän on opiskellut akateemista taidetta mm. Firenzen taideakatemiassa. Monelle akateeminen taide näyttäytyy tylsänä kipsimallien jäljentämisenä, mutta on huomioitava että kyseinen taito kantaa mukanaan vuosisatojen perinnettä.

Kipsikopio Michelangelon Davidista. Latvian taideakatemia.

Historia

Akateeminen taide tarkoittaa sääntöjä ja opetusjärjestelmää, jotka luotiin 1600-luvun akatemioissa vahvistamaan jäljittelyn, ”luonnon” ja uudelleen luomisen ajatusta. Ensimmäiset akatemiat olivat syntyneet Eurooppaan jo 1400-luvulla, mutta ensimmäinen taiteilijoiden akatemia, Accademia del Disegno (it. piirustus), perustettiin Firenzeen vuonna 1563 Cosimo I dei Medicin (1519-1574) toimesta. Varsinainen taideakatemian toimeenpanija oli kuitenkin taidemaalari/arkkitehti Giorgio Vasari (1511-1574), joka halusi vapauttaa taiteilijat kiltajärjestelmien rajoituksista ja luoda ylevän henkisen ympäristön, jossa he saivat harjoittaa ammattiaan rauhassa. 

Tietä akateemiselle taidesäännöstölle oli viitoittanut jo muun muassa Leon Battista Alberti (1404-1472) renessanssin taideteoriallaan De pictura (1435). Tutkielmassaan Alberti painotti, että maalaustaiteen tuli esittää silmin havaittavia kohteita siten, että taiteilijat lisäävät niiden kauneutta poimimalla parhaimmista vartaloesimerkeistä osia ja piirteitä omaan taiteelliseen työhönsä. Kauneus oli Albertille harmoniaa sekä kaikkien osien sopusointua, suhteita ja järjestystä. Taiteen kaikkia keinoja, kuten värejä, tuli häneen mukaansa käyttää realistisen vaikutelman aikaansaamiseksi.

Samaa polkua kulki myöhemmin myös Giovanni Pietro Bellori (1613-1696), joka kehitteli vuonna 1664 platonismia muunnellen "maalarin idean", jossa taiteilijan tuli täydellistää kauneus ja yhdistää totuus näkyvän todellisuuden jäljittelyyn. Täydellisimmillään kauneus oli Bellorin mukaan antiikin parhaimmissa veistoksissa. Näiden oppien myötä taideakatemioiden jäsenet piirsivät elävän mallin ohella myös antiikin kuuluisimpien veistosten kipsikopioita. Paitsi antiikin veistokset myös renessanssitaiteilijoiden, kuten Michelangelon ja Rafaelin, teokset toimivat akatemioiden esikuvina. Opetus painottui nimenomaan piirtämiseen ja värienkäyttö oli Albertin teoriasta poiketen toissijaista. Taidesäännöstön noudattamista valvottiin erilaisin kokein ja kilpailuin.

Bellorin luennot painettiin vuonna 1672 teokseen Vite de pittori, scultori ed architetti moderni, josta tuli ranskalaisten taideakatemioiden opetuksen pohja. Tätä Ranskaan omaksuttua taidesäännöstöä täydennettiin myöhemmin Roomassa opiskelleiden ranskalaistaiteilijoiden, mm. Charles-Alphonse Dufresnoyn (1611-1668), Charles Lebrunin (1619-1690) sekä André Pélibienin (1619-1695), toimesta. Viimeksi mainittu Pélibien vakiinnutti taideakatemioihin niin sanotun lajihierarkian, jossa alimpana oli arkitodellisuutta kuvaava asetelmamaalaus, josta noustiin ylemmäs maisemamaalaukseen ja muotokuvaukseen. Ylimpänä hierarkiassa oli kertomuksia (allegoriat, antiikin mytologiat, Raamatun aiheet) kuvittava historiamaalaus.

Euroopassa akateemisesta taiteesta tuli ylemmän kansanluokan omistamaa, kun mesenaatteina toimivat kuninkaat, kirkko, aatelisto ja rikkaat porvarit, joiden kauneusihanteita taiteen tuli palvella. Akateeminen taidesäännöstö kukoisti vielä koko 1700-luvun, mutta joutui väistymään modernien taidesuuntien tieltä 1800-luvulla.

Akateemisen taiteen huippu oli historiamaalaus. Jacques-Louis David: Horatiuksen vala, 1784. Kuva täältä.

Akateemisuus horjuu

Yhteiskunnallisen aseman muutos 1800-luvulla teki taiteilijoista kapinallisia, jolloin alettiin taistella akatemioita ja niiden pinttyneitä taidesääntöjä vastaan. Taiteilijat alkoivat tietoisesti rikkoa sääntöjä ja kiinnittää enemmän huomiota sisältöön ja kuvaustapaan kuin varsinaiseen muotoon. Tämä oli osa kansainvälistä ajatusta taiteilijan vapaudesta ja yksilöllisestä luovuudesta. Realistisuus hylättiin muiden perinteiden kanssa ja opetelluista piirustustaidoista tuli lähes este todelliselle ja uudelle neroudelle. Akateeminen taideperinne joutui tämän myötä Euroopassa laskusuhdanteeseen, kun akatemioita suljettiin ja taiteilijat yksi toisensa jälkeen omaksuivat 1900-luvun modernin taiteen uudet ismit. Toinen maailmansota ravisteli modernismin taidekenttää ja taiteilijoita pakeni Amerikkaan. Akateemisen taiteen perinteitä opetettiin edelleen Itä-Euroopassa ja Venäjällä, mutta suhteellisen eristyksissä lännestä. Lännen perinteitä pitivät yllä vain yksittäiset taiteilijat, jotka olivat ehtineet oppia akateemiset metodit ja siirsivät niitä eteenpäin. Amerikka koitui eurooppalaisen akateemisen taideperinteen pelastajaksi, sillä sinne siirtyneet taiteilijat siirsivät oppejaan uusille sukupolville, jotka perustivat uusia taideakatemioita.

Akateemisuus veistostaiteessa. Etienne-Maurice Falconet: Krotonin Milo, 1754, marmori. Kuva täältä.

Yhden tunnetuimman akateemisen taiteen edustajan, William-Adolphe Bouguereaun, maalaus: Gabrielle Cotin muotokuva, 1890. Kuva täältä. 

Akateeminen taide 2010-luvulla? 

Modernismin vapaan taiteilijan periaate elää yhä vahvasti myös 2010-luvun nykytaiteilijoissa jotka ajattelevat, että luovuus on nimenomaan se ominaisuus joka määrittää todellisen taiteilijan. Akateemisen taiteen perinne elää kuitenkin edelleen kaikissa taidekouluissa, joissa hyödynnetään perinteisiä metodeja. Realistisen piirtämisen ja maalaamisen keinoin opetellaan kuvaamaan ääriviivoja, anatomiaa, varjoa ja valoa sekä tilan ja objektin välistä suhdetta. Nämä keinot opittuaan taiteilijoiden oletetaan siirtyvän voimakkaammin luovaan itsensä ilmaisuun. Ninni Heldt kertoi oman kokemuksensa taidekoulusta, jossa ohjaavat opettajat olivat sanoneet hänelle, ettei suorasta havainnosta voinut työskennellä saati ilmaista itseään taiteellisesti. Tämän väitteen kumotakseen Heldt lähti opiskelemaan akateemista taidetta Firenzen taideakatemiaan. Kyseisen akatemian johtaja ja perustaja, Daniel Graves, on sanonut oivaltavasti, että vaikka oppisi maalaamaan kuin Rembrandt se ei tarkoita, että osaisi vangita maalaukseensa saman tunnelman kuin Rembrandt. Akateeminen piirustus- ja maalaustekniikka antaa kyllä välineet yksityiskohtaiseen ja realistiseen taiteen tekemiseen, mutta jokaisen tulee vangita ja luoda teoksen tunnelma itse, joka lopulta osoittaa todellisen taiteilijuuden.

Ninni Heldt: Kylpijä ja auringonkukka, 2012, öljymaalaus, 90x46 cm. Kuva: copyright Ninni Heldt.

Akateeminen taideperinne ei ole siis kadonnut vaikka siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Useat ammattitaiteilijat vaikuttavat edelleen suhtautuvan realistiseen kuvaukseen luovuutta rajoittavasti, vaikka sen ymmärretään auttavan opiskeluvaiheessa ja tiellä kohti ”oikeaa” taiteilijuutta. Tavallisten kansalaisten keskuudessa akateeminen taide nähdään edelleen arvokkaana ja hienona, sillä realistisen jäljentämisen ymmärretään vaativan taitoa. Taidehistoria kantaa puolestaan akateemisen taiteen perinnettä arvottamalla taidetta muun muassa tyylisuuntien mukaan. Nykytaiteen keskellä ei ole enää samanlaisia selviä rajanvetoja maisema-, muotokuva- tai historiamaalausten suhteen kuin ennen, mutta alimmaksi tuntuu pudonneen nimenomaan muotokuvamaalaus, koska ne lasketaan tilaustöiksi ja siksi taiteilijan vapautta rajoittaviksi.

Olga Malytcheva: Jaana Polamo, 2007.

Daniel Gravesin mukaan akateeminen taideperinne kehittyy, muuttuu ja vahvistuu koko ajan sitä mukaa kun uudet taiteilijasukupolvet etsivät sen avulla oman taiteensa ilmaisumuotoja. Tulee muistaa, että vaikka taiteilijat käyttäisivätkin samoja perinteitä, aiheet ja mielenkiinnon kohteet ovat jokaisella erilaisia. Aika ja yhteiskunta luovat myös omat tyylinsä ja mielenkiinnon kohteensa. 2010-luvulla ei voi syntyä uusia leonardoja tai rembrandteja, sillä yhteiskunta on erilainen kuin 1500- ja 1600-luvuilla. Uuden vuosituhannen tulee luoda oma taiteensa ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka akateemisen taideperinteen omaavat taiteilijat asettuvat tulevaan taidehistorian kaanoniin.

Jukka Huhtala: Plague 2, 2010, öljymaalaus, 200x200 cm.

Ninni Heldtin lisäksi realistista taideperinnettä kuljettavat omalla tavallaan Suomessa eteenpäin esimerkiksi Olga Malytcheva, Vincent Bakkum, Anssi Mikael Okkonen ja Jukka Huhtala. Viimeksi mainittu on virkistänyt realistista kuvaamista rikkomalla 3-ulotteista muotoa maalipinnalla ja luomalla näin taiteeseen uutta twistiä.

Anssi Mikael Okkonen: Suuri illuusio, 2012, lyijykynä kartongille, 90x120 cm.

Viehättääkö akateeminen taide tai sen perilliset Sinua 

vai miellyttääkö abstraktimpi ilmaisu enemmän?