Wikström ja Visavuori

Emil Wikström ateljeessaan. Kuva täältä.

Kun anoppini joitain vuosia sitten ehdotti retkikohteeksi Visavuorta, en tiennyt mistä puhuttiin. Vasta nimi Emil Wikström (1864-1942) sai mielenkiintoni heräämään. Tuosta Sääksmäellä sijaitsevasta kuvanveistäjän taiteilijakodista on sittemmin tullut yksi suosikkikohteistani, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä ja täällä. 

Olen tietoinen, että Visavuori uudisti ateljeenäyttelynsä hetki sitten, mutta sitä en ole valitettavasti vielä päässyt katsomaan. Se mikä palautti kyseisen museokohteen mieleeni, löytyi kirjahyllyä siivotessa. Olin pelastanut Yrjö Suomalaisen (1893-1964) kirjoittaman Visavuoren mestari -kirjan yliopiston kirjaston poistopäiviltä jo ennen kuin olin edes vieraillut Visavuoressa. Taiteilijaelämäkerrat ovat aina koukuttavia, mutta jotenkin tämä resukantinen kirjanen oli unohtunut hyllyyn pölyttymään. Näin pimenevinä syysiltoina kaipasin jotain luettavaa ja ohut (164 sivua) Suomalaisen kirja vaikutti sopivalta iltalukemiselta.

Emil Wikström oli kirjan kirjoittaneen Yrjö Suomalaisen appi. Yrjö Suomalainen oli naimisissa Wikströmin vanhimman tyttären Estellen kanssa. Heidän lapsiaan olivat oopperalaulaja Maaria Eira sekä pilapiirtäjänä tunnettu Kari Suomalainen. Edellä mainitulla on pihapiirissä, entisen kasvihuoneen paikalla, oma Kari-paviljonki.

Visavuoren mestari - Piirteitä Emil Wikströmistä ihmisenä ja taiteilijana ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1948, siis muutamia vuosia Wikströmin kuoleman jälkeen. Suomalainen oli käynyt läpi mm. taiteilijan kuva-, muistiinpano- ja kirjearkistoa, jonka seurauksena hän halusi paitsi kunnioittaa appensa elämäntyötä myös säilyttää palan kulttuurihistoriaa tuleville sukupolville. Kirjan kieli (sekä Wikströmin kirjeiden kieli) on vanhahtavaa, mutta siihen pääsee nopeasti mukaan. Tavallaan juuri kielen omaksuminen luo lukijalle yhteyden tuohon aikaan, jolloin Wikström ja Suomalainen olivat tekemisissä keskenään ja näin historialliset tapahtumat eivät tunnu lukijastakaan niin kaukaisilta. Toisaalta tekstistä paistaa läpi, että Suomalainen on romantisoinut ja värittänyt tapahtumia paikka paikoin liikaa. Tapahtumista ei tietenkään voi saada täydellistä kuvaa pelkkien kirjeiden ja yksipuolisten aikalaishaastattelujen perusteella. Kirja alkaa Wikströmin nuoruusvuosista, jolloin hän aloitti taideopiskelun Turussa ja päättyy taiteilijan kuolinvuoteelle. Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti juuri katkelmat Wikströmin kirjoittamista kirjeistä, sillä niiden ansiosta myös Visavuori herää uudella tavalla eloon.

Emil Wikström: Ain' yhä ajattelevi (Väinämöinen), 1907-108, pronssi.

 "Monenlaiset mietteet ovat Wikströmin Väinämöisen syntymisen aiheuttajina. Itse teoksen luoja sanoo: 'Minusta käsitys sanan voimasta on Kalevalan erinomaisimpia puolia, ja se, miten suurta vaivaa piti kärsiä sanan etsimisessä, kuten Väinämöisen tavaton, sitkeä tahdonlujuuskin, jolla hän etsi syntyjä syviä, ovat kuin esimerkeiksi otettavat henkisen olemassaolomme taistelussa.'

Paria vuosikymmentä myöhemmin,valmistumisensa jälkeen veistos tervan värisenä sai paikkansa kallionkielekkeellä pihlajan ja suuren visakoivun varjossa aivan lähellä Visavuoren pihaan nousevan tien mutkaa. Kävi kuitenkin niin, että yksi ja toinen kylän akkainen taloontulija huomatessaan vastassaan niin tuiman näköisen ukon itsekseen mumisten kiiruusti pyörti takaisin ja koetti alatietä päästä livahtamaan pihaan.

 'Pelkäävät. Ei sellaista kukaan kaipaa,' Wikström virkahti. 'Menköön sinne liiteriinsä takaisin muiden kuvien vahdiksi.' Ja Väinämöinen vietiin vajaansa takaisin."

"(---)Työhuoneen yhteyteen rakennettiin myös tähtitorni, johon taiteilija sijoitti Pariisista hankkimansa kaukoputken. Vapauttaakseen ajatuksensa taiteellisesta työstään Wikström varsinkin syksyisin vietti monen monet yön hetket tähtitornissaan. Katse avaruuksiin suunnattuna hän pohti äärettömyyden ratkaisematonta ongelmaa. Tähtikiikari ei suinkaan ollut hänelle tavallinen hobby, vaan Pariisin Tähtitieteellisen seuran jäsenenä hän kirjoitti muistiin huomioitaan ja oli säännöllisessä kirjekosketuksessa mainittuun seuraan. Visavuoren urkuparvella oleva tähtitieteellinen kirjasto sisältää joukon vankkoja ranskankielisiä nidoksia."

Emil Wikström oli sydänjuuriaan myöten rakastunut Visavuoreen, mutta valitettavasti hänen kaupunkilainen vaimonsa Alice (Högström, 1873-1950), ei oikein koskaan sopeutunut maalaiselämään.

"(---) Hyvät puolensa asialla kyllä saattoi ollakin, mutta kuinka toisenlaiseksi nuori rouva olikaan kuvitellut kartanoelämää!

'Olen lopen kyllästynyt... Herraskartano, missä ei saa mitään, ei voita, ei lihaa. Hämeenlinnasta pitää tuottaa kaikki ja saa maksaa 50 penniä rahtia kerrasta. Puista kiskotaan ja perunoista pitää puolet heittää menemään. Viihtyisin maalla, mutta eihän voi olla joulua, kun tällaista on.'

(---) Sitä todellista tukea, joka olisi voinut auttaa miestä myötä- ja vastoinkäymisissä ja joka olisi voinut hoitaa kodin käytännöllisiä tehtäviä ja kannustaa miestä hänen taiteellisessa työssään, Alice-rouvasta ei koskaan voisi tulla. Hän jäi enemmän kulttuurikodin koristekuvaksi, jonka paikka olisi ollut suuren kaupungin hienoissa salongeissa paljon paremmin kuin suomalaisella maaseudulla."

Tuntuu hieman oudolta kuinka Emil ja Alice olivat ylipäätään päätyneet yhteen. Kirjeotteista heijastuu kyllä rakkaus (tai myötätunto ja ymmärrys?), mutta Wikströmin sydän kaipaa Pariisin vuosien ja Helsingin kaupunkielämän jälkeen aina Visavuoren rauhaan.

Silloin kun Alice puolestaan pääsi Helsinkiin tuulettumaan ja "omiensa pariin",Wikström ajatteli seurapiiritilanteista seuraavaa: "Mitä minä, suomalainen taiteilija, tällaisessa seurassa teen? Puhumassa hölynpölyä!"

Jo nuorena taiteilijana hän oli kirjoittanut taiteilijaystävälleen: "(---) Me emme sovi nk. ihmisten joukkoon, ja kun sinne joskus pakotetaan niin oikein hävettää jälestäpäin kuinka sitä on teeskennellyt, imarrellut ja ollut jos mitäkin ja kaikkea muuta kuin itseään."

Wikströmin rakkaudesta ja kaipuusta maalle kertovat mm. seuraavat katkelmat:

"Eräästä keväisestä käynnistä maalla Wikström on merkinnyt muistiin: 'Olemme olleet Visavuoressa. Kolmessa viikossa aivoni paranivat ja opin katsomaan elämää optimistiselta näkökannalta. Mutta neljässä päivässä on Helsinki jo saanut minusta synkän pessimistin.

(---) Helsingistä lähtö on nyt päätetty asia ja rahoista riippuu voimmeko matkustaa ulkomaille vai onko peräännyttävä Visavuoreen. En mene sinne [Visavuoreen] vastenmielisesti, päinvastoin voi ihminen siellä koota itsensä, rauhoittua ja elää omissa rauhallisissa toimissaan kaukana kaikenlaisesta repimisestä. Kun vaan saan rahallisen toimeentuloni niin järjestetyksi, että tulen siellä toimeen. Tiedän, että minusta tulee sellainen vanha Visavuoren ukko joka siellä asuu yksin. Yksin lopettaa niinkuin alottikin, kunnes kannetaan pois. Mutta tulee sinne usein joku lapsista ja lasten lapsistakin, nuoria poikaviikaria, mäkeä laskemaan ja hiihtelemään.' "

" 'Ai-ai, kuinka tämä tekee hyvää', hän virkkoi ojentautuessaan lapionsa varteen nojaten kesken työn. 'Kyllä sitä ihmisen pitää olla houkka, kun lähtee täältä kaupunkiin herrastelemaan. Mene ja tee siellä sitten hyvää työtä, kun kaikki on rikkinäistä.' "

Visavuoren mestari oli helppo ja nopea luettava josta ymmärsi, 

että taiteilijan ero Visavuoresta oli paljon vaikeampaa kuin ero itse elämästä.