Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.