En ollut suoralta kädeltä aivan sataprosenttisen vakuuttunut kuinka Tuomas Hallivuon teokset istuisivat Vakiopaineen seinille kuullessani, että taiteilija aikoo tuoda teoksiaan esille baariympäristöön. Avajaisissa kävi kuitenkin ilmi, että värikkäät seinät sopivat (tällä kertaa melko värikkäille) teoksille hyvin. Seinät nostivat juuri sopivasti esiin teosten omia sävyjä.
 |
| Tuomas Hallivuo: Alokkaat, 2012, kohopaino. |
Kuten olen jo aiemmin maininnut, Hallivuon teoksissa on esteetikolle haastetta. Turha odottaa mitään pikkusievää tai runollista. Kaunis on harvoin sana, joka teoksista nousee ensimmäisenä mieleen. Poikkeuksiakin tosin on, sillä esimerkiksi tässä on mielestäni jotain kaunista. Eivät Vakkarissa esillä olleet teokset sentään yhtä hämmentyneeksi saaneet kuin Galleria Ratamossa, sillä näissä oli tiettyä herkkyyttä, kun joidenkin töiden läpi kuulsi alla olevia teoksia.
 |
| Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Alokkaat. |
Alokkaat oli ensimmäinen johon kiinnitin enemmän huomiota. Kuvasta välittyi se ajatus, kuinka esimerkiksi armeijassa pyritään veistämään ulkonäöllisesti ja toiminnallisesti kaikki samaan muottiin. Ajatuksena loppujen lopuksi täysin käsittämätön. Ei kukaan voi olla toisen kopio, saati toinen, vaikka tekisi mitä. Vaikka miehet (ja naiset) laitetaan toimimaan laumassa, jokaisen armeija-asun alla on persoona. Mitä jää jäljelle, kun kaikki ulkoinen riisutaan? Toisella on kasvoissaan pisamia, toisella arpia, toisella on kehossaan tatuointeja jotka kertovat arvoista ja asenteista, toisella ne kertovat rakkaudesta tai menetyksestä. Toinen nauttii laumautumisesta, toinen ei voi sietää sitä ja yhdelle kaikki on yhdentekevää.
Katsoin ensimmäisen jakson kohutusta Aatami etsii Eevaa -deittiohjelmasta. Ei nyt mitään televisiohistorian merkkitapauksia, mutta ajatus on hyvä (tosin homma toimisi paremmin ilman järjestettyä kolmiodraamaa). Kun et voi pukeutumisellasi, koruilla, meikeillä ja muilla pinnallisilla asioilla luoda muille mielikuvaa itsestäsi, ainoa mikä todella merkitsee on luonteesi. Katsotko silmiin rohkeasti ja hymyiletkö vai vältteletkö katsetta ja keskustelua. Kuinka kohtaat toisen ja kuinka kohtelet häntä? Hyvännäköisenkin pinnan alla voi olla loppujen lopuksi roskaa ja päinvastoin. Ulkoiset tekijät huijaavat meitä usein vain tiettyyn suuntaan.
Esimerkkinä kerrottakoon eräästä naapurista. Hieman resuisen oloinen naapuri ei näyttänyt sellaiselta, jota haluaisin välttämättä lähestyä. Pitkään välttelin pihalla katsekontaktia. Kun rappukäytävässä kohtasin henkilön kasvotusten, päätin tervehtiä häntä kuten muitakin naapureita. Ja tuo hetki muutti täydellisesti suhtautumiseni kyseiseen henkilöön. Se hymy, joka elämää nähneiltä kasvoilta paistoi sai aikaan itsessäni häpeän tunteen. Kuinka olin voinut olla niin töykeä, että olin tahallani sivuuttanut hänet? Ulkokuori ohjaa meitä liikaa ja myönnän itsekin olevani stereotyyppisen ajattelun vanki. Nykyisin hymyillään tuon naapurin kanssa aina kun törmätään, joka muuten tuntuu helkkarin hyvältä.
 |
| Tuomas Hallivuo: Tummat varpaat, 2015, kohopaino (vas.); Päinvastoin, 2012, puupiirros (oik.). |
 |
| Tuomas Hallivuo: Päinvastoin, 2012, puupiirros. |
Ajattelua sai käännellä myös Hallivuon teoksen Päinvastoin äärellä. Värikkään taustan edessä oli ylösalaisin käännetty miehen kasvokuva. Kasvot ja kaula oli kaiverrettu täyteen tekstiä. "(---) Anteeksi..., (---) älä lue tätä..., (---) ei voi puhua rakkaudesta...., (---) se jatkuu hautaan asti, (---) teen tätä yhdestä syystä...". Tekstit olivat oikein päin, mutta kasvot ylösalaisin. Tämä herätti ristiriitaisia ajatuksia. Päinvastoin nimi viittaa, että jokin on päinvastoin. Olisiko kasvojen sijaan sittenkin ajatukset päinvastoin, vaikka ne näennäisesti ovatkin luettavissa oikein päin? Entä jos henkilö ei olekaan pahoillaan, entä jos hän haluaakin tekstiä luettavan, entä jos rakkaudesta voikin puhua, mitä jos se jokin ei jatkukaan hautaan asti ja entä jos tekemisen taustalla onkin useampia syitä? Teoksen tarina tuntui juoksevan ympyrää, mutta lopullista vastausta ei paljastettu.
 |
| Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Päinvastoin. |
 |
| Tuomas Hallivuo: Kaupunkilainen, 2012, puupiirros (vas.), Avokado, 2012, kohopaino (oik.). |
 |
| Tuomas Hallivuo: Avokado, 2012, kohopaino. |
Näyttelyn suosikikseni nousi Avokado, enkä oikein osannut sanoa että miksi. Tämä teos antoi ehkä sellaisen tarinan, jota en osannut avata suoralta kädeltä. Se piti otteessaan mikä on aina hyvä juttu. Huomio keskittyi ensimmäiseksi maasta kasvavien tulppaanien(?) vieressä ammottavaan punaiseen silmään. Kaikkinäkevä silmä? Kuvakenttä oli jaettu kahtia sisä- ja ulkotilaan. Ulkona katse hakeutui yksittäiseen silmään ja sisätilassa avokado-kasvin lisäksi ikkunan takaa kurkkivaan hahmoon. Lautalattiaan heijastui jonkun musta varjo, joka sanoi jotakin. Tulppaaneja verhoissa, tulppaaneja ulkona. Onko ikkunasta katsovan henkilön katse sama kuin ulkona leijuvan silmän? Mitä silmät näkevät? Tämän teoksen alta oli havaittavissa kohtia muista teoksista.
 |
| Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Avokado. |
 |
| Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Avokado. |
En nyt voi sanoa, että teokset olisi kuin tänne tehty, mutta jonkin toisenlaisen tarinallisen tason saavutin, kun tutkin teosten lomassa pöytiin kaiverrettuja tekstejä. Harvoin olen käynyt Vakkarissa katsomassa taidetta, mutta ehkäpä ei pitäisi unohtaa tätäkään vaihtoehtoa. Värilliset seinät ja illan myötä hämärtyvä valo tuovat aivan erilaisen tunnelman kuin aina valoisan ja valkoisen gallerian seinät.
Kysymyksiä jäi jälleen enemmän kuin mitä teokset antoivat vastauksia, mutta pöydän pinnasta saattoi napata lähtiessään itselleen päivän mietelauseen: "Life is not about discovering yourself. Life is about creating yourself."
Tuomas Hallivuon näyttely Vakiopaineessa 31.5.2015 saakka,
osoitteessa Kauppakatu 6 Jyväskylä.
Ps. Näyttelyn voi käydä katsomassa vaikka tapahtumarikkaan Yläkaupungin Yön rinnalla, sillä Vakkarissakin on ohjelmaa pitkin iltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti