Kesäloma lähestyy ja kevään uutiset täyttyivät jälleen valmistuvista opiskelijoista ja heidän menestyksestään. Olen ollut iloinen, että tänä keväänä ääni on annettu uutisissa myös niille, jotka tavallisesti jäävät varjoon. Media hehkuttaa "11 laudaturin ylioppilaita", kun suurin osa opiskelijoista on keskivertoja, tai jopa heikompia. Minunkin ympärilläni oli onnistujia, mutta en tuntunut itse onnistuvan, vaikka kuinka yritin. Sosiaalinen paine tuntui valtavalta. Meidän tarinoita tarvitaan enemmän. Myös me, jotka emme loistaneet ylioppilaskirjoituksissa, olemme tarinamme ansainneet.
Kirjoitin tästä aiheesta omasta näkökulmastani jo 6 vuotta sitten. En edelleenkään kovin mielelläni muistele ylioppilaskevättäni, ja tämän kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä. Ja siksi tärkeältä. Hieman surullisen kiitollisena muistelen myös yhtä saamistani lahjoista: kummitätini oli valmistanut minulle ylioppilaslahjaksi itse maalaamansa maljakon, mutta hän ei voinut kirjoittaa maljakon pohjaan valmistumispäivää, koska en suoraan sanoen tiennyt läpäisenkö kirjoitukset. Maljakko meni lasituspolttoon sen verran ajoissa, ettei varmistusta valmistumisestani voinut odotella. Niinpä maljakon pohjassa on vain vuosiluku.
Koen edelleen(?!) jonkinasteista häpeää siitä, että ylioppilaskirjoitukset menivät penkin alle. Kirjoitin aiemmin:
"Tuntui, etteivät kirjoitusten tuomat arvosanat kertoneet yhtään siitä, mitä tunsin todellisuudessa osaavani. (---) Olen koko elämäni kärsinyt jonkinmoisesta koetilannepelosta. En ole koskaan inhonnut opiskelua, päinvastoin, mutta koetilanteet ovat aina tuottaneet vaikeuksia. Yläasteella muistan kauhistelleeni valtakunnallisia kokeita jo viikkoja etukäteen. Lukiossa koeviikot hieman helpottivat koepelkoa, kun yhdessä viikossa piti tehdä useampia kokeita. Ne muuttuivat rutiininomaisiksi tavaksi arkea vaikka tiesin, että mitä lähemmäs varsinaiset kirjoitukset tulisivat sitä enemmän ne ahdistivat. Tämän vuoksi kolmas lukuvuosi ei ole kovin kirkkaana muistissani.
Koetilanteisiin on ladattu ulkopuolelta ja oman pääni sisällä niin paljon odotuksia, että kun minut lopulta istutetaan tilanteeseen, jossa tietyssä ajassa pitäisi näyttää osaamisensa, menen lukkoon. Osaamisen näyttäminen (mahdollisuus) muuttuu selviytymistaisteluksi, jotta tilanteesta pääsisi pois. Paperilla huutava kysymyslause on kuin isku, jota vastaan taistella sen sijaan, että se olisi portti, jonka läpi kulkea kohti edessä häämöttävää vastausta.
Kirjoitusten jälkeen hain opiskelemaan kuviksenopettajaksi. En päässyt. Ympärillä olevien ystävien siirtyessä opiskelemaan yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, tunsin jääneeni 'yksin lillumaan' tyhjän päälle. Olo oli pettynyt ja epäonnistunut. Ensimmäistä kertaa putosin sen sosiaalisen elämän mukanaan kuljettamasta kelkasta ja 'jäin yksin'. Missään vaiheessa aikeena ei ollut kuitenkaan luovuttaa."
Läpäisin kaikesta huolimatta kirjoitukset ja valkolakki tuli. En kuitenkaan ole sen jälkeen kovin usein lakkia päähäni pistänyt, sillä niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, häpeä muistuttaa edelleen olemassaolostaan. Tuntuu kuin en olisi sitä valkolakkia ansainnut. Siellä se on vaatekaapissa erittäin puhtaana alkuperäisessä laatikossaan. Kunpa se lukioikäinen Henna tietäisi, mitä kaikkea hyvää olisi vielä edessä, vaikka polku kaiken saavuttamiseen on ollut mutkainen.
Ja siitä mutkaisesta polusta olen tänään eniten kiitollinen. Lukiossa vielä ajattelin, etten ole ehkä tarpeeksi fiksu yliopistoon. Kun sitten kolmannella kerralla ovet Jyväskylän yliopistoon avautuivat, huomasin löytäneeni kutsumukseni. Huomasin pärjääväni kursseilla ja saavani hyviä arvosanoja, kun intohimo tekemiseen ja oppimiseen oli loputon.
Polku on tuonut elämääni niin monta tärkeää ihmistä ja opettajaa, että ilman heitä en olisi tässä. Matkalla saavutetut ystävyys- ja luottamussuhteet ovat valaneet uskoa siihen, että minusta on tähän. He ovat nähneet minussa jotain jo silloin, kun en ole sitä itse vielä huomannut. Muiden antama luottamus on kasvattanut omaa itsevarmuutta ja sitä kautta ammattitaitoa.
Olen lähtenyt lähes poikkeuksetta mukaan aina, kun minua on kysytty puhumaan opinto- ja ammattipolustani tai "blogiurasta". Viimeksi tänään puhuin entisen kouluni opiskelijoille taideasiantuntijan tehtävästäni ja KYSin näyttelytoiminnasta. Haluan osoittaa, että määrätietoisuudella ja halulla oppia pääsee pitkälle riippumatta siitä, mitä numeroita todistukseesi on painettu. Parasta palautetta on se, kun minulle sanotaan, että puheestani välittyy innostus ja intohimo. Silloin olen onnistunut tehtävässäni. Sillä noita tunteita minä olen aina tuntenut ammatissani.
Lainaan sanojani vuodelta 2015:
"Tämä on omistettu kaikille teille, jotka ette kulje suorinta reittiä elämässänne. Välillä teitä arvostellaan tahtomattanne numeroin, mutta se ei kerro teidän todellisesta osaamisesta tai teistä ihmisenä. Osaamista on monenlaista. Uskokaa itseenne. Se on tärkein oppi, jonka voitte mukananne kantaa."
Onnea kaikille valmistuville ja lukuvuotensa päättäville!
Erittäin hienot kirjoitukset! Luin myös tuon aiemman. Olisi tärkeää, että mediassa nostettaisiin keskiöön myös muut kuin kuuden tai sadan ällän oppilaat. Elämänpolku voi olla kiehtova, merkityksellinen ja loistava riippumatta lainkaan koulumenestyksestä.
VastaaPoistaMuistan, miten minua ahdisti kokeisiin valmistautuminen koulussa. Harjoiteltiin koevastauksia ja koko koitokseen kuin elämän suurimpaan kysymykseen. Kotona en jaksanut lukea juuri lainkaan ja tästä oli moni tietysti kauhuissaan, että lyön
"elämän läskiksi". Minulla oli tuolloin parempaakin tekemistä kuin lukea koko piinaava lukio uudelleen.
Tällä hällä väliä -metodilla sain kuitenkin reaalista ja äidinkielestä ällät valmistautumatta, poistuen salista ensimmäisten joukossa. Opettajat kyttäsivät vielä tuossa vaiheessa tuomitsevasti, mutta turhaan. Muut aineet menivätkin huonommin, paitsi ruotsi, mutten ole koskaan ollut matemaattinen nero. Nyt kun alan tarkemmin miettiä asiaa kirjouituksesi pohjalta, tämä oli ensimmäisiä kertoja kun luotin vain kirjoitusflow'hun. Toki olin ollut hereillä tunneilla ja maailma kiinnosti minua. Jos olisin kuitenkin alkanut paineissani päntätä, veikkaan, että minulle olisi voinut käydä juuri noin, että lamaannun kysymysten edessä ja mietin vain jäljellä olevaa aikaa.
Tämän jälkeen pääsin lopullisesti eroon tyhjän paperin kammosta, myös yliopistossa. Ekalla yrittämällä en kyllä tarinoinut itseäni sisään :D
Noh, tämän pitkän kommentin ajatuksena on siis nostaa keskiöön myös erilaiset oppimistavat. On kamalaa, miten valmistautumista kokeisiin tuijotetaan suoritteena, johon täytyy kuulua istuminen lukusalissa ja elämän pyhittäminen vain kokeisiin. Joillain tai kenties monillakin parasta on vain rento kuljeskelu pitkin elämän muita kiinnostavia polkuja. Kun mieli on vapaa, myös kynä luistaa.
On hienoa, että käyt kouluissa kertomassa urastasi. Näitä tarinoita tarvitaan. Minä näen aina niissä sadan ällän uutisissa mahdollisen henkilön tulevaisuuden: järjettömät suoriutumispaineet ovat voineet viedä kohti lopullista mielenterveysongelmien tai syömishäiriöiden kehää. Ei tietenkään välttämättä, mutta usein pahasti sairastuneet ovat näitä kaikessa hyviä, tunnollisia koululaisia. Kun annetaan esimerkkejä, ettei elämän tarvitse olla täydellistä pänttämistä ja silti voi käydä hyvin, nuori voi oppia ajoissa armollisuutta itseään kohtaan. Ja toivottavasti myös vanhemmat lapsiaan kohtaan. Minäkin toivotan onnea kaikille valmistuneille, jotka tämän kommentin jaksoivat lukea :D
Kiitos kommentistasi Esmeralda. Armollisuus itseä kohtaan on hyvin sanottu. Olen sitä mieltä, että kyllä koululla ja koulutuksella on merkitystä elämässä, mutta on hyvä muistaa juuri nuo erilaiset tavat oppia ja opiskella. Antaa vähemmän menestyneille oppilaillekin kiitosta, sillä se into oppimiseen saattaa syntyä myös myöhemmällä iällä. Jos peruskoulu on mennyt jotain muuta kuin oppikirjoja lukien, myöhemmin voi olla vaikea nousta siitä mielikuvasta, että itsestä "enää olisi mihinkään". Vaikka koskaan ei ole liian myöhäistä oppia ja kouluttautua, mihin tahansa.
Poista