Maisterista museotädiksi

Asiat tuntuvat tapahtuvan sykleissä. Tammikuun tytöllä ovat olleet tähdet kohdillaan, sillä pääsin käytännössä suoraan maisteriksi valmistuttuani museotädiksi Riisaan - Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon. Voitteko kuvitella! Vastavalmistunut, kulttuurialan opiskelija, tällaisessa yhteiskunnan työllistymistilanteessa. Tuntuu uskomattomalta.

Savolainen palasi siis juurilleen. Tosin aion olla edelleen viikonloppujyväskyläläinen. Älä unohda minua Jyväskylä! Töissä on oltu nyt kaksi viikkoa. Pääsin suoraan keskelle toimintaa vaihtuvan näyttelyn valmisteluun ja jokainen tunti on kiireestä huolimatta hymyilyttänyt. Muutokset ja tapahtumat parin viimeisen kuukauden sisällä ovat kuitenkin olleet niin suuria ja tunteita herättäviä, että pää ei tunnu pysyvän kaikessa mukana. Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen tästä työmahdollisuudesta, tunnen olevani unelmieni paikassa, mutta Jyväskylän ja Kuopion välillä matkaaminen on laittanut myös miettimään omaa identiteettiä. Kuka minä olen, kun en ole enää opiskelija?

Kuopiossa tunnen olevani kotona. Murre, välittömyys, tuttuus ja sitä myötä turvallisuus tuovat itseluottamusta, mutta samalla huomaan mielen sisällä olevani hieman eri ihminen kuin Jyväskylässä. Savossa minulla on liuta määreitä, jotka vaikuttavat huomaamatta elämääni: tytär, sisko, kummitäti, sukulainen, naapurintyttö. Tutulla paikkakunnalla jo sukunimi ohjaa ajatuksia johonkin suuntaan. Tiedättehän sen vanhempien ihmisten lauseen: Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan? Ja vastauksella pystytään kertomaan koko elämäntarina.

Jyväskylässä minulla on käytännössä vain kaksi määrettä: Henna yliopistosta tai Hurmioitunut, joka kirjoittaa blogia. Ja tietyllä tavalla minä olen itse luonut sen mielikuvan molemmista. Savossa olen kokonaisuudessaan minä, kaikissa muodoissani, oman murteeni kera, ja se sisältää koko elämäni tähänastisen kaaren. Jyväskylässä oloni on kuitenkin monella tapaa vapaampi, sillä se keskittyy vain aikuisuuteni lähivuosiin. Jyväskylässä olen elänyt kulttuurikuplassa, sen keskellä mikä itselleni tuntuu tällä hetkellä kaikkein rakkaimmalta. Mutta samalla olen tuntenut irrallisuutta juuristani. Joten tämänhetkinen tilanne tuntuu unelmalta: saan parhaat puolet molemmista kaupungeista. 

Toinen miettimistä aiheuttanut aihe on ollut blogiminä. Miten käy sille taidehistorian tytölle, joka siirtyykin nyt työelämään? Kirjoitan tulevaisuudessakin museokentän tapahtumista, mutta joudunko jääväämään itseni jostakin sen vuoksi, että olen nyt "sisäpiiriläinen"? En voi kaikissa tapauksissa pysyä puolueettomana, etenkään jos kirjoitan Riisan näyttelyistä.

Muutokset pohdituttavat, mutta onnekseni minulla on kaksi ihanaa blogikollegaa museokentällä: Mari ja Kari, jotka ovat osoittaneet, että museotyöläinen ei kadota inspiraatiotaan muissa näyttelyissä kierrellessään tai leipäänny kulttuuriin. En voi sanoa, että Hurmioitunut pysyy muuttumattomana, sillä tuleva työelämä heijastuu väistämättä myös blogin puolelle, kuten aiempi opiskelukin, mutta sen voin luvata, että taide ja näyttelyt ovat täällä pysyäkseen.

Kiitos teille lukijat, kun olette eläneet matkalla mukanani 

ja tervetuloa mukaan uusiin haasteisiin!