Lumilapsi

Harvoin kirjoittelen kirjakokemuksistani, sillä blogimaailma on täynnä mahtavia kirjabloggaajia, joten olen ajatellut pysytteleväni omalla tontillani taiteen parissa. Välillä eteen sattuu kuitenkin jotain sellaista, mistä haluaa kertoa muillekin. Katja kirjoitti Lumiomena-blogissaan Eowyn Iveyn Lumilapsesta jo lokakuussa 2013, mistä saakka kirja on odotellut lukulistallani.

Tämä on se taianomainen romaani, joka piti otteessaan koko joulun ajan. Lumettomana jouluna pakkasen täyteinen tarina sai aikaan oikeanlaisen tunnelman. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, minne lapseton pariskunta, Jack ja Mabel, ovat muuttaneet uudisasukkaiksi. Muuttamalla kylmään erämaahan he eivät kuitenkaan pääse pakoon lapsettomuuttaan.

"Hän oli kuvitellut, että Alaskan korvessa hiljaisuus olisi rauhaisa, kuin öinen lumisade, että ilma olisi täynnä lupausta vaan ei ääntä, mutta mitä vielä. Kun hän lakaisi lankkulattiaa, luudan harjakset kirskuivat kuin terävähampainen päästäinen olisi järsinyt hänen sydäntään. Ainut ääni, joka ei ollut hänestä lähtöisin, oli äkillinen ulkoa kantautuva raak, raaak. Mabel väänsi rievusta tiskiveden, katsoi ulos keittiön ikkunasta ja ehti nähdä korpin lepattavan lehdettomästä koivusta toiseen. Ei näkynyt lapsia ajamassa toisiaan takaa, huutelemassa toisiaan nimeltä. Ei ainuttakaan lasta keinussa."

Syksyn jälkeen sataa lunta ja pariskunta päättää ensilumen ilosta rakentaa pihalleen lumilapsen.

"He taputtivat lunta lumipallojen väleihin, tasoittivat reunat. Jack poistui lyhdyn ja mökin ikkunan valosta metsikköön. Hän palasi kahta koivunoksaa tuoden ja työnsi ne heidän luomuksensa kylkiin. Nyt sillä oli käsivarret.
'Tyttö. Tehdään siitä pieni tyttö', Mabel sanoi.
'Mikäs siinä.' "

Ensilumi sulaa ja lumilapsi sen mukana. Pihapiirissä alkaa kuitenkin liikkua pieni Faina-tyttö, metsän kasvatti, jonka rinnalla kulkee punainen kettu. Fainan tarina alkaa kietoutua osaksi Jackin ja Mabelin elämää, mutta lukijaa pidetään jännityksessä mikä on lopulta totta ja mikä satua. Voivatko toiveet toteutua jos toivoo jotakin oikein kovasti ja vilpittomästi?

Iveyn Lumilapsi on kauniisti kirjoitettu tarina Alaskan karusta luonnosta, ihmissuhteista ja ennen kaikkea monitahoisesta halusta selviytyä: lapsettomuudesta, luonnon armoilla, omien odotusten keskellä. Mukana kulkee myös luottamus: kuinka luottaa toiseen, itseen, vieraaseen, naapuriin tai siihen, että kaikki järjestyy?

Katja tiivisti onnistuneesti blogissaan kirjan kokonaisuuden: "Iveyn romaani lumosi pohjoisella tunnelmallaan ja teki koko kertomuksellaan sopen sydämeeni." Itselleni koukuttavin elementti tarinan lisäksi oli (luontoa) kuvaileva kieli, joka on usein yhdistävä tekijä lempikirjoissani.

"Aamu oli niin kylmä, että kun Jack astui ulos valjastamaan hevosta, hänen nahkasaappaansa eivät norjistuneet eivätkä kädet suostuneet toimimaan kunnolla. Joelta puhalsi navakka pohjoistuuli. Hän olisi halunnut jäädä sisään, mutta oli jo pinonnut Mabelin pyyhkesiin kietomat piirakat puulaatikkoon kaupunkiin vietäviksi. Jack läiski käsivarsiaan ja polki jalkojaan saadakseen veren kiertämään. Oli pirun kylmä, jopa pitkät kalsarit denimin alla tuntuivat pelkältä puuvillaharsolta jalkojen ympärillä. Ei ollut helppoa lähteä kamiinan lämmöstä yksin matkaan. Aurinko uhkasi nousta joen toiselta puolelta, mutta sen valo oli valju ja hopeinen, ei kummoinenkaan lohtu."

Kirjasta on hankala kirjoittaa paljastamatta liikaa, mutta taianomaisuus säilyy miltei koko kirjan läpi. Lukijalle jätetään mahdollisuus uskoa satua, toiveita, vielä senkin jälkeen, kun totuus on kerrottu. Tarina on koskettava, kipeäkin, mutta huumori kukkii etenkin naapurisuhteissa ja rempseän Estherin olemuksessa. Lämmin suositteluni tammikuun pakkasten keskelle, jolloin pistelevän kylmyyden voi tuntea myös itse.