Helsingin päiväretki alkoi Uspenskin katedraalista ennen kuin galleriat ja museot avautuivat. Pihalla mylläsi kaivinkone, mutta sisällä oli hiljaista ja rauhallista. Kävin tervehtimässä Kozelštšanin ihmeitätekevää Jumalanäidin ikonia.
Päivän tarkoitus oli kiertää useampi kiinnostava näyttely. Gallerioissa on museoita lyhyemmät näyttelyajat, mikä tuottaa välillä hankaluuksia ehtiä katsomaan kaikkea mitä haluaisin. Nyt sain kuitenkin yhdellä kertaa monta must see -kohdetta. Kävin katsomassa Ulla Pohjolan ja Metta Savolaisen Ohuet paikat -näyttelyn Galleria Duetossa, Terhi Heinon Tasapainoharjoituksia Galleria Halmetojassa ja Viggo Wallensköldin näyttelyn HAMissa.
Kaikista edellä mainituista näyttelyistä löytyi yllättävän paljon yhtäläisyyksiä mm. kasviaiheiden, elämän kiertokulun ja ihmisyyden käsittelyyn, vaikka tekniikat olivat erilaisia. Suosittelen, mikäli etsitte Helsingistä vinkkejä näyttelykierrokselle.
Elina Merenmiehen näyttely Galleria Anhavassa puhutteli kuitenkin eniten. Meni oikealla tavalla ihon alle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Merenmiehen taidetta livenä, joten sekin loi etukäteen pientä jännitystä. Taiteilija on teknisesti taitava ja yhdistelee töissään usein piirroksellista ja maalauksellista jälkeä. Merenmiehen teokset eivät aina ole ensisilmäyksellä kauniita sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ilmaisutapa luo teoksiin kipupisteitä, jotka koskettavat minua katsojana.
 |
| Elina Merenmies: Taivaalliset sotajoukot, 2022, tempera ja öljy kankaalle. |
Näyttelystä kerrotaan Galleria Anhavan sivuilla näin:
"Monissa maalauksissa Merenmies palaa aiheisiin vuosikymmenten takaa – asioihin, jotka ovat alun perinkin sytyttäneet sielun: kohtaaminen kotkan kanssa puistossa Tšekkoslovakiassa yli kolmekymmentä vuotta sitten, syrjäseutujen erämaakilvoittelijat ja ortodoksisen perinteen monet pyhät, mutta myös ihmiset taiteilijan omasta lähipiiristä. Maalauksille on ominaista niiden erityinen vivahteikas paletti, missä voi nähdä viitteitä niin ikonimaalauksen perinteestä kuin keskiaikaisen maalaustaiteen syvistä vihreän, sinisen ja punaisen sävyistä.
Näyttelyssä on paljon viittauksia ortodoksisuuteen ja nimikkoteoksesta, Taivaalliset sotajoukot, kerrotaan:
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022. |
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022. |
"Suurikokoinen Taivaalliset sotajoukot -maalaus jatkaa Merenmiehen suurten metsäaiheisten maalausten sarjaa, mutta tällä kertaa tiheän oksiston yllä näkyy punaisena hohtava enkelijoukko. Ympäröivien puiden oksiin on lentänyt siivellisiä pyöriä ja kuusisiipisiä serafeja, joiden väri loistaa heleänä lempeän harmaan maiseman keskellä. Ajoittain taiteilijan elämä muistuttaa hänen jo vuosia aiemmin tekemiään maalauksia. Merenmies kertoo riemuissaan, miten pikkulinnut tulivat kurkkimaan parvekkeen oven raosta sisään hänen aloittaessaan näyttelyn suurikokoista nimikkoteosta: Sieltä ne minua katselivat, minun taivaalliset sotajoukkoni!"
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022. |
Elina ei ole kuitenkaan maalannut teokseensa lintuja, vaan Kristuksen, enkelien ja serafien lisäksi maalauksesta on tunnistettavissa tyyliteltyjä mehiläisiä. Tämä viite palautti mieleeni tilanteen, kun RIISAn kokoelmiin kuuluvaa jälkiviinikauhaa valokuvatessani ihmettelin aikoinaan kahvassa ollutta mehiläistä. Miksi kristillisessä esineessä on mehiläinen? En tiedä mitä Merenmies on halunnut hyönteisillä viestittää, mutta länsimaisessa kristillisessä symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, ja sitä on pidetty sielun vertauskuvana.
 |
| Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti, 1897. Antellin kokoelma / Ateneum. Kuva: Ateneum. |
Tarkkasilmäiset muistavat mehiläisen myös Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti, jossa nainen on kohottanut katseensa mehiläiseen, jonka perässä saapuvat taivaalta kultaiset valonsäteet. Timo Huusko on kuvannut, kuinka "kuvan mehiläinen tuo mukanaan elämän palsamia jumalten asunnoista."
Elina Merenmiehen teoksissa yhdistyy kristillinen symboliikka ja vapaan taiteen monimerkitykselliset tulkinnat, jotka koukuttavat katsojan lukemaan teoksia, kun niille antaa aikaa. Harri Mäcklin kuvaili Helsingin Sanomissa Merenmiehen näyttelyä otsikolla Satumetsän siimekseen (10.9.2022). En pitänyt otsikosta, sillä mielestäni se vei ajatukset väärille urille. Satumetsään ja satuihin liittyvät mielestäni onnelliset loput, mutta Merenmiehen teoksissa kaikki ei ole yhtä huoletonta.
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Liekki, 2021-22, tempera ja öljy kankaalle. |
 |
| Elina Merenmies: Palava, 2022, öljy kankaalle. |
Sen sijaan olen Mäcklinin kanssa samaa mieltä siitä, että "Merenmies on kehittänyt uniikin maailman, joka tuntuu yhtä aikaa tuoreelta ja ikiaikaiselta". Kristilliset viittaukset ja teosten tunnelmalliset mielleyhtymät taiteilijoihin, kuten William Blake (1757-1827), Francis Bacon (1909-1992) ja Hieronymos Bosch (noin 1450-1516), luovat teoksiin historiallista jatkuvuutta, mutta silti ne ovat tätä päivää ja vahvasti nykytaidetta.
 |
| Elina Merenmies: Iloinen hauta, 2015-2022, tempera ja öljy kankaalle. |
Iloinen hauta -teos on kauempaa katsottuna jopa painostava ja ahdistava. Punaruskean värin keskeltä on juuri ja juuri erotettavissa makaava ihmishahmo. Kun astuu lähemmäs teosta, katse löytää maalauksesta pieniä ja kirkkaita väripisaroita. Hahmo makaa haudassa, mutta on kuin koko ruumis olisi täynnä ilon sirpaleita, vaikka hahmo on katoamassa osaksi maaperän väriä.
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Iloinen hauta, 2015-2022. |
Maalauksia enemmän huomasin yllätyksekseni pitäväni tussipiirroksista. Mustavalkoisuus ja sen tuomat kontrastit toimivat Merenmiehen teoksissa, joissa taiteilija on ajoittain piilottanut viivoihinsa etsittävää. Pöpö -teoksessa erottuu esimerkiksi silmäpari ja Askeetti muodostaa risuista kasvot. Läheltä näkee piirroksen risujen päissä olevat pienet silmut. Risut eivät olekaan täysin kuivia ja kuolleita. Askeetin pään ympärille voi tulkita hahmottuvan myös ikoneista tutun ristikuvion.
 |
| Elina Merenmies: Pöpö, 2020, muste ja vahaliitu käsintehdylle paperille; Askeetti, 2017, muste paperille. |
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017. |
 |
| Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017. |
Minulle näyttelyn puhuttelevin teos oli kuva, joka ei välttämättä monille esitä mitään. Se on samaan aikaan abstrakti ja esittävä. Näen kuvan sekä pelkkänä väripintana, musteena ja muotona että käänteisenä muotokuvana. Minua viehättää teoksessa myös käsintehdyn paperin tuntu, huokoisuus ja rosoisuus.
 |
| Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022, muste käsintehdylle paperille. |
Tunnistin aiheen jo kaukaa, vaikka en lukenut teosnimeä. Huntu antaa sanana suomalaisessa kulttuurissa monille mielleyhtymän valkoiseen kankaaseen, minkä vuoksi teoksessa on tässä mielessä ihanan kutkuttava ristiriita. Valkoinen onkin nyt musta?
Ortodoksista kulttuuria tuntevat tunnistavat Merenmiehen kuvanneen Hunnussa munkkien käyttämää päähinettä, jossa tasalakkiseen kamilavkaan on kiinnitetty pitkä musta huntu. Teoksessa on kauniisti kuvattu valoa ja kankaan laskoksia.
 |
| Esimerkki hunnusta Valamon luostarista. Olen saanut luvan kuvan julkaisuun. |
Minä "näen" teosta katsoessa hunnun toiselle puolen. Näen kasvoja ja henkilöitä, jolloin teos on elävämpi kuin pelkkä ajatus hunnusta kankaana. Merenmiehen teos on minulle tästä syystä kuin käänteinen muotokuva. Kangas kertoo kantajastaan ja kulttuurista, johon taiteilija on oivaltavalla tavalla symbolisesti viitannut.
 |
| Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022; Taivaalliset sotajoukot, 2022; Autuas Matrona Moskovalainen, 2021-2022. |
Näyttelyssä on paljon tarinallisia aiheita, joista kaikki eivät kuitenkaan avaudu ensinäkemältä. Merenmiehen kädenjälki miellyttää minua henkilökohtaisesti. Tummien ja synkäksi tulkittavien värien keskeltä ilon ja valon löytäminen on lopulta minulle tärkeää; että taiteilija kertoo teoksissaan vertauskuvallisesti elämästä kaikissa väreissä: Moderni elämä, Tanssi rakkaani kanssa, Puutarhassa, Puun laulu, Piilossa - pimeässä vietetty elämä, Monimutkaista, Kasvoni ovat metsä ja Ilo.
Elina Merenmiehen näyttely Taivaalliset sotajouokot
on esillä Galleria Anhavassa 2. lokakuuta 2022 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti