Korpi vastaan puutarha

Kati Immonen: Rantaleppä, sarjasta Leikkimetsä, 2016, vesiväri paperille. Turun kaupungin taidekokoelma. Kati Immonen: Tukirakenne, sarjasta Leikkimetsä, 2019, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa.

Jyväskylän taidemuseoon minua veti Kati Immosen näyttely Korpi vastaan puutarha. Tiesin etukäteen Immosen tekevän kauniita värillisiä akvarelleja. Noita luontosuhdetta kuvaavia teoksia menin katsomaan, mutta huomasin ihastuvani lopulta mustavalkoisiin töihin.

Näyttelytekstissä kerrottiin: "Kati Immosen pääaiheena on jo vuosien ajan ollut ihmisen ja luonnon moniulotteinen suhde. Viime vuosien maalaussarjoissaan hän on kuvannut muun muassa villiintyneitä kukkakoreja ja metsän valtaamia kasvimaita - jokaiselle puutarhurille tuttuja yrityksiä hallita luontoa. Teosten pienoismaailmoissa ihmisen järjestämät asetelmat alkavat elää omaa elämäänsä, vehreä kasvisto rönsyää ja ottaa tilaa haltuun. Immonen pohtii miten järjestelmälliset istutukset ja vallaton kasvisto sulautuvat toisiinsa ja oppivatko ne elämään toistensa kanssa."

Esittelyteksti tiivistää näyttelyteosten maailman hyvin: pienoismaailmoja ja rönsyilevien ja hallittujen kasvien vuoropuhelua. 

Kati Immonen: Kesän tulo, sarjasta Leikkimetsä, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Yksityiskokoelma.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kesän tulo.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kesän tulo.

Näyttelytilaan astuminen on minulle samanlainen ainutlaatuinen hetki kuin uuden henkilön ensikohtaaminen. Siinä luodaan ensivaikutelma, joka johdattelee tunnelmaa näyttelyn läpi. Harva ehkä tulee miettineeksi näyttelyiden ensivaikutelmaa ja keskittyy varsinaisiin teoksiin, mutta jokainen joka pääsee rakentamaan näyttelyitä, miettii kokonaisuutta ensikatseesta lähtien. Mietitään näyttelyn tarinallisuutta, teosten keskinäistä suhdetta ja värimaailmaa. Pidän Jyväskylän taidemuseossa siitä, että näyttely ei koskaan paljasta itseään kerralla. Toisen kerroksen näyttelytilaan noustaan portaita, jolloin "pääseinän" teos paljastuu vähitellen mitä usemman askeleen portaissa otat. Samalla tavoin kolmannen kerroksen näyttelytila avautuu vähitellen, kun tila on sijoitettu ikään kuin toisen kerroksen "taakse". Sitä ei näe ensimmäisestä portaikosta kuin kääntymällä ympäri. Olen tässä suhteessa nautiskelija ja harvoin haluan nähdä koko tilan ensivilkaisulla - missään museossa. Kuljen teoksen luota toiselle hitaasti, ja säilytän yllätyksellisyyden mahdollisimman pitkään.

Kati Immonen: Kasvimaa, sarjasta Korpi vastaan puutarha, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa.

Jäin miettimään tätä ensivaikutelmaa näyttelykierroksen jälkeen. Olin mennyt tietoisesti katsomaan Immoselta niitä kauniita värillisiä akvarelleja, mutta näyttelytilaan noustessa ensimmäisenä kävijät vastaanottaa valtavan kokoinen mustavalkoinen Kasvimaa. Vaikutuin Kasvimaasta niin paljon etteivät pienemmät värilliset teokset enää tuntuneet oikein miltään.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.

Teoksen vasenta laitaa hallitsee musta ja oikeata valkoinen. Kontrasti on vahva ja tasapuolinen. Vasemman reunan korpimetsä luikertelee juurineen oikean reunan valoon, jossa kukkaoksa on lasimaljakossa ja kasvimaan kasvatit on nimetty kyltein: nantes (porkkana), lollo rosso (punainen lehtisalaatti). Ihmisen muokkaama luonto on avarassa valossa, korpimetsän luonnollinen luonto hämärässä. Vastakohdat eivät näytä riitelevän keskenään, molemmille on annettu yhtä lailla tilaa. Korven hämärään on karannut herkkä kurjenmiekka(?) ja puu kurkottelee juurineen ja varjoineen puutarhaan. Ihminen hallitsee puutarhaa, mutta jokainen tiedämme, että kun hoito loppuu, luonto valtaa tilan itselleen takaisin.

Kati Immonen: Pioni, sarjasta Korpi vastaan puutarha, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa. 

Tätä tunnelmaa jatkoi Pioni -teos, jossa pioninkukka oli istutettuna ruukkuun. Alla näytti olevan kuin ilmakuva tilkkutäkkimäisestä peltomaisemasta, jonka ympärille kaartui korpi: puut oksineen ja kasvit lehtineen.  Immonen käsittelee vesivärejä ja tussia taidokkaasti. Pioninkukka näytti kuin hehkuvan valoa ympärilleen. 

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Pioni.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Muistomerkki - Syötäviä, 2020, vesiväri ja akryyli paperille. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Kolmannessa kerroksessa oli esillä Muistomerkki -sarjan teoksia. Nämä teokset viehättivät muita värillisiä töitä enemmän. Niissä luonto oli ottanut ylivallan ihmisen rakentamasta: kietoutunut muistomerkkeihin ja kasvattanut versojaan. Värit ja yksityiskohdat olivat kauniita. Luonto ei ollut ruukussa, vaan teki muistomerkeistä kasvualustojaan.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Muistomerkki - Mänty, 2020, vesiväri ja akryyli paperille. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Jälkikäteen mietin pitkään, että miksi en pitänytkään niistä värillisistä toisen kerroksen teoksista, joissa kasvit olivat kauniisti ruukuissa, omissa pienoismaailmoissaan? Olin vähän ärsyyntynytkin. Mikä niissä oli "vikana", kun juuri niitä luulin meneväni katsomaan ja ihastelemaan? Huomasin miettiväni omaa luontosuhdettani, joka on varsin ohut. Olen opetellut viimeisen kolmen vuoden aikana puutarhaihmiseksi, ja pidän sekä viljelystä että ruukkupuuhastelusta. Nautin myös luonnosta, mutta huomaan tarvitsevani luontomaisemaan jonkinlaisen ihmiskosketuksen, että tunnen oloni turvalliseksi - vaikka vain tallatut polut. Tästä on kulkenut joku muukin. 

Jos minut viskattaisiin keskelle korpea, olisin enemmän peloissani kuin nauttisin. Mikä on hieman surullista. Ihminen on vieraantunut luonnosta. Toisaalta omalla kohdallani ajattelen, että pelko on kunnioitusta luontoa kohtaan ja uskon siihen, luonto ottaa omansa takaisin, jos siihen annetaan mahdollisuus. Korvessa ihminen on alisteinen luonnolle ja niin sen pitäisi olla. Korpi vastaan puutarha -ajattelussa luulin olevani puutarhan kannalla, mutta huomasinkin liputtavani korven puolesta. Immosen ruukkuistutukset tuntuivat liian rakennetuilta ja tunsin vetoa synkkään ja kiehtovaan korpimaisemaan.

Omia luontoarvojaan pääsee tutkimaan Korpi vastaan luonto -näyttelyssä 

Jyväskylän taidemuseossa 5.9.2021 saakka. 

Parviaisen matkassa Pohjois-Afrikkaan

Oscar Parviainen (1880-1938) on kenties edelleen suurelle yleisölle melko tuntematon taiteilija/taidegraafikko. Minä opin tuntemaan hänet yliopistossa, kun Parviaista tutkinut professorimme Annika Waenerberg piti hänestä useita luentoja. Taiteellinen ura ei edennyt siten kuin olisi voinut toivoa. Parviaisen tyylilliset piirteet ajoittuivat väärin. Hänen maalauksiaan on esillä Joensuun taidemuseon lisäksi Ainolassa, jossa on esimerkiksi koskettava Rukous (Lapsen kuolema).

Minulle taiteilija oli vahva symbolisti. Parviaisen symbolismi kukki kuitenkin liian myöhään. Suomessa symbolismi sekoittui osittain karelianismiin ja sen kulta-aikaa oli 1800-luvun loppu. Symbolistien etunenässä Hugo Simberg (1873-1917). Parviaisen symbolistinen kausi oli 1910-luvulla, kun maailmalla kiinnostuttiin jo modernismista, kuten Kandinskyn abstrakteista muodoista. Marraskuun ryhmä perustettiin Suomessa ekspressionismin innoittamana 1910-luvun loppupuolella. Parviaisen taide oli eittämättä aikalaisten silmissä vanhanaikaista.

Oscar Parviainen: Maisema, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri.

Oscar Parviaisesta sanottiin jo hänen elinaikanaan, että hän on aina matkoilla. Parviaisen suku oli varakas molempien vanhempien puolelta, ja toivoi taiteilijanuran sijaan pojasta liikemiestä ja suvun liiketoiminnalle jatkajaa. Suku kustansi Parviaisen Pariisin matkan 1899. Ehtona oli, että hänen tuli päästä tunnettuun akateemiseen taidekouluun, École des Beaux-Artsiin. Näin kävi, mutta opinnot keskeytyivät Oscarin rakastuttua amerikannorjalaiseen musiikinopiskelijaan Kristine Sieversiin. Häitä juhlittiin lokakuussa 1901 morsiamen kotona Iowan Decorahissa. Parviainen matkusteli koko ikänsä, paljolti terveydellisistä syistä. Hän oleskeli lämpimissä Välimeren rantamaissa Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa sekä pohjoisessa Afrikassa.

Oscar Parviainen: Maisema Caprilta, Italia, 1923, öljymaalaus.

Voimakkaiden symbolististen maalausten lisäksi Parviaisen  tuotannosta erottuvat omiksi kokonaisuuksikseen espanjalais- ja afrikkalaisaiheet sekä 1920-luvulta lähtien pienimuotoiset matkakuvat Euroopasta. Näihin Pohjois-Afrikan tunnelmiin pääsee tutustumaan Joensuun taidemuseon näyttelyssä.

Oscar Parviainen: Taormina, Sisilia, Italia, 1921-1922, vesiväri.

Vierailin näyttelyssä tietämättä mihin tulisin, sillä tarkoitukseni oli vierailla työkeikan sivussa vain Onnin ihanissa Madonna-, Iris- ja Ikonihuoneissa. Yllätyin täysin, kun huomasin miten raikkaalta ja värikkäiltä Parviaisen teokset näyttivät! Ei lainkaan sitä ahdistavaa mustaa ja punaista, tummaa ja alakuloista, joihin olin maalauksissa tottunut.

Vasemmalla Oscar Parviainen: Kaktusmaisema, Capri, Italia, 1923, öljymaalaus; oikealla Taorminan rannikko, Sisilia, Italia, 1921-1922, öljymaalaus. Oscar Parviaisen maalaustelineessä keskeneräinen teos: Rue Ouled Nail, Biskra, Algeria, 1926-1926, öljypastelli.

Taiteilijoiden kiinnostus Afrikkaan oli virinnyt jo 1800-luvulla. Eurooppalaiset suurvallat halusivat itselleen uusia taloudellisia resursseja ja valtaa, kun taiteilijat ja matkailijat olivat kiinnostuneita alkuperäisestä kulttuurista. Eksoottiset puvut ja esineistö kuuluivat vuosisadan vaihteen huvituksiin. Marokko, Algeria ja Tunisia olivat tärkeimmät Välimeren rannikon matkakohteet taiteilijoille. Afrikan-matkojen pysähdyspaikat eivät olleet Parviaiselle pelkkiä läpikulkupaikkoja, vaan hän vietti kohteissa pitkiäkin aikoja: Sisilia, Alassio, Capri, Napoli, Collioure.

Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, öljymaalaus.

Oscar Parviainen: Torielämää, Biskra, Algeria, 1927, lyijykynä, tussi.

Lyijykynä- ja tussipiirroksissa vahvat viivat ja herkät vesivärit vangitsevat arkipäiväisiä tilanteita, kuten Algerian ja Tunisian paimentolaisten elämää ja basaarien vilinää. Osa on vain yksinkertaisia arkkitehtuuriharjoitelmia.

Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, lyijykynä, tussi.

Oscar Parviainen: Sokeita kerjäläisiä, 1904-1905, lyijykynä, tussi.

Oscar Parviainen: Beduiininainen, Tunis, 1926, lyijykynä.

Kuvista välittyy suomalaiselle vieras, mutta herkullisen elävä ja värikäs kulttuuri. Parviainen sai ikuistettua miehiä kaduilla, toreilla ja kahviloissa huolettomammin kuin naisia. Soittajat ja laulajat poseerasivat malleina maksusta. Algerian Biskran Ouled Nail-kujalta oli mahdollista löytää tanssityttöjä, jotka suostuivat malleiksi ja esiintyivät myös ilman huntua. Ouled Nail-berbereiden sosiaaliset säännöt poikkesivat arabinaisten rajoitetummasta elämästä. He tanssivat kaupungissa palatakseen kotiseudulle myötäjäiset ansaittuaan. Piirrosten ja akvarellien maailman herättävät eloon tilassa kuuluvat äänet. Torielämää, musiikkia ja satamahälinää. Äänimaailman on luonut Janne Roiha.

Oscar Parviainen: Tanssi, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri, tussi.

Oscar Parviainen: Maja vuorilla, Tunisia, 1926-1927, lyijykynä, öljypastelli.

Oscar Parviainen: Beduiinileiri, Biskra, Algeria, 1926-1927, vesiväri.

Parviainen huomasi vuosikymmenten aikana muutoksen, mikä Afrikassakin oli tapahtunut. Hän ei mielestään enää vuonna 1927 löytänyt sitä samaa vuoden 1904 Afrikkaa, johon oli aikoinaan matkustanut. Hän muisteli haikeana: "Silloin Afrikka ei ollut vielä nykyinen turistimaa", vaan silloin "ratsastivat araabit uljaina erämaissa, nythän ne ajavat autolla. Päälliköt liikkuivat vielä vanhan hyvän ajan komeudessa. Ford on melkoisesti pilannut vanhaa Afrikkaa. Kaikki naiset olivat hunnutettuja. Ja vatsatanssi oli melkein pyhä toimitus, joka suoritettiin lukittujen ovien takana."

Oscar Parviainen: Arabialainen, Sfax, Tunisia, 1927, öljymaalaus.

Oscar Parviainen romantisoi ajan taiteilijoiden tapaan alkuperäisiä kulttuureja, sillä he halusivat säilyttää inspiraationsa lähteet muuttumattomina. Hänen kuvaamistapansa oli enemmän dokumentaarinen kuin intohimoinen.

Oscar Parviainen: Kameli, Biskra, Algeria, 1926, lyijykynä, vesiväri.

Näyttelyssä meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellut. Siellä teki mieli viettää aikaa. Jäin kuuntelemaan äänimaailmaa, ihailemaan Parviaisen viivankäyttöä ja lukemaan hänen elämästään. Matka-arkussa oli taiteilijan työvälineitä ja mm. kilpikonnan kuori.

Oscar Parviainen: Aavikkotuuli, Sfax, Tunisia, 1927, lyijykynä, vesiväri.

Näyttelytila ei ole suuren suuri, mutta osoittaa jälleen kerran, miten pienillä elementeillä saa toimivan kokonaisuuden. Tilassa on paljon ennennäkemättömiä teoksia. Henkilökohtaiset esineet tuovat taiteilijan persoonan lähemmäs, ja äänimaailma muuttaa piirrosten ja akvarellien tilanteet eläviksi. Huomasin ihastuvani siihen samaan orientalismiin, mitä taiteilijat matkoillaan etsivät.

Taidemuseo Onnissa pääsee afrikkalaisiin tunnelmiin 

Parviaisen matkassa ensi syksyyn saakka.

Rooman akvarellin arvoitus

Ostin jokin aika sitten nettikaupasta akvarellin, jonka kerrottiin olevan Jussi Paatelan maalaama. Teos on noin 16x12 cm, se on signeerattu ja päivätty 11.3.1926. Syy miksi ostin akvarellin oli sen aihe, Porta San Sebastiano. Se muistuttaa menneestä Rooman opintomatkasta. Porta San Sebastiano on osa Aurelianuksen muuria, jonka rakentamisen aloitti nimensä mukaisesti keisari Aurelianus 270-luvulla. Valmistuessaan portti oli noin 18 km pitkä ja se kiersi kaikki Rooman seitsemän kukkulaa. Muurissa oli yhteensä 18 porttia, joista Porta San Sebastiano on suurin ja parhaiten säilynyt. Maxentius korotti muuria 300-luvulla ja Honorius rakennutti portin uudelleen 400-luvulla. Alun perin portin nimi oli Porta Appia, sillä Via Appia kulki portin ali. Kristilliseen aikaan sitä alettiin kutsua kuitenkin Porta San Sebastianoksi, koska Via Appia johti San Sebastianon basilikalle ja katakombeille (viimeisestä on ei-niin-hyviä muistoja), jotka olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita.

Mutta historiakatsauksen jälkeen takaisin itse teokseen. Jos jotakin museologian kurssit ja taidehistorian provenienssitutkimukset ovat minulle opettaneet niin sen, että ostetuista teoksista pitää AINA tarkastaa taustatiedot. Koska signeeraus ei mielestäni ollut suoraan tulkittavissa Jussi Paatelaksi (olisi ihan hyvin voinut olla vaikka Janne Paatero), päätin kysellä teoksesta ja sen taustoista lisää. Myyjä kertoi teoksen tulleen hänelle yli 10 vuotta sitten Toivo Paatolan kuolinpesästä täältä Jyväskylästä, ja että samassa erässä oli tullut paitsi kirjoja myös Paatolan signeeraamia ja signeeraamattomia omia akvarelleja ja maalauksia. 

Tämä sukunimien samankaltaisuus (Paatela-Paatola) sai kuitenkin itseni sekaisin. Akvarellin maalannut Jussi Paatela ent. Pavén (1886-1962) oli helsinkiläinen arkkitehti, joka muistetaan erityisesti sairaala-arkkitehtuuristaan ja pääkaupungin katukuvan kehittämisestä. Pakkaa sekoitti myös tieto siitä, että Jussi Paatelan nuorempi veli oli myös arkkitehti ja nimeltään Toivo Paatela (1890-1962). Arkkitehtitoimisto Jussi ja Toivo Paatelan merkittäviä töitä olivat esimerkiksi Tampereen kirjastotalo, Helsingin yliopiston anatomian laitos, Atlaspankki sekä Kinkomaan, Muhoksen ja Etelä-Hämeen parantolat. Koska epäilin että nimet Toivo Paatela ja Toivo Paatola olisivat menneet sekaisin, otin yhteyttä Arkkitehtuurimuseoon asian selvittämiseksi. Lähetin heille kuvia teoksesta ja kysyin voiko kyseessä olla Jussi Paatelan akvarelli tai olisiko heillä tietoa oleskeliko hän Roomassa vuonna 1926.

Akvarellin takana oleva teksti.

Arkkitehtuurimuseosta tuli vastaus, että heillä on kyllä suuri määrä valokuvia Jussi Paatelan arkkitehtuurista, mutta kokoelmissa ei ole lainkaan piirustuksia, joista signeerauksen olisi voinut tarkistaa. He eivät osanneet myöskään sanoa oleskeliko Paatela Roomassa vuonna 1926, vaikka tiedetään että hän teki monia opintomatkoja Euroopan maihin muiden arkkitehtien tavoin. 

Tiedot alkoivat käydä vähäisiksi, mutta museon amanuenssi oli selannut myös vanhoja arkkitehtimatrikkeleita ja löytänyt sieltä nimen Toivo Paatola. Toivo Paatola, ent. Packalin, oli siis myös arkkitehti, joka syntyi Helsingissä 1881 ja kuoli samana vuonna kuin Paatelan veljekset 1962. Ja mikä parasta, matrikkelissa oli ollut maininta Paatolan akvarelliharrastuksesta! Minulle akvarellin myynyt myyjä kertoi, että heille oli tullut kuolinpesästä myös Toivo Paatolan maalaamia akvarelleja. Kyseessä täytyi siis olla sama henkilö. Tieto siitä, että Toivo Paatola ja Jussi Paatela olivat olleet arkkitehtikollegoja, selittäisi akvarellin kulkeutumisen Paatolalle. Muuten tuntuisi omituiselta kuinka tunnetun arkkitehdin akvarelliharjoitelma päätyisi yksityiselle henkilölle. Itse sain koottua lisää johtolankoja, kun laadin kesätöissä listaa Jyväskylän tapahtumista. Sieltä kävi ilmi, että Jussi Paatelan Toivo-veli on suunnitellut Jyväskylään ortodoksisen Kristuksen ylösnousemuksen kirkon vuonna 1954.

Enää en epäile etteikö akvarelli olisi Jussi Paatelan vaikkei tiedot aivan aukottomia olekaan. Toivo Paatolalla on mitä ilmeisemmin ollut suora yhteys joko itse Jussi Paatelaan, tai kenties tämän veljeen Toivo Paatelaan, silloin kun tämä työskenteli Jyväskylässä ortodoksikirkon parissa. Kenties akvarelli siirtyi Jyväskylään noina vuosina?

Erityiskiitos Arkkitehtuurimuseon amanuenssille Petteri Kummalalle vaivannäöstä!