Murtumista sillanrakennukseen

Joensuun taidemuseossa on esillä M_itä? Nykytaiteen biennaali. Biennaali on Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden yhteisprojekti ja se on aiemmin ollut esillä Mikkelissä 2021 ja Kuopiossa 2019. Tämä kolmas biennaali "kutsuu pohtimaan kriittisesti Itä-Suomen alueen historiaa ja niitä monimutkaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka muovaavat tätä aluetta. Taiteilijat käsittelevät näyttelyssä rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin. Arkistojen avulla he rakentavat uusia siltoja menneisyyksiin, jotka ovat aiemmin jääneet huomiotta, ja kuvittelevat uudelleen perinteitä ja sidoksia alueeseen.." Mukana ovat taiteilijat: Jaakko Autio, Baran Caginli, Irtikytketyn tilan tutkimusryhmä (Jaakko Ruuska, Kati Korosuo, Timo Jokitalo, Hanna Koikkalainen ja Pavel Rotts), August Joensalo, Nana & Felix, Katriina Rosavaara, Lebohang Tlali sekä Riitta Turunen & Outi Särkikoski.

Biennaali on sijoittunut Joensuun taidemuseon lisäksi myös Pohjois-Karjalan museo Hilmaan, mutta ehdin omalla vierailullani nähdä vain taidemuseon näyttelyn. Tästä syystä esittelen vain teoksia, jotka ovat taidemuseon tiloissa. Teokset ovat sijoittuneet vaihtuvan näyttelytilan lisäksi kokoelmanäyttelyiden tiloihin.

Elisenvaaran asema.

Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä

"Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä liittyi yhteen tutkiakseen valtioiden rajan katkaiseman Elisenvaara-Parikkala-radan raunioita. Ryhmä pohtii, miten tilan kokemus muuttuu irtikytkennästä. Raunioitunut rata muodosti kerran kulkuyhteyden Viipurista Vaasaan. Nyt tuosta yhteydestä on jäljellä vain tuskin havaittavissa oleva rautatien raunio, joka lävistää syrjäseudun. Jos ratapenkkaa lähtee seuraamaan, herää kysymys, voisiko yhteys palautua joskus, jos olosuhteet olisivat toisenlaiset?"

Jaakko Ruuska ja Hanna Koikkalainen järjestivät tutkimusmatkan radan Venäjän puolella sijaitsevalle osalle vuonna 2019. Kyseinen osa kuuluu kokonaisuudessaan Venäjän rajavyöhykkeeseen, jossa liikkuminen on rajoitettua. "Tutkimusryhmän jäsenet olivat luultavasti ensimmäisiä suomalaisia, jotka olivat kävelleet tuolla alueella sitten vuoden 1944. Viime vuosien aikana on alkanut näyttää myös siltä, että he olivat myös vuosikausiin viimeiset suomalaiset tuon rautatien raunioilla."

Näyttelyssä on esillä Hanna Koikkalaisen valokuvia tutkimusmatkalta, jotka on otettu kummaltakin puolelta rajaa sijaitsevilta rautateiden jäänteiltä. "Hanna on kiinnostunut rautatien raunioista muistin paikkana. Voidaan ajatella, että rautatie kytkettiin symbolisesti irti silloin, kun Neuvostoliitto suoritti Elisenvaaran aseman pommitukset vuonna 1944. Suomessa tuosta tapahtumasta vaiettiin pitkään. Arkistoon jäivät dokumentit, jotka kuvaavat pommitusten siviiliuhreja. Ne muistuttavat niitä kiviä, jotka kasattiin syrjään, kun Elisenvaara-Parikkala-rataa rakennettiin."

Luettelo 20.6.1944 Elisenvaaran ilmapommituksessa kuolleista henkilöistä.

Kiviin kaiverrettuja syntymä- ja kuolinaikoja.

Sergei Bondarev, Adel Kim ja Anastasia Artemeva kutsuttiin tutkimaan rautateiden raunioita Parikkalassa. Myös taiteilija Pavel Rotts ja näytelmäkirjailija Mikhail Durnenkov osallistuivat matkalle. Tutkimusmatkalla heitä pyydettiin kirjoittamaan kirjeitä niistä asioita, jotka muuttuivat heille itselleen saavuttamattomiksi sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

"Isä. Hei. Pitkään aikaan emme ole viestitelleet - lähes kolmeen kuukauteen. Minulla ei ole ikävä. Sen jälkeen, miten reagoit syyskuun lopulla lähtemiseeni maasta - miten halveksit ja syytit - 'isänmaan petturiksi' ja että käyntini heikensi äidin terveyttä - sen jälkeen en näe syytä ikävöidä. (---) Haluan kertoa sinulle taannoisesta kävelyretkestäni 26. marraskuuta - 8 kilometriä kävellen Parikkalasta vastikään suljetulle Venäjän rajanylityspaikalle. (---) Sitä tietä Suomi pystyi olemaan yhteydessä Elisenvaaraan Karjalassa vielä 1900-luvun alussa, mitä ei nyt, Putinin Ukrainan sodan jälkeen todellakaan tapahdu seuraavaan 50 vuoteen. (---) Mieleni valtasi toinenkin ajatus. Tajusin, että sinä et koskaan pysty ymmärtämään minua. Et pysty ymmärtämään pätkääkään siitä, millä yrittäisin antaa vastauksia antamaasi tuomioon pakenemisestani Venäjältä. (---) Mutta jos me joskus kuitenkin tapaamme - joko tässä elämässä tai toisessa - toivoisin yhtä. Saada tuntea, millaista on, kun saa tukea omalta isältään. Tai saada antaa sitä tukea sinulle, jos seuraavassa jälleensyntymässämme sinun isäksesi synnynkin minä. Nähdään, poikasi. 23.12.2022. "

Litistetty kolikko.

"On kylmä, mutta kävellessä tulee lämmin. Molemmin puolin näkyy sammaleisia, lehtien peittämiä ratapölkkyjä, ja rautatiestä on jäljellä vain ratapenger, jossa nyt kasvaa puita. Edessä on vielä kymmenen kilometriä ennen Venäjän ja Suomen rajaa. (---) Mihalich-vaarikin on veturinkuljettaja. Hän otti minut mukaan junamatkoille ja me litistimme kolikoita veturilla. (---) Raja, jota lähestyn, erottaa minut vaaristani. (---) Vaarin on saatava kokea Putinin aika, jotta hän voi lakata uskomasta häneen; ja että minä pääsisin menemään vaarin luo Venäjälle kun sota loppuu. Tämä aavemainen junarata kuvaa meidän suhdettamme osuvasti kuin kirjoissa. 2. maaliskuuta 2023. Pavel Rotts."

Kirjoitetut tarinat ovat surullisia ja totta varmasti monessa venäläisessä perheessä. Ne muistuttavat, ettei sota ole henkisesti helppoa venäläisillekään.

Jaakko Autio: AlkuLähde.

AlkuLähde

Alakerran näyttelytilassa lumoavan kaunis äänimaisema vetää puoleensa jo toiselta puolen huonetta. Kyseessä on Jaakko Aution AlkuLähde -ääni-installaatio. "AlkuLähde (OrgiNation) pohtii ihmisen alkuperää ja kuuluvuutta maailmaan. Teos sai alkunsa Jaakko Aution neljän kuukauden residenssi jaksoa Narvassa (Nart) keväällä 2022. Nyt kuultava teos on yhteistyö suomalaisten ja narvalaisten (virolais-venäläisten) laulajien kesken. Teoksessa kuullaan fragmentteja Maamme-laulusta (Mu Isamaa), jonka melodian jaamme Viron kanssa. Teoksessa kuullaan kolme improvisoitua ottoa Jussi Mattilan säveltämän materiaalin pohjalta."

Teosta on vaikea kuvailla sanoin, se pitäisi kuulla ja kokea itse. Huone on täynnä kaiuttimia, joista kuuluu eri aikaan eri ääniä. Keskellä tilaa on penkki, josta äänimaiseman kokee mielestäni parhaiten. Silmät suljettuina äänet kulkevat ja soivat ympärillä. Viimeksi lumouduin Jaakko Aution installaatiosta Mikkelin taidemuseon M_itä? -biennaalissa, jossa teos kantoi nimeä Äänen aika. Ääni värähteli tuolloin laakean vesiastian pinnalla.

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulu

Museon entiseen lyseon juhlasaliin rakennettu Katriina Rosavaaran installaatio ei heti avautunut kokonaisuudessaan. Tilaan oli tuotu kuvasuurennoksia, joiden sisältöä selitettiin kuvateksteissä. Kuvissa oli yhteiskunnan hyljeksimiä henkilöitä, kuten romaneja, vammaisia, nais- ja miespareja. Silti kuvat oli kategorisoitu Rosavaaran toimesta otsikolla "Joensuu, I luokka rohkaiseva". 

Kaksi nuorta naista. Vasemmalla Siviä Dyberg (s. 1871), 1890. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

Tahvo Nevalainen ja Antti Lappalainen, 1910. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja: Heikki Apell.

Kaksi tuntematonta miestä ja pikkupoika hirsirakennuksen seinustalla. Vasemmalla 27-vuotias mies, 4-vuotias poika ja hänen isänsä. Kuva mahdollisesti vuodelta 1919. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

"Katriina Rosavaara on kiinnostunut tilan, paikan ja henkilöiden muistista, unohdetuista näkökulmista, historian nurjasta puolesta ja niistä asioista ja aiheista, jotka ovat usein jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Moninaiset vähemmistöt, queer, mielenterveyspotilaat, pakolaisuus, ylisukupolviset traumat, sotien jäljet ja erilaiset pyrkimykset tallentaa, käsitellä ja nostaa esiin näitä vähemmän tunnettuja tarinoita nykytaiteen keinoin, voidaan nähdä Rosavaaran työskentelyn punaisena lankana."

"Empatiakoulu reflektoi Joensuun historiaa. Joensuussa oli vuonna 1850 vain 129 asukasta. Vuonna 1865 perustettu Joensuun lyseo [nykyinen Taidemuseo Onni] oli Suomen toiseksi vanhin suomenkielinen oppikoulu. Kun uudisrakennus valmistui 1894, oli kaupungin asukasluku kasvanut noin 5000 asukkaaseen. Joensuun klassillinen lyseo oli koko lähialueen kehittymisen kannalta merkittävä paikka. Koulu ei kuitenkaan avannut oviaan kaikille. Opiskelemaan pääsivät ainoastaan ne suomenkieliset pojat, joiden kotoa löytyi kiinnostusta koulutukseen ja varoja opiskelukustannusten kattamiseen. (---) Peruskoulu yhdisti 1970-luvulla oppikouluikäiset tytöt ja pojat lukioon naapuritontille (---). Joensuussa ristiriita karjalaisen vieraanvaraisuuden ja erilaisuuden pelon välillä purskahtelee edelleen esille mediassa tuon tuosta. Jotakin on ehkä jäänyt huomaamatta. Maakunnan perintö ja juuret ovat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Joensuun kaupungin tai klassillisen lyseon."

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulun todellinen sanoma avautuu vasta, kun kulkee suurennettujen valokuvien toiselle puolen ja kiipeää puhujakorokkeelle. Tuosta laajemmasta näkökulmasta yksittäiset liitutaulujen käsinkirjoitetut lauseetkin muodostavat kokonaisuuden:

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon." -Audre Lorde: Hiljaisuuden muuttaminen kieleksi ja toiminnaksi-

Hätäleipä, 1918, Pyhäselkä. Pohjois-Karjalan museo.

Empatiakoulun 2. luokalla opetetaan auttavaisuutta, johon viittaavat vitriinissä olevat hätäleivät.

"Vuoden 1918 alussa poliittinen tilanne Suomessa oli kireä. Kansa mellakoi ja lakkoili eri puolella maata. Elintarvikkeiden saanti oli vaikeaa ensimmäisen maailmansodan takia, ja edellisvuoden sato oli jäänyt pieneksi. Viljan säännöstely oli aloitettu kesäkuussa 1917. Viljan puutteessa turvauduttiin erilaisiin korvikkeisiin ja leipätaikinan sekaan leivottiin muun muassa jauhamatonta kauraa, jäkälää tai olkia. Tätä, joskus suolistollekin haitallista, leipää kutsuttiin hätäleiväksi."

Oscar Parviainen: Häädetyt, 1910, öljy kankaalle. Joensuun taidemuseo, Anna-Lisa ja Arnold Glaven kokoelma.

Häädetyt

Biennaaliin kuuluvia teoksia on levittäytynyt myös kokoelmanäyttelyn joukkoon. Taidemuseon omasta kokoelmasta on myös poimittu teoksia teemaan liittyen. Tunteita herättävä oli Oscar Parviaisen maalaama Häädetyt, jossa perhe vetää lumessa perässään rekeä, joka on täynnä tavaraa. Reen jalaksilla seisoo luuranko kuoleman symbolina. Teos on maalattu vuonna 1910, mutta muutama vuosikymmen eteenpäin maalauksesta tuli totta isommassa mittakaavassa, kun luovutettujen alueiden suomalaiset (430 000) joutuivat jättämään kotinsa toisen maailmansodan myötä.

Murtumista sillanrakennukseen

Itä-Suomessa on kautta aikojen tuntunut vahvasti rajayhteys Venäjään ja toisaalta kaupankäynti ja kulttuurisuhde rajan yli. Rajan sulkeuduttua (ties kuinka pitkäksi aikaa) suhdetta muovaillaan uudelleen. Näyttelyn yksittäiset teokset ottivat pohdiskellen ja taiteilijoiden itsensä kautta kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Toisaalta itäsuomalaisuutta kaiveltiin myös syvemmin, kun "taiteilijat käsittelevät rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin." Rajoja meihin ja muihin, murtumia minun ja sinun välillä. Oma suhde ympäröivään yhteiskuntaan, kotipaikkaan ja perheeseen. Lokeroimalla asioita ihmiset pyrkivät ymmärtämään, mutta samalla lokerointi eristää ja pakottaa johonkin, mitä ei välttämättä ole olemassa.

Kaikki ei onneksi tuonut pelkkää alakuloa ja epätoivoa tulevasta. Näyttelyssä on mukana paljon toivoa paremmasta ja osoitus siitä, kuinka taiteen avulla voidaan löytää sellaisia siltoja, joihin poliittiset päättäjät eivät yllä. Taiteen kautta tapahtuvan yhteistyön kautta voidaan kohdata ihmiset ja kulttuuri siten, että löydetään toisistamme enemmän inhimillistä yhteistä kuin rikkirepivää politiikkaa.

Kaiken tiivistää mielestäni Katriina Rosavaaran teokseen lainatut Audre Lorden sanat:

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon."

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä 

Joensuun taidemuseo Onnissa ja 

Pohjois-Karjalan museo Hilmassa 17.9.2023 saakka.

Kaksi matkaa

Kuva: E. Ukkonen.

Joensuun taidemuseossa on esillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely Blue and Red - Kaksi matkaa. Näyttelyn lähtökohtia  kuvaillaan näin: 

"Suomalainen ja kiinalainen kulttuuri kohtaavat Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttelyssä. Vuonna 2015 taiteilijat aloittivat Blue and Red -projektin, jonka tavoitteena oli syventää kulttuurienvälistä ymmärrystä. Kaksikko lähti yhteiselle matkalle Kiinan ja Suomen halki. Matka kuljetti heidät läpi kulttuurien, arvojen ja tunnetilojen, ja näitä kokemuksia he hyödynsivät taiteessaan."

Näyttely on ollut esillä ennen Joensuuta mm. Jyväskylän taidemuseossa. Joensuusta näyttely siirtyy Korundiin, Rovaniemen taidemuseoon. Kiinassa Blue and Red -näyttely ehti vierailla mm. Xianin taidemuseossa. 

Nanna Susi on ihastuttanut impressionistisella väripaletillaan ja ekspressiivisellä sivellintyöskentelyllään minua jo useampia vuosia. Canal Cheong Jagerroosin taiteesta en tiennyt etukäteen mitään. Ajatus kulttuurienvälisestä yhteistyöstä on hieno. Taiteilijat saavat tutustua toistensa kulttuureihin ja kenties ammentaa sitä kautta töihinsä jotain uutta. Näyttelyssä on esillä myös kaksi videota: taiteilijoiden yhteismatkasta Kiinassa ja Suomessa.

Nanna Susi: Hurmos, 2019, öljy kankaalle.

Suden teoksiin on helppo heittäytyä. Kaikissa maalauksissa on jokin esittävä elementti, joka vetää katsetta puoleensa. Suurin osa kankaasta on kuitenkin pyhitetty ekspressiiviselle väri-ilottelulle. Hurmos oli minulle italialainen maisema. Etualalla ohuena, mutta vahvana kasvava puu, ja taustalla vilisevä kaupunkimaisema. 

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.

Esittävyydestä huolimatta katseeni hakeutuu Suden teoksissa aina yksityiskohtiin. Väreihin, jotka on levitetty kankaalle paikoin erittäin paksusti, paikoin miltei laveeraten. Värit tekevät maalauksista minulle vetovoimaisia jopa siinä määrin, että huomaan sykkeeni kohoavan ja vatsanpohjassa kipristelevän. Miten joku osaa sekoittaa kaikki sateenkaaren värit ja saada lopputuloksesta puhuttelevan? Värit herättävät tunteita ja olotiloja, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että teokset eivät ole liian esittäviä. Tunne on esittävyyttä voimakkaampi, tärkeämpi.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.

Nanna Susi: Pumpulikukkia, 2019, öljy kankaalle.

Silloin tällöin olen kokenut Suden maalaukset liian makeiksi. Kuopiossa (2016) keijukaiset ylittivät makeuden rajan, vaikka näyttelyssä oli esillä myös rouheampia töitä. Joensuun taidemuseossa oli esillä muutama naiskuva pitkissä mekoissaan, mutta värimaailmalla oli onnistuttu luomaan sopivasti kutkuttava ristiriita.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Nanna Suden teoksissa on usein käytetty runollisia, jopa romanttisia nimiä. Nämä tarinallistavat teoksia tiettyyn suuntaan. Pidän siitä, että Susi on aina puhunut avoimesti taiteestaan, teemoistaan ja tekemisestään. Verhoamatta niitä mihinkään taidekuplaan. Tätä olen itsekin kirjoituksillani toivonut: saada ja tehdä taiteesta helpommin lähestyttävää muuttamatta siitä kuitenkaan mitään.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Pumpulikukkia teos oli näyttelyn toinen suosikkini Hurmoksen lisäksi. Vihertävänsiniseen usvaan on kadonnut pöytä, jonka päällä on pulleamahainen ruukku. Työssä voi aistia tuulen, joka puhaltaa pumpulikukat viimeisistä varsistaan lentoon. Pääasia ei ole pöytä tai ruukku, vaikka katse hakeutuu etenkin vahvaviivaiseen ruukkuun. Se seisoo tukevasti paikallaan, kun tuulen virrassa leijuvat pumpulipallot leijuvat eteenpäin.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Liike ja tunnelma syntyvät nimenomaan okrankeltaisista pumpulipalloista. Ilman niitä maalaus olisi vain toteamus pöydällä olevasta ruukusta. Nyt maalaus on myös kuvaus ajasta, hetkestä ja sen kulumisesta. Sen ohikiitävyydestä. Kun pumpulipallot leijailevat maahan, hetki on ohi. 

Nanna Susi: From Eternity to Here (vasemmalla), 2017 ja Ribbons (oikealla), 2017. Molemmat: akryyli, hiili, sekatekniikka silkille ja kankaalle.

Kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta ja uudenlaisesta Nanna Sudesta kertoi silkille ja kankaille toteutettu teossarja. Ote oli edelleen tuttua Nanna Sutta, mutta materiaali toi lopputulokseen kerroksellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Silkkihuivien kuviot ja läpikuultavuuden. Nämä teokset kertoivat parhaiten näyttelyn teemasta: kaksi matkaa.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta From Eternity to Here.

Canal Cheong Jagerroos: Määrittelemätön ekskluusio I, 2019, sekatekniikka kankaalle

Canal Cheong Jagerroosin töissä tunnelma oli Nanna Suden teoksia aggressiivisempi ja kantaaottavampi. Kertoneeko se jotain Suomen ja Kiinan taidemaailmojen ja kulttuurien eroista? Tunnelmaa vahvistivat voimakkaat värien kontrastit, kollaasimaisuus ja teosnimet. Taiteilijalla tuntui olevan vahvasti sanottavaa. Teosnimet kuten Määrittelemätön ekskluusio ja Lineaarinen toivo antoivat vihjeitä töiden sisällöstä, mutta tulkinta jäi arvailujen varaan. Länsimaisen taidehistorian omaksuneena on äärimmäisen vaarallista mennä tulkitsemaan kiinalaista nykytaidetta. Merkeistä en ymmärtänyt mitään, vaikka tekstit olisivat varmasti avanneet portin toiseen tarinalliseen tasoon. 

Näin ollen jouduin olemaan pelkästään teosnimien varassa. Ekskluusiolla tarkoitetaan ulosjoutumista tai syrjäytymistä yhteisöstä, tuotannosta, vallasta tai yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä. Koin tämän suorana kannanottona. Kiinassa on harjotettu voimakasta sensuuria esimerkiksi mielipiteiden ja taiteen saralla. Kun syrjäytymisestä tehdään määrittelemätöntä, se tarkoittaa mielestäni samaa kuin epämääräinen, rajaamaton ja vapaa. Voiko, tai pikemminkin saako, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen olla rajaamatonta ja vapaata?

Canal Cheong Jagerroos: Luontainen todennäköisyys I, 2019, sekatekniikka kankaalle.

Canal Cheong Jagerroosin teoksia oli hankala tulkita, ja vaikka yleistunnelma oli painostava, löytyi joukosta valoakin. Tai näin tämä länsimaalainen taidehistoritoitsija olettaa. Luontainen todennäköisyys piti sisällään okranvärisen sian ja sydämen. Sydämen tulkitsin yleismaailmallisesti positiivisuuden ja rakkauden symboliksi, mutta sian symbolisia merkityksiä jouduin tarkistamaan.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Kiinalainen uusivuosi-sivustolla kerrotaan näin:

"Kiinassa sika on olennainen osa kulttuuria, tietenkin horoskoopin kannalta, mutta myös muilla osa-alueilla. Tästä kertoo esimerkiksi ”kotia” tarkoittava merkki 家 jia, jonka ylempi osa tarkoittaa kattoa ja alempi sikaa. Merkki symboloi, ettei koti varsinkaan maatiloilla ollut oikea koti ilman kasvatettavia sikoja. (---) Sika katon alla tuottaa siis onnea ja turvaa.

(---) Sian vuosi on perinteisen kiinalaisen käsityksen mukaan hyväntahdon vuosi. Sen uskotaan suosivan taloudellista, sosiaalista ja intellektuaalista kukoistusta. Sian vuosi liitetään myös ’hyvän elämän’ käsitteeseen: elämän uskotaan olevan runsaskätinen. Ilmapiirissä väreilee hyvinvointia, tyytyväisyyttä, nautiskelevaa otetta asioihin ja ilmiöihin. Myös suvaitsevaisuus kuuluu Sian vuoden tunnuspiirteisiin: avarakatseisuus ja toleranssi kaikkea erilaista kohtaan."

Luontainen todennäköisyys on siis kaikesta huolimatta hyvä elämä, onnellisuus?

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely oli tervetullut kulttuurienvälinen kohtaaminen, mutta huomasin kaipaavani lisätietoa etenkin Jagerroosin taiteesta ja sen lähtökohdista. Joensuun taidemuseossa Suden ja Jagerroosin teokset oli jaettu omiin huoneisiinsa (Jagerroosin töitä on sijoitettuna myös museon kolmanteen kerrokseen). Ilahduin Nanna Suden silkkikankaille ja huiveille maalatuista teoksista, joissa oli viittaus kiinalaiseen kulttuuriin. Olisin kaivannut esimerkiksi tähän saliin kommentiksi Jagerroosin töitä. Ymmärrän, että taiteilijoiden teoksissa tunnelmat ovat miltei päinvastaisia, mutta he ovat käyneet matkaa yhdessä. Mielestäni molempien voimakas ilmaisu olisi kestänyt ripustuksellisesti yhden yhteisen tilan. Tästä huolimatta näyttelykokemus oli onnistunut ja mielenkiintoinen.

Blue and Red - Kaksi matkaa: Nanna Susi & Canal Cheong Jagerroos
on sillä Joensuun taidemuseo Onnissa 27.10.2019 saakka.

Voi poijaat!

Edellisellä Joensuun työmatkalla ehdin pistäytyä Onnissa katsomassa Oscar Parviaisen piirroksia Pohjois-Afrikasta (edelleen esillä!). Tällä kertaa käytin aikani hyödyksi tutustumalla Reetta Gröhn-Soinisen näyttelyyn Voi poijaat!. En muista että taiteilijan nimi olisi ollut entuudestaan tuttu, mutta näyttelytilaan astuessa tiesin nähneeni tämän pikku-Batmanin jonkin museon tai näyttelyn mainoksessa aiemmin:

Reetta Gröhn-Soininen: Mom, hurry!, 2013, koivu, lateksi- ja lakkamaali, pellavaöljy.

Reetta Gröhn-Soininen (s. 1969) on joensuulainen taiteilija, joka toteuttaa veistoksensa moottorisahalla, kirveellä ja puukolla. Hänen mukaansa työskentely on vuoropuhelua materiaalin kanssa. Puuveistosten teko vaatii aikansa, sillä Gröhn-Soininen kuivattaa ja työstää puupölkkyjä vuosien ajan. Omien sanojensa mukaan hän näkee edessään olevassa puupölkyssä jonkin hahmon, jota hän lähtee tavoittelemaan ottamalla pois ylimääräistä puuta. Sama taito oli myös veistotaiteen mestarilla Michelangelolla, joka perimätiedon mukaan näki marmorilohkareissa hahmon, jonka hän "vapautti" marmoria veistämällä. Työskentelynsä aikana Gröhn-Soininen keksii hahmoilleen tarinoita, jotka ohjaavat niiden väritystä - tai toisinpäin.

Reetta Gröhn-Soininen: vasemmalla Mom, it's not enough!, 2016, koivu, lateksimaali, lakka, pellavaöljy; oikealla Poika ajatuksissaan, 2016, koivu, lateksimaali, pellavaöljy;

Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta teoksista Mom, it's not enough! ja Poika ajatuksissaan.

Veistokset on jätetty hieman rujoiksi, sillä taiteilija työstää veistoksia sahalla niin pitkälle kuin mahdollista. Jokainen teos on ilmeikäs ja värikkäästi maalattu. Sahojen ja puukkojen jättämät jäljet tuovat veistoksiin uuden kerroksen, mikä muistuttaa grafiikan lino- tai puupiirroksia. Lopputulos on aika ajoin kuin kolmiulotteista grafiikkaa. Gröhn-Soininen kertookin ihastuneensa Turun piirustuskoulussa juuri kyseiseen tekniikkaan: "Aikoinaan tykkäsin opiskeluaikoina paljon puupiirroksesta. Olen löytänyt veistokseen viivan. Se toimii tekniikkana erityisesti koivussa." (Karjalainen 4.12.2016)

Reetta Gröhn-Soininen: vasemmalla Iskän hanskat, 2016, kuusi, lateksimaali, lyijykynä, lakka; oikealla Keltaisessa puvussa, 2016, koivu, lateksimaali, lakka.

Reetta Gröhn-Soininen: Osaanpas!, koivu, lateksimaali, lakka.

Näyttelyssä ei ollut ainuttakaan niin sanottua söpöä poikaa, vaan kaikki olivat tavalla tai toisella viikareita, itsepäisiä, ilveileviä, mahtailevia tai kujeilevia. Söpöys olisi ollut tässä näyttelyssä yhtä tylsää kuin jos veistokset olisivat olleet sileän sliipattuja. Rouheus, rohkeat värit ja kontrastit, liioitellut asennot ja muodot tekivät hahmoista reheviä, ilmeikkäitä ja eläviä. Reetta Gröhn-Soininen on saanut kaivettua puusta esiin jokaisen hahmon luonteen ja persoonan. Taiteilijan mukaan pojissa on hahmoina tyttöjä enemmän aitoutta ja vilpittömyyttä: "Pojissa minua kiehtoo kaiken helppous ja suorasukaisuus, vaikka poikia on vaikka kuinka monta niin aina kaikki mahtuvat mukaan." 

Reetta Gröhn-Soininen: Enkä!, 2016, koivu, lateksi- ja lakkamaali, pellavaöljy.

Henkilökohtaisesti minuun vetosivat eniten veistokset joissa oli surua. Siniseen paitaan sonnustautunut poika on työntänyt kätensä syvälle taskuihin, käsivarret tiukasti kiinni vartalossa kuin suojellakseen itseään. Pää on painunut ja venynyt alaspäin kohti rintaa, ja näyttää siltä kuin se olisi putoamaisillaan. Suru painaa maahan ja kääntää katseen sisäänpäin. Voimakas teos.

Reetta Gröhn-Soininen: Suru, 2016, hopeapaju, puunsuoja- ja lateksimaali, pellavaöljy.

Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta veistoksesta Suru.

Reetta Gröhn-Soininen: Tuo oli!, 2016, koivu, lateksimaali, lakka.

Toinen itselleni vetovoimainen teos oli kalpea ja rujokasvoinen Tuo oli!, joka paidattomana ja punaisissa housuissa osoittaa viereensä. Tarkempi katselu näyttää kasvojen yksityiskohdat. Toisesta silmästä valuu kyynel. Upea yksityiskohta.

Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta veistoksesta

Yksi näyttelysali on sommiteltu hienosti, sillä katsoja pääsee erilaisten pojankoltiaisten keskelle peilaamaan tunteitaan. Kuinka vastata esimerkiksi tähän katseeseen ja kehonkieleen, joka huutaa: Nooh? Äänen voi välittömästi kuvitella mielessään. Ympyrämuodostelman keskellä on jälleen kuin koulun välitunnilla. Pojat ovat eri porukoiden ilmentymiä: nahistelevia, kinastelevia, pelaajia, uhmakkaita, ujoja, itsepäisiä, rohkeita. Kaikki muotokieleltään huvittavan herttaisia.

Reetta Gröhn-Soininen: Nooh?, 2016, koivu, lateksimaali.

Uudet taiteilijatuttavuudet ovat aina kivoja. Ja Reetta Gröhn-Soinisen kädenjäljen tunnistaa tämän jälkeen välittömästi.

Voi poijaat! esillä Joensuun taidemuseossa 30.4.2017 saakka.

Parviaisen matkassa Pohjois-Afrikkaan

Oscar Parviainen (1880-1938) on kenties edelleen suurelle yleisölle melko tuntematon taiteilija/taidegraafikko. Minä opin tuntemaan hänet yliopistossa, kun Parviaista tutkinut professorimme Annika Waenerberg piti hänestä useita luentoja. Taiteellinen ura ei edennyt siten kuin olisi voinut toivoa. Parviaisen tyylilliset piirteet ajoittuivat väärin. Hänen maalauksiaan on esillä Joensuun taidemuseon lisäksi Ainolassa, jossa on esimerkiksi koskettava Rukous (Lapsen kuolema).

Minulle taiteilija oli vahva symbolisti. Parviaisen symbolismi kukki kuitenkin liian myöhään. Suomessa symbolismi sekoittui osittain karelianismiin ja sen kulta-aikaa oli 1800-luvun loppu. Symbolistien etunenässä Hugo Simberg (1873-1917). Parviaisen symbolistinen kausi oli 1910-luvulla, kun maailmalla kiinnostuttiin jo modernismista, kuten Kandinskyn abstrakteista muodoista. Marraskuun ryhmä perustettiin Suomessa ekspressionismin innoittamana 1910-luvun loppupuolella. Parviaisen taide oli eittämättä aikalaisten silmissä vanhanaikaista.

Oscar Parviainen: Maisema, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri.

Oscar Parviaisesta sanottiin jo hänen elinaikanaan, että hän on aina matkoilla. Parviaisen suku oli varakas molempien vanhempien puolelta, ja toivoi taiteilijanuran sijaan pojasta liikemiestä ja suvun liiketoiminnalle jatkajaa. Suku kustansi Parviaisen Pariisin matkan 1899. Ehtona oli, että hänen tuli päästä tunnettuun akateemiseen taidekouluun, École des Beaux-Artsiin. Näin kävi, mutta opinnot keskeytyivät Oscarin rakastuttua amerikannorjalaiseen musiikinopiskelijaan Kristine Sieversiin. Häitä juhlittiin lokakuussa 1901 morsiamen kotona Iowan Decorahissa. Parviainen matkusteli koko ikänsä, paljolti terveydellisistä syistä. Hän oleskeli lämpimissä Välimeren rantamaissa Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa sekä pohjoisessa Afrikassa.

Oscar Parviainen: Maisema Caprilta, Italia, 1923, öljymaalaus.

Voimakkaiden symbolististen maalausten lisäksi Parviaisen  tuotannosta erottuvat omiksi kokonaisuuksikseen espanjalais- ja afrikkalaisaiheet sekä 1920-luvulta lähtien pienimuotoiset matkakuvat Euroopasta. Näihin Pohjois-Afrikan tunnelmiin pääsee tutustumaan Joensuun taidemuseon näyttelyssä.

Oscar Parviainen: Taormina, Sisilia, Italia, 1921-1922, vesiväri.

Vierailin näyttelyssä tietämättä mihin tulisin, sillä tarkoitukseni oli vierailla työkeikan sivussa vain Onnin ihanissa Madonna-, Iris- ja Ikonihuoneissa. Yllätyin täysin, kun huomasin miten raikkaalta ja värikkäiltä Parviaisen teokset näyttivät! Ei lainkaan sitä ahdistavaa mustaa ja punaista, tummaa ja alakuloista, joihin olin maalauksissa tottunut.

Vasemmalla Oscar Parviainen: Kaktusmaisema, Capri, Italia, 1923, öljymaalaus; oikealla Taorminan rannikko, Sisilia, Italia, 1921-1922, öljymaalaus. Oscar Parviaisen maalaustelineessä keskeneräinen teos: Rue Ouled Nail, Biskra, Algeria, 1926-1926, öljypastelli.

Taiteilijoiden kiinnostus Afrikkaan oli virinnyt jo 1800-luvulla. Eurooppalaiset suurvallat halusivat itselleen uusia taloudellisia resursseja ja valtaa, kun taiteilijat ja matkailijat olivat kiinnostuneita alkuperäisestä kulttuurista. Eksoottiset puvut ja esineistö kuuluivat vuosisadan vaihteen huvituksiin. Marokko, Algeria ja Tunisia olivat tärkeimmät Välimeren rannikon matkakohteet taiteilijoille. Afrikan-matkojen pysähdyspaikat eivät olleet Parviaiselle pelkkiä läpikulkupaikkoja, vaan hän vietti kohteissa pitkiäkin aikoja: Sisilia, Alassio, Capri, Napoli, Collioure.

Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, öljymaalaus.

Oscar Parviainen: Torielämää, Biskra, Algeria, 1927, lyijykynä, tussi.

Lyijykynä- ja tussipiirroksissa vahvat viivat ja herkät vesivärit vangitsevat arkipäiväisiä tilanteita, kuten Algerian ja Tunisian paimentolaisten elämää ja basaarien vilinää. Osa on vain yksinkertaisia arkkitehtuuriharjoitelmia.

Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, lyijykynä, tussi.

Oscar Parviainen: Sokeita kerjäläisiä, 1904-1905, lyijykynä, tussi.

Oscar Parviainen: Beduiininainen, Tunis, 1926, lyijykynä.

Kuvista välittyy suomalaiselle vieras, mutta herkullisen elävä ja värikäs kulttuuri. Parviainen sai ikuistettua miehiä kaduilla, toreilla ja kahviloissa huolettomammin kuin naisia. Soittajat ja laulajat poseerasivat malleina maksusta. Algerian Biskran Ouled Nail-kujalta oli mahdollista löytää tanssityttöjä, jotka suostuivat malleiksi ja esiintyivät myös ilman huntua. Ouled Nail-berbereiden sosiaaliset säännöt poikkesivat arabinaisten rajoitetummasta elämästä. He tanssivat kaupungissa palatakseen kotiseudulle myötäjäiset ansaittuaan. Piirrosten ja akvarellien maailman herättävät eloon tilassa kuuluvat äänet. Torielämää, musiikkia ja satamahälinää. Äänimaailman on luonut Janne Roiha.

Oscar Parviainen: Tanssi, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri, tussi.

Oscar Parviainen: Maja vuorilla, Tunisia, 1926-1927, lyijykynä, öljypastelli.

Oscar Parviainen: Beduiinileiri, Biskra, Algeria, 1926-1927, vesiväri.

Parviainen huomasi vuosikymmenten aikana muutoksen, mikä Afrikassakin oli tapahtunut. Hän ei mielestään enää vuonna 1927 löytänyt sitä samaa vuoden 1904 Afrikkaa, johon oli aikoinaan matkustanut. Hän muisteli haikeana: "Silloin Afrikka ei ollut vielä nykyinen turistimaa", vaan silloin "ratsastivat araabit uljaina erämaissa, nythän ne ajavat autolla. Päälliköt liikkuivat vielä vanhan hyvän ajan komeudessa. Ford on melkoisesti pilannut vanhaa Afrikkaa. Kaikki naiset olivat hunnutettuja. Ja vatsatanssi oli melkein pyhä toimitus, joka suoritettiin lukittujen ovien takana."

Oscar Parviainen: Arabialainen, Sfax, Tunisia, 1927, öljymaalaus.

Oscar Parviainen romantisoi ajan taiteilijoiden tapaan alkuperäisiä kulttuureja, sillä he halusivat säilyttää inspiraationsa lähteet muuttumattomina. Hänen kuvaamistapansa oli enemmän dokumentaarinen kuin intohimoinen.

Oscar Parviainen: Kameli, Biskra, Algeria, 1926, lyijykynä, vesiväri.

Näyttelyssä meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellut. Siellä teki mieli viettää aikaa. Jäin kuuntelemaan äänimaailmaa, ihailemaan Parviaisen viivankäyttöä ja lukemaan hänen elämästään. Matka-arkussa oli taiteilijan työvälineitä ja mm. kilpikonnan kuori.

Oscar Parviainen: Aavikkotuuli, Sfax, Tunisia, 1927, lyijykynä, vesiväri.

Näyttelytila ei ole suuren suuri, mutta osoittaa jälleen kerran, miten pienillä elementeillä saa toimivan kokonaisuuden. Tilassa on paljon ennennäkemättömiä teoksia. Henkilökohtaiset esineet tuovat taiteilijan persoonan lähemmäs, ja äänimaailma muuttaa piirrosten ja akvarellien tilanteet eläviksi. Huomasin ihastuvani siihen samaan orientalismiin, mitä taiteilijat matkoillaan etsivät.

Taidemuseo Onnissa pääsee afrikkalaisiin tunnelmiin 

Parviaisen matkassa ensi syksyyn saakka.