Jälleenrakennuksen ihme

Minulla on ollut pidempiaikaisena projektina tyhjentää kirjahyllyjä kevyemmiksi. Projekti on hidas, sillä se tarkoittaa sitä, että lukemattomat kirjat pitää lukea, jotta tietää voiko kirjat laittaa säästetään vai kiertoon pinoon. Kirjastojen poistohyllyt ovat pahimpia (parhaimpia) paikkoja tehdä löytöjä. Sieltä pelastin aikoinaan tämän Veikko Vennamon ja P.O. Väisäsen historiateoksen: Jälleenrakennuksen ihme - Suomi nousi aallonpohjasta (1988). 

Toisen maailmansodan myötä syntynyt asutustoiminta on lähellä sydäntäni, sillä se on myös osa omaa sukuhistoriaani. Kirjan aihe on valtavan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti se on kirjoitettu melko aatteelliseen sävyyn, mikä on nykylukijan silmin hieman luotaantyöntävä näkökulma. Historia pitäisi kertoa puolueettomasti. Noh, ne ketkä muistavat historiasta Veikko Vennamon ymmärtävät hänen poliittiset näkökulmansa. Siirtokarjalaisten asutustoiminnassa hänellä oli kuitenkin erittäin merkittävä rooli.

Jos pystyy sivuuttamaan kirjan poliittiset näkökulmat ja osittain romantisoidut lauserakenteet, antaa kirja ajattelemisen aihetta peilata myös nykymaailman tilanteita:

"Kesällä 1956 pidettiin Helsingin Otaniemessä maailmanlaajuinen pakolaiskonferenssi. Ulkomaalaiset edustajat lausuivat varsin myönteisiä käsityksiä Suomessa jo silloin toteutetusta siirtoväen ja muiden sodassa kärsimään joutuneiden asuttamistoimista ja jälleenrakentamistyöstä.

Miksi Suomi sai myönteistä palautetta?

Luonnollista on, että kussakin maassa pakolaiskysymykset ja jälleenrakentamisasiat oli hoidettavissa parhaiten vain paikalliset olot huomioon ottamalla. (---) Suomessa pakolaiskysymyksen hoitamista helpotti merkittävästi se, että siirtoväki voitiin sijoittaa kansallisesti, kielellisesti ja osin tapojensakin puolesta samantapaisiin oloihin, kuin missä he aikaisemmin olivat eläneet. Siihen ei läheskään kaikilla ole ollut mahdollisuutta.

Tärkeää oli myös se, että asutettavat pystyivät yhteisesti ajamaan asiaansa. (---) Siirtoväellä oli omat edustajansa eduskunnassa. (---) Pohja tulokselliselle jälleenrakentamiselle oli olemassa. (---)"

"Lähtökohtana ulkomaalaisten mielestä 'asutusihmeen' toteutumisessa oli pakolaisten käsittely. Suomessa ei siirtoväkeä missään vaiheessa sijoitettu pakolaisleireille, vaan heidät ohjattiin suoraan muun kansan pariin elämään tavanomaista elämää. (---)

Hajasijoituksella oli myös se positiivinen merkitys, että siirtoväki olemassa olollaan muiden 'riesana' muistutti asian kiireellisen hoitamisen tärkeydestä. Pakolaisleireille heidät olisi voitu unohtaa vuosikausiksi. Tästä on esimerkkejä kautta maailman. (---)"

"Käsinraivaamisen sisua leivän leventämiseksi."

"Mutta tärkein linkki asutustyössä oli asutettava itse. Hänen työnsä vaikutti ratkaisevasti lopputulokseen. Suomalainen 'asutusihme' on jokaisen yksityisen asutustilallisen ja oman kodin rakentajan työn tulos. 'Hartiapankki' oli sitä pääomaa jota ilman ei voitaisi puhua jälleenrakentamisen ihmeestä. (---)

Henkilökohtainen työ omaksi ja perheen hyväksi oli tekijä, joka suomalaisessa jälleenrakennustyössä poikkesi monien muiden maiden ratkaisuista. Esimerkiksi Indonesiassa asutusalueet tehdään lähes valmiiksi ja asukkaat tuodaan paikalle lentokoneella. Uudella alueella on kaikki uutta, ei mitään omaa. Vaatii melkoisesti henkisiä voimavaroja sopeutua tällaisiin oloihin. Viranomaiset lupaavat tosin yhden vuoden riisisadon. Siitä eteenpäin on tultava toimeen omin avuin. Kun uudella alueella ei ole mitään omaa, on sieltä pois lähteminen helppoa. Näin on monesti tapahtunutkin." 

Ukki ja mummo omaa kotia rakentamassa.

Ilman evakuointia ja onnistunutta jälleenrakennusta minäkään en todennäköisesti olisi tässä. Tämä on se pala historiaa, joka on itselleni kaikkein merkityksellisin.

Lintulan luostarissa

Vaikka kesä onkin mennyt töissä, olen saanut irtautua työpisteeltä pienille työmatkoille. Otin kohteeksi kesäisen Lintulan luostarin hakeakseni RIISAn museokauppaan lisää tuotteita. Lintulan luostarin valmistamat teet ja etenkin yrttisuola ovat suoranaisia myyntimenestyksiä. En valehtele kun sanon, että osa kävijöistä tulee tasaisin väliajoin ostamaan museokaupasta nimenomaan Lintulan yrttisuolaa.

Lintulan luostarin juuret ovat luovutetulla alueella, Kivennavan pitäjässä, Karjalankannaksella. Nimensä yhteisö sai läheisestä Lintulan kylästä ja joesta. Toiminta alkoi virallisesti vuonna 1895, kun Suomen arkkipiispa Antoni vihki käyttöön Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Sisaristo evakuoitiin toisen maailmansodan myötä Kanta-Suomen puolelle, josta he lopulta löysivät uuden kodin Heinävedeltä, Palokin kylästä 1946. Lintulan luostari osti Palokin kylässä sijaitsevan Koskijärven kartanon ja siihen kuuluvan maatilan Hackman Oy:ltä, jolla oli ollut kylässä aiemmin sahatoimintaa.

Palokkiin rakennettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkko, joka vihittiin käyttöön 1973. Kirkon suunnitteli arkkitehti Vilho Suonmaa. Rakennus peruskorjattiin vuosina 1997-2000 arkkitehti Antero Turkin suunnitelman mukaan. Kirkossa näkyy ikonimaalari Petros Sasakin  (1939-1999) kädenjälki. Sasaki maalasi ikonostaasin ikonit yhtä lukuun ottamatta, ja lisäksi valtavan alttarissa olevan Jymalansynnyttäjän Ennusmerkki -ikonin. Kuvaseinän vasemmassa reunassa olevan Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonin on maalannut Vjatšeslav Mihailenko. Ikonostaasin yläpuolinen seinämaalaus esittää Apostolien ehtoollista ja sen on maalannut Alexander Wikström.

Lintulan luostari on avoinna kesävierailijoille. Luostarin kahvio on toistaiseksi suljettu, mutta myymälä on avoinna päivittäin klo 11-17 aina elokuun 31. päivään saakka. Terassilla on kuitenkin myynnissä kahvia ja pullaa, jotka voi nauttia pihamaalla olevan katoksen alla. Kirkon lisäksi vierailijat pääsevät nauttimaan luostaria ympäröivästä kauniista luonnosta. Majoitusvarauksia voi tehdä numeroon 040 4857 570.

Näitä kuvia katsellessa todella toivon, että Heinävesi saisi pitää puhtaan luontonsa, ja Lintulan ja Valamon luostarit näin ollen myös matkailuvalttinsa sekä puhtaat luonnontuotteensa. 

Ei ole lainkaan hassumpaa työmatkailla tällaisissa maisemissa.

Kiitokset äiti Nektarialle sydämellisestä kohtaamisesta.

Antti Nieminen: Penelope

Antti Niemisen passikuva 1957. Wikipedia.

Tarinat kulkevat joskus ihmeellisiä polkuja. Vuonna 2015 Anna Kortelainen esitteli Jyväskylän Galleria Ratamossa silloin vielä varsin tuntemattoman Antti Niemisen (1924-2007) taidetta. Kortelainen oli julkaissut vuosi aiemmin taiteilijan elämästä kertovan kirjan Kivipiirtäjä - Taiteilija Antti Niemisen elämä. Galleria Ratamossa oli esillä Niemisen muistonäyttely: Kivipiirtäjän kevät. Tuolloin kohtasin Anna Kortelaisen ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti ja samalla sain kuulla kiehtovan elämäntarinan Antti Niemisestä. 

Viipurin Ravansaaressa syntyi poika, jonka sota kuljetti evakkoon eri puolille Kanta-Suomea. Antti oli talvisodan syttyessä 15-vuotias. Jatkosodassa hän oli jo rintamalla Syvärillä. Sodan päätyttyä Antti seurasi perhettään Karstulaan, pääsi sahalle töihin ja kävi samaan aikaan ABC-piirustuskoulua.

"Visiitti Karstulassa jäi kuitenkin lyhyeksi. Lokakuussa 1945 perhe muutti takaisin meren ääreen, Paimioon, kun Arvo-isä ja Antti pääsivät laivanrakennushommiin telakalle. Nuori mies kävi usein Turun taidemuseossa, osti taidekirjoja ja alkoi maalata Viipuri-aiheisia tilaustöitä. Turun Piirustuskouluun hän pääsi vuonna 1946. Koska hän kävi samaan aikaan myös töissä, hän pystyi ottamaan vain iltakursseja. Grafiikkaakin Nieminen pääsi koulussa kokeilemaan Harry Henrikssonin johdolla. Nieminen valmistui Piirustuskoulusta vuonna 1949 ja jatkoi opintojaan Académie de la Grande Chaumièressa Pariisissa vuosina 1951 ja 1954. Tärkeitä olivat myös matkat Italiaan ja Espanjaan." (Lähde: Galleria Ratamo)

Nieminen otti lopputilin telakalta 1956, jonka jälkeen hän alkoi keskittyä taiteeseen täysipäiväisesti. Vuonna 1960 Nieminen osallistui Aukusti Tuhkan litografiakurssille, jonka jälkeen hän siirtyi lähes kokonaan kivipiirrostekniikkaan.

New Yorkin matkalla 1967 oli tärkeä merkitys Niemisen elämässä. Siellä hän rakastui jo entuudestaan tuntemaansa tekstiilitaiteilija Aira Väisäseen, joka työskenteli Gyula Design -nimisessä liikkeessä. Airan tehtävänä oli suunnitella kuoseja liinoihin, pyyhkeisiin ja muihin kodintekstiileihin. Aira toimi Antin New Yorkin oppaana. Pariskunnan häitä vietetiin jo vuoden kuluttua Turussa 6.4.1968. Nuori perhe muutti vastavalmistuneeseen Wäinö Aaltosen museorakennukseen, jossa Antti oli töissä museon osa-aikaisena vahtimestarina.  

"Syyskuussa 1974 tehdyssä haastattelussa Nieminen kuvailee itseään pitkän linjan tekijäksi. Alkuun hän oli innostunut maalaamisesta, sitten tulivat puupiirrokset, kaupunkinäkymät, telakat ja teollisuusmaisemat. 1960-luvun alussa mukaan tuli litografia. Aluksi hän oli kiinnostunut abstraktista ilmaisusta, mutta vuoden 1967 jälkeen hän siirtyi grafiikassaan figuratiivisuuteen. Yksi syy siihen oli varmaan se, että Nieminen oli ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen, jonka mukaan taide heijastaa aina yhteiskuntaa, jossa elämme. Vieläkin suurempi merkitys muutokselle oli kuitenkin edellä mainittu matka New Yorkiin kesällä 1967. Keski-ikäisen taiteilijan onnellinen rakkaus Airaan merkitsi herkälle kivipiirtäjälle uuden kevään kokemusta. Rakkaus nosti taiteilijan alitajunnasta loisteliaan maailman, fantasia-arkkitehtuuria, mielikuvituksella kudottua yhteiskuntakritiikkiä ja lempeitä, sulokkaita uninäkyjä, kuten Anna Kortelainen on kuvannut taiteilijalle niin tärkeää elämänvaihetta."

(Lähde: Galleria Ratamo)

Antti Nieminen: Penelope 3/25, 1974, litografia.

Antti Nieminen oli yksi ensimmäisistä suomalaisista graafikoista, jotka käyttivät valokuvaa ja kuvakollaasia dadaististen teostensa lähtökohtina. Hän hyödynsi litografioissaan kuvalaattoja, joita oli saanut Åbo Underrättelser -lehdestä. Muistan hämmästelleeni Kivipiirtäjän kevät -muistonäyttelyssä niitä surrealistisen kauniita kuvia. Etenkin naiskuvia. En koskaan ehtinyt tuoda näyttelyä blogiin, sillä kyseinen vuosi oli opiskelujen ja valmistumisen vuoksi kiireinen. Näyttely kuitenkin jätti jälkensä, ja ostin tuon Kortelaisen kirjoittaman Kivipiirtäjän.

Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.

Ostan taidetta mieluiten suoraan taiteilijoilta itseltään. Silloin tietää varmasti mitä saa ja voi luottaa teoksen alkuperään. Joskus olen tehnyt kirppislöytöjä (Tapio Haili). Jokin sattumus kävi tämän Antti Niemisen teoksen kohdalla, jonka satuin bongaamaan nettihuutokaupasta etsiessäni ihan jotain muuta. Lähtökohtaisesti epäilen hyvin voimakkaasti kaikkea netti(huuto)kaupoissa myytävää (vanhaa) taidetta, sillä yleensä et voi tietää varmasti mistä ne ovat peräisin, ja ovatko ne todellisuudessa sitä miksi myyjä niitä väittää. 

Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.

Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.

Penelope-teos vetosi minuun välittömästi, sillä se oli niitä samanlaisia kauniita naiskuvia, joita olin ihaillut jo Galleria Ratamon näyttelyssä. Epäilykseni teoksen aitoudesta keveni, kun huomasin vedoksen alareunassa, signeerauksen vieressä omistuskirjoituksen. Taiteilija oli lahjoittanut vedoksensa tuolle nimeämälleen miehelle, ystävyydellä.

Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.

Taidehistorioitsijana ja museotyöläisenä en tietenkään voinut jättää asiaa puolitiehen, vaan kysyin myyjältä miksi hän myy teosta, ja tietääkö hän kuka alareunan omistustekstin saanut henkilö on? Myyjä kertoi, että omistustekstissä mainittu mies on hänen edesmennyt isänsä. Hän oli tehnyt elämäntyönsä - noin 40 vuotta - Helsingissä Taidehallin hallimestarina. Työnsä kautta myyjän isä oli oppinut tuntemaan paljon taiteilijoita ja perheeseen kertyi taidetta. Tämä oli juuri sellainen lisätieto jota toivoin! 

Antti Niemisen elämään perehtyessäni löysin tiedon, jonka mukaan Niemisen työnkuvaan kuului Wäinö Aaltosen museon osa-aikaisena vahtimestarina toimiessaan mm. teosten kehystämistä. Hän tuurasi vakituista vahtimestaria, auttoi näyttelyiden ripustamisessa ja toimi joskus jopa näyttelyiden oppaanakin. Tämän vuoksi uskon, että hän ymmärsi pintaa syvemmältä myös Taidehallin hallimestarin työnkuvaa. Kenties juuri siksi Nieminen oli lahjoittanut teoksensa hallimestarille; kiitoksella ja ystävyydellä. 

Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.

Teos ei kuulema ole koskaan ollut kehystettynä. Minä aion sen kuitenkin tehdä ja lisätä teoksen taakse nämä kontekstitiedot. Mikä itseäni ílahduttaa taustatiedon lisäksi on se, että Penelope-teos kuuluu ilmeisesti juuri tähän Niemisen rakkaudentäyteiseen työskentelykauteensa. Samasta naisaiheesta on tehty mm. Esmeralda- ja Troijan Helena -sarjat, joiden vedokset kuuluvat ainakin Turun taidemuseon kokoelmiin.

Penelopella viitataan ilmeisesti kreikkalaisen mytologian Odysseuksen vaimoon. Penelope joutui olemaan vuosia erossa miehestään, joka viipyi ensin Troijan sodassa ja sen jälkeen vaivalloisella paluumatkallaan, Odysseiallaan. Odysseuksen ollessa matkoilla, monet kosijat tavoittelivat Penelopea, joka pysyi kuitenkin uskollisena miehelleen. 

Juuri tällaisia tarinoita taidehistoriassa rakastan. 

Taiteilijoiden, teosten, tarinoiden, omistajien ja tapahtumien kietoutumista toisiinsa!

Liikkeelle! - Uuteen kotiin

Kun vierailimme Vapriikissa katsomassa Pyhiinvaeltajia sekä Kivimuseon kokoelmia, harmitti ettei Postimuseon ja Rupriikin yhteinen Liikkeelle! - Uuteen kotiin -näyttely ollut vielä avautunut. Tämä on nimittäin ollut kalenterissa siitä saakka, kun kevättalvella kuulin että tällainen näyttely on tulossa.

Rajapitäjiä evakuoidaan jatkosodan alettua, Ruokolahti. 26.6.1941. Kuvaaja Erkki Tiitola. Vapriikin kuva-arkisto.

Kyseessä on siis sekä Karjalan evakoista että humanitäärisistä syistä Suomeen muuttaneista pakolaisista kertova näyttely. Inhimillinen näkökulma kertoo kodin jättämisen tuskasta ja uuden kodin rakentamisesta. Vaikka Karjalan evakkojen tarina on lähellä sydäntäni, minusta on hienoa että tähän on nostettu mukaan myös aina ajankohtainen pakolaisnäkökulmakin.

Näyttelyyn on tuotu kaikille yhteneväisiä teemoja, kuten musiikki, ruoka, käsityöt, pukeutuminen ja koristautuminen sekä viestintä. Timo Wrightin teoksessa Pitkä matka kotiin näyttelijä Vesa Vierikko lukee tarinoita pakolaisten ja evakoiden kokemuksista. Näyttely esittelee myös historiallista kuvamateriaalia Karjalan evakoista. 

Näyttely avautuu tulevana perjantaina 24.4.2015, mutta on onneksi avoinna marraskuun 15. päivään saakka, jotta minäkin ehdin tämän katsomaan. 

Evakkoja junavaunussa Tampereen asemalla, Kuvaaja E. M. Staf. Vapriikin kuva-arkisto.

Tampereen kulmilla viikonloppuna kuljeksiville tiedoksi, 

että näyttelyssä on tapahtumapäivä nyt lauantaina 25.4.2015 klo 11-16.

Vapriikin pihalla:

• Kello 11–16 Linjuriajelua yleisölle vanhalla postibussilla (Vapriikin sisäänpääsy)
• Kello 11–15 SPR:n pakolaisteltta. SPR:n vapaaehtoisia tavattavissa.
• Kello 11–15 Evakkokuorma. Kangasalan Karjalaseurasta vapaaehtoisia tavattavissa.

Vapriikin Auditoriossa:

• Kello 12–13 Professori Marjatta Hietala: Mitä kirjeet kertovat evakkojen arjesta ja Karjalan kaipuusta? -luento.
• Kello 13–14 FT Tarja Raninen – Siiskonen: Vieraana omalla maalla: evakkouden tuskaa ja vahvistuvaa karjalaisuutta -luento.
• Kello 15 ja 16 muusikko Anne-Mari Kivimäki livesäestää haitarilla Sijaton sielu -mykkäelokuvan.

Työpajassa:

• Kello 11–15 Lempiruokaa – muistoja kodista -työpaja. Yleisö taiteilee lempiannoksen eri materiaaleista osaksi yhteisötaideteosta. Nonstop-työpajan ohjaa kuvataiteilija Pauliina Pesonen.
• Kello 12–14 Pirtanauhatyöpaja. Nonstop-työpajan ohjaa Taito Pirkanmaa ry.

Näyttelyssä Liikkeelle! – uuteen kotiin:

• Kello 13 ja 15 Tietoiskuopastus ja mahdollisuus tavata näyttelyssä mukana olevia henkilöitä.

Myös sunnuntaina 26.4.2015 näyttelyyn on opastus kello 13.

Liikkeelle! - Uuteen kotiin -näyttely Vapriikissa 24.4.-15.11.2015.

Mikäli joku teistä osallistuu tapahtumapäivään tai käy katsomassa näyttelyn, 

tulkaahan huikkaamaan ajatuksia ja tunnelmia minullekin!