Hyvänä esimerkkinä kirpputorilta vuonna 2022 löytämäni luonnoskansio, joka oli ostaessa pelkkä kansio täynnä paperia. Tarkempi tutkimus ja tiedon kerääminen paljastivat sen taiteilija Herman Grönbärjin (1875-1958) luonnoskansioksi. Tieto antoi kansiolle sekä historiallista että taidehistoriallista lisäarvoa.
Vaikka en tällä hetkellä työskentele museokentällä, sote-kiinteistöjen muuttoissa tulee ajoittain vastaan tilanteita, joissa joudun pysähtymään ja miettimään, että mitä esineelle tehdään. Terveys- ja sairaanhoitopalvelut eivät ole museotoimintaa, vaan nykyhetkeen tähtäävää asiakkaiden hoitamista. Aihepiirin sisälle kuitenkin kietoutuu paljon ennalta-arvaamatonta, jonka koen säilytettäväksi, vaikka se ei ensinäkemältä toimialan varsinaiseen toimintaan kuuluisikaan. Kaikkea ei voi noin vain hävittää tai laittaa eteenpäin. Tai totta kai voisi, mutta minä en voi, jos se kolkuttaa omaatuntoani.
Jatkuvuutta ja läsnäoloa
Siviiliminä ymmärtää, ja ehkä vähän ihaileekin, konmaritettuja ja pelkistettyjä koteja. Luulen, että koti merkitsee meille kaikille kuitenkin hieman eri asioita. Uskon, että tärkein asia on olla kuin kotonaan: tuntea olevansa turvassa ja juuri sellainen kuin on.
Minulle on tärkeää saada kodista myös tunne, että olen osa jatkumoa. Jatkuvuus tuo tunnetta, ettei ole yksin: on ollut elämää ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni. Vanhojen esineiden ja huonekalujen kautta tämä on koko ajan läsnä ja luo läsnäolon tunnetta ja turvaa. Kertakäyttökulttuurin ja pikamuodin maailmassa on ihana olla kotona, jossa esineiden ikä, tarinat ja ajan kuluminen (esineiden kulumat) näyttävät todeksi sen, että tietyt asiat pysyvät, jos niille antaa mahdollisuuden. Tämä ajaa minut myös kerta toisensa jälkeen kirpputoreille; ostamaan jotain mitä joku muu ei enää tarvitse ja hyödyntämään sitä itse.
Ydinmuistoja
Yksittäisiin kodin esineisiin liittyy myös vahvoja ydinmuistoja. Sellaisia lapsuusmuistoja, joihin on ladattu perustunteita, kuten lämpöä ja rakkautta. Huvittavaa sinänsä, että noissa muistoissa ei välttämättä tapahdu kovin ihmeellisiä asioita. Että jonkin asian vain yhdistää positiivisin tunteisiin ja muistoihin vain siksi, että se sattui aina olemaan siellä. Tällainen ydinmuisto liittyy puusohvaan.
Tämä puusohva kuului mummolani keittiöön, josta se pääsi väliaikaissäilytysten jälkeen nykyiseen keittiööni. Itse asiassa nykyisen kodin yksi kriteeri oli, että puusohvan tulisi mahtua juuri keittiöön. Tämän vuoksi luovuin yhdestä keittiön kaapista. Tässä keittiössä vieraatkin saavat viihtyä pötköttelemällä sohvalla esimerkiksi viikonloppuisin aamupalan jälkeen. Ja se on enemmän kuin sallittua. Tämä on itselleni olohuoneen lisäksi paikka, jossa luen kirjoja/lehtiä. Kirjoitin tarkemmin puusohvan tunnemuistoista vuonna 2019.
Esineisiin liittyvien ydinmuistojen lisäksi värit luovat minulle tunteita ja tunnelmia, ja ovat siksi tärkeässä roolissa kodikkuuden ylläpitämisessä.
 |
| Kysyin lupaa kuvan julkaisuun ja sain myöntävän vastauksen lisäksi kommentin: "Tuon kuvan tunnelma on vieläkin minun kehossa ja muistissa, kun se on niin ihana paikka olla." |
"Tavaroihin ei pidä kiintyä liikaa"
Tätä lausetta kuulee paljon. Ymmärrän sen merkityksen sitä kautta, että nykymaailma hukkuu materiaan. Tavaroihin ei pitäisi kiintyä mielestäni vain siksi, että niitä haluaa koko ajan lisää ja lisää. Jostain on osattava päästää irti, ettei koti ala näyttää varastorakennukselta.
Minusta ei kuitenkaan koskaan tule ihmistä, joka ei kiintyisi esineisiin. Kulttuuriperintöä tavalla tai toisella säilyttäviin ja tutkiviin ammatteihin liittyy nimittäin se ammatin "varjopuoli", että koko ajan tarkkailee ympäristöään visuaalisesti ja tuntosarvet terävinä. Minä esimerkiksi bongasin kirpputorilta hetki sitten suonenjokelaisen ITE-taiteilija Aulis Jalkasen (1935-2023) maalauksen. Vierailin Auliksen kotimuseossa viime kesänä. Vaikka en ostanut maalausta itselleni, en voinut olla ottamatta yhteyttä ITE-Aulis yhdistykseen kertoakseni löydöstä. He tekevät päätöksen, haluavatko hankkia teoksen (nyt jo valtavan kokoiseen) kokoelmiinsa, vai jäikö maalaus jonkun yksittäisen kirppisbongarin löydettäväksi.
Haluan, että esineillä olisi, tai niille löytyisi, mahdollisimman hyvät ja arvostavat kodit. Koska siten historiatietoa ja kulttuuriperintöä siirtyy eteenpäin. Ei tietoa siirry ja säily tuleville sukupolville konmarittamalla, sillä esineiden mukana tulee säilyttää myös sisältöä.
Mitä pelastaisit tulipalon tieltä?
Taide on henkilökohtaisinta omaisuutta mitä minulla on. Se on monella tasolla tärkeää ja merkityksellistä, mutta siitä huolimatta säilytettävimmät esineet liittyvät muistoihin, joihin liittyy enemmän kuin vain minä itse.
Museoissa on tehty esineistön pelastussuunnitelmat pahimpien tilanteiden varalle. Tämä on laittanut minutkin välillä miettimään, että mitä pelastaisin palavasta kodista. Todennäköisesti todellisuus olisi sellainen, että mitään suunnitelmia ei ehtisi toteuttaa. Ajatellaan pelastussuunnitelmaa mielikuvan tasolla silti.
Taiteella olisi pelastettuna jonkinlaista rahallista arvoa. Siitä huolimatta kokisin tärkeämpänä pelastaa sellaisia esineitä, joilla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa. Haluaisin pelastaa esineitä, joihin sisältyy muistoja minusta ja läheisistä. Ne ovat minun muistojani, mutta niihin sisältyy muitakin ihmisiä ja tapahtuneita tilanteita, eikä vain minun sisäisesti tuntemani tunteet, kuten taideteoksiin.
Pelastettavien esineiden listalla olisi ehdottomasti jo mainittu puusohva. Sen lisäksi joku kodin räsymatoista ja mummoni kutomista pellavakankaista. Koko Arabian Aamu-astiastoa tuskin saisin mukaani, mutta sillä on myös paljon tunnearvoa. Siitä syötiin lapsuuden mummolassa hienommat ruokailut. Näitä ruokailuhetkiä vaaliakseni minä olen ottanut astiaston arkikäyttöön.
Lapsuuden leluista pelastaisin ison keltaisen nallen, jonka isäni osti äidilleni, kun hän vielä odotti minua. Vahvoja tunne(ja tuoksu!)muistoja liittyy myös tähän My Little Ponyyn, jonka ostin takaisin pari vuotta sitten.
Niinkin pieni asia kuin neulotut pannulaput ovat minulle arjessa tärkeitä tunnemuiston säilyttäjiä. Neulotuissa pannulapuissa on käytetty jämälankoja, mikä on jo itsessään ilahduttava asia. Toisella puolella on hyödynnetty edesmenneen henkilön käytössä ollutta villaliiviä. Minä yhdistän muistoissani juuri tuon kellertävä-beigen villaliivin kyseiseen henkilöön, joten tässä arkisessa asiassa on voimakkaasti kaksi ihmistä läsnä: neuloja ja neuletta käyttänyt henkilö.
Pelastaisin myös paksun Valittujen Palojen lintukirjan, jonka kannessa on iso pöllö. Sen kirjan avulla opettelimme pikkusiskon kanssa lintujen nimiä ennen kuin osasimme lukea. Siskoni etsi kirjasta aina, AINA töyhtöhyypän. Se oli aikaa, jolloin hän ei osannut vielä edes lausua linnun nimeä kunnolla.
 |
| Olen itse käyttänyt mummon yllä olevaa feresiä ja kenkiä ollessani kesätöissä Suomen Asutusmuseossa. |
Ydinmuistoihin ja siksi pelastettaviin asioihin liittyy kuvassa mummoni päällä oleva feresi. Tunnelmaan sisältyy kuvassa oleva hetki, jossa minä sain myös käyttää feresiä. En enää muista, mitä mummoni minulle kuvanottohetkellä sanoi, mutta aistin jo tuolloin, että tilanne oli mummolle tärkeä ja arvokas. Tähän kuvaan ja hetkeen yhdistyvät myös vahvasti mummon lapsuudessani kertomat evakkotarinat. Tarinoissa oli paljon sellaista mitä lapsi ei voinut käsittää, mutta samalla jännittävää (kuten karjavaunussa matkustaminen). Nämä kaikki loivat tunnemuistoja, jonka vuoksi olen aina ollut erityisen kiinnostunut ortodoksisesta kulttuurista, evakoista ja toisen maailmansodan jälkeisestä Suomen jälleenrakentamisesta.
Tulen aina kiintymään esineisiin tavalla tai toisella. Se on osa minua. Tietenkään kaikkea ei voi säilyttää, mutta toivon, että saan itse tehdä ne valinnat mitä säilytän ja mitä en. Joku toinen voi muistaa samojen esineiden kautta ihan toisenlaisia muistoja, ja se niissä onkin arvokasta.
Mikä on sinun suhteesi esineisiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti