keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Kaksi vuotta taideasiantuntijana

Tänään tuli 2 vuotta täyteen taideasiantuntijana. Viime vuonna kirjoitin muistelmia kuluneesta vuodesta näin: "Tänään 7.12. tulee tasan vuosi täyteen siitä, kun astelin tuolla oranssilla mekolla ensimmäistä kertaa KYSin Kiinteistöhallintoon. Tosin mustilla sukkahousuilla, ilman rusettia ja maltillisilla korviksilla, sillä yritin olla 'järkyttämättä' uusia työkavereita pukeutumisellani liikaa." Kahden vuoden aikana työkaverit (ja osa muusta sairaalan henkilöstöstä) ovat jo tottuneet mekkoihini ja rusetteihini. 

"-Joko se Henna on ollut meillä kaksi vuotta? Tuntuu, että vastahan sinä eilen tänne tulit." Yhtä nopeasti tuntuu aika minustakin vierähtäneen. Olen oppinut toisten luonteet ja huumorit, mikä tekee arjesta mukavaa. Juhlistin vuosipäivää tuomalla kahvihuoneeseen keksejä ja joulusuklaata. "-Ai teillä on tällainen vuosipäivätapa...?" kommentoi eräs, johon vastasin, että ei tämä ole tapana, mutta minusta tämä on hauskaa. Tarvitseeko sitä välttämättä sen kummempaa syytä muistaa työkavereita?

2-vuotiaalla pitää olla ilmapallokoristeet. Työkaveri oli leiponut itse bostonpullaa. En kysynyt, mutta tietenkin oletin, että pulla oli leivottu minun vuosipäivääni varten. ;)

Ensimmäiseen vuoteen verrattuna on karttunut enemmän itsevarmuutta. Tunnen osaavani paljon, mutta on vielä opittavaakin. Vaikeiden tilanteiden kohdalla pidän siitä, että aina voi kysyä ja joku tietää vastauksen, tai vähintään "itseään viisaamman", jolle voi kilauttaa. Kiinteistöhallinto tuntuu jo "kodikkaalta", mutta sairaalan organisaatio on minulle edelleen melko vieras. En tunne nimien perusteella henkilöitä, jotka muille tuntuvat olevan tuttuja. Tämä on kenties välillä ihan hyvä, sillä aina jos olen tekemisissä henkilön kanssa, jonka nimen perässä on -johtaja, se vähän jännittää.

Koen saaneeni positiivista näkyvyyttä KYSin taideasioille, mikä on konkretisoitunut erilaisiin luentoihin ja puheenvuoroihin sairaalataiteesta. Olen myös ylpeä kysiläisistä, jotka ovat ottaneet yhteyttä taiteeseen liittyen. On kiitelty taideasioista, jotkut yksiköt ovat halunneet käyttää omia varojaan taiteen hankkimiseksi ja osastonsa kaunistamiseksi, ja olen myös löytänyt joitain henkilöitä, jotka hyödyntävät taidetta tavalla tai toisella omassa työssään. Tällaisia henkilöitä haluaisin löytää sairaalan sisältä enemmänkin. Tähän liittyen on tulossa ensi vuoden puolella yksi näyttelykin.

Tämä on täydellisen röyhkeä salakuva, mutta toivottavasti antavat anteeksi. Salakuuntelin insinööriemme kommentteja valokuvista.

Yleinen tavoitteeni on osoittaa, että taiteella on sairaalassa merkitystä. Sen ei tarvitse kilpailla lääketieteen kanssa, mutta väitän, että sillä on paikkansa osana hoitoympäristöä. Kaikki eivät kiinnitä taiteeseen huomiota, mutta toisille se on tärkeää. Hymyilen salaa sydänjuuria myöten aina, kun saan jonkun meidän insinööreistä kiinni käytävägalleriasta. Tai joku kommentoi näyttelyä tai yksittäistä teosta. Yksi isoimpia kiitoksia minulle ovat olleet ne kommentit, jolloin joku on sanonut, että on minun kauttani alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota sairaalataiteeseen. 

Yksi herttaisin kommentti tuli eräältä osastolta, jossa tein taidemuuttoa varsinaisen muuton tieltä. Käytävällä vuoroaan odottanut vanha mies kysyi: "Et kai sinä vie sitä lopullisesti pois?", kun nostin isokokoisen taulun seinältä mukaani. -En tietenkään. Tämä palautuu, kun yksikkö muuttaa uusiin tiloihin. "-No hyvä!", mies vastasi hymyillen. Asiakkaille ja potilaille taide on tärkeää. Sain jopa sähköpostin, jossa sairaalassa asioinut henkilö muistaa vuosikymmenten takaa tietyn maalauksen. "Missä se mahtaa nykyisin olla?" Vastasin, että teos kuuluu edelleen sairaalan kokoelmaan, mutta on siirtänyt paikkaansa. Kyseinen maalaus oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Tarkennettakoon, että minun on huomattavasti helpompaa etsiä sairaalan kokoelmasta taidetta, jos muistaa taiteilijan tai maalauksen nimen, tai vuosiluvun/-kymmenen. En ole vielä nähnyt läheskään kaikkia kokoelman teoksia itse, joten se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, jos muistaa vain "kukkataulun siltä ja siltä osastolta".

Edelleen eniten haasteita tuottaa päivittäinen ajanhallinta ja useiden kymmenien asioiden organisointi samanaikaisesti. Luulen, että olen tullut hieman armollisemmaksi siinä, että uskallan priorisoida asioita toisia enemmän. Se näyttäytyy ulospäin siten, että en pysty vastaamaan esimerkiksi taideteospyyntöihin sellaista vauhtia kuin itse tahtoisin. Tehtävälistalla kärkeen nousevat käynnissä olevien rakennushankkeiden (Uusi Sydän ja psykiatriatalo) taideasiat, koska niiden onnistumiseksi tehtäviin sisältyy kymmeniä muita työntekijöitä. Sairaalan toiminta jatkuu, vaikka en ehtisi sijoittaa yksittäistä teosta seinälle X. 

Sen sijaan, jotta rakennushankkeisiin sisällytetty taide saadaan pysymään mukana eri rakennusvaiheissa, on minun oltava jatkuvasti yhteistyössä paitsi kiinteistöhallinnon työntekijöiden myös erilaisten taiteilijoiden, arkkitehtien, suunnittelijoiden, rakentajien, asentajien, painotalojen jne. kanssa. Ja eri toimijoiden tehtävät ja aikataulut on asetettava yhteen, jotta rakentaminen pysyy aikataulussa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, miten paljon joudun tuijottamaan erilaisia pohjakuvia tai ottamaan esimerkiksi selvää valaisinominaisuuksista. Tämä on ihan uskomattoman monipuolinen työ.

Silloin kun alkaa tuntua, että en osaa tätä ja aikataulut painavat päälle, pysäytän itseni lauseella, jonka joku työkavereistani minulle ensimmäisen vuoden aikana sanoi: "Henna, kukaan ei ole vielä kuollut siihen, että seinältä puuttuu taulu." Tämä oli varsin suora kommentti, mutta se ei vähätellyt taiteen merkitystä, vaan laittoi asiat perspektiiviin. Sairaalan ydintoiminta pyörii, vaikka minä en ehtisi ripustaa teosta päivään X mennessä, tai jokin taideasia syystä tai toisesta viivästyisi. Kuten koronavuosi osoitti. Asioita meni aikataulullisesti uusiksi, mutta lopulta kaikki kuitenkin onnistui. Toki taideasiat vähän hankaloituvat viivästyessään, mutta aina löytyy keinoja saada asiat lopulta toimimaan.

Sanon välillä lauseen itselleni ääneen: ...kukaan ei kuole..., jolloin joku saattaa testata huumorintajuani vastaamalla: "-Ei sitä tiedä. Mieti miten paljon hyvää mieltä sinä tuot taiteella! Entä jos aiheutat jollekin sydänkohtauksen, kun se lempiteos ei enää olekaan seinällä?"

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Kuva: Sakari Partanen/KYS.

Positiivisella tavalla harmillisin puoli tässä työssä on se, että siellä työni "näkymättömällä" puolella tapahtuu niin paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, mutta niistä ei voi puhua. (Työkaverini tosin pääsevät todistamaan näitä riemunkiljahduksia reaaliaikaisesti.) Tämä Yasushi Koyaman lahjoittama Karhun kalaonni -veistos oli esimerkiksi sellainen, jota valmisteltiin vuoden verran. Tiedusteluja, sähköposteja, neuvotteluja, sopimuksia, kuljetusta ja tiedotusta. 

Joitain asioita valmistellaan taustalla jopa useita vuosia ennen kuin niistä on saatu mitään konkreettista nähtäväksi, saati tiedotettavaksi. Sen verran voin tässä vaiheessa kuitenkin paljastaa, että KYSin Uusi Sydän sairaalassa tulee olemaan Suomen hienoimmat hissi- ja hissiaulataideteokset! Tekisi mieli huutaa tästä ympäri kyliä, mutta maltan mieleni. Pääsette näkemään nekin, kun aika on.

Tämä 2-vuotias on oppinut jo kävelemään, mutta juoksemisen opetteluun menee vielä hetki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti