tiistai 19. syyskuuta 2023

Positiivinen psykologia

"Pakko kysyä, että ootko sä opiskellut positiivista psykologiaa?" -lauseen kuultuani huomasin pysähtyväni ajattelemaan, että jotain hyvää elämä on minulle opettanut. En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen joutunut ratkomaan erilaisia tilanteita ja kokemuksen kautta olen todennut, että asioita saa parhaiten muutettua positiivisen toimintamallin kautta. Koen, että minulla on luontainen tarve saada asiat kääntymään hyväksi ja olen valmis tekemään sen eteen paljon töitä. Koen, että mitä paremmin ihmiset ympärilläni voivat, sitä paremmin voin itsekin. Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja yrittää ymmärtää erilaisia - vastakkaisiakin näkemyksiä - koska se lisää ymmärrystäni muista. Mutta samalla se opettaa aina eniten minusta itsestäni, millainen olen tai en ole. Siksi haluan keskittyä nimenomaan hyvään ja sen vaalimiseen. (Tässäkin voi mennä valitettavasti äärimmäisyyksiin.)

Turha kuitenkaan kuvitella, että olisin maailman positiivisin ihminen. Olen (ollut) todella haastava ja temperamenttinen persoona joka tietää, miten asiat ovat ja miten ne tulisi tehdä. Tässäkin asiassa on onneksi vuosien aikana tapahtunut luonnollista kasvamista siihen ajatukseen, ettei aina tarvitse itse tietää kaikkea. On ihan ok sanoa, että en tiedä, eikä se tee minusta yhtään vähempiarvoista. On ihan ok sanoa, että en osaa ja voin pyytää apua. (Opettelen tätä edelleen.) Tämän koen positiivisen psykologian merkkinä, mutta se on vaatinut ympäristöltä sitä, että minua on kannateltu omana itsenäni ja "osaamattomana" silloin, kun olen osoittanut olevani "heikko". Uskon siihen yleismaailmalliseen toteamukseen, että lopulta ainoa asia johon voin itse vaikuttaa (opettelemalla tai olemalla opettelematta), on minä itse.

Ajattelen, että määrätietoisuus ja vahva temperamentti ovat myös tuoneet minut tähän missä tänään olen. Olen puskenut itseäni ammatillisesti eteenpäin silloinkin, kun en ole ollut ihan varma suunnasta. Koen, että ammatillistakin osaamista enemmän olen vahvimmillani sosiaalisissa tilanteissa. En väitä, että kaikki sosiaaliset tilanteet olisivat aina helppoja tai mukavia, mutta se taistele-temperamentti puskee läpi näistäkin tilanteista. Usko hyvään, ja nimenomaan yhteiseen hyvään, on tarkoittanut minulle töissä sitä, että olen parhaimmillani tiimipelaajana. Haluan pelata tiimini hyväksi ja tällä hetkellä tiimini on kiinteistöhallinto. Näen tämän vähän samalla tavalla kuin Suomen jääkiekkopelit. Sinne on valittu tietyt pelaajat edustamaan Suomea ja voittamaan mestaruus. Minä kuulun kiinteistöhallinnon joukkueeseen ja me pelaamme Pohjois-Savon hyvinvointialueen puolesta.

Aiemmin pelasin museokentän joukkueessa koko Suomen kulttuuriperinnön säilyttämisen puolesta. Ero aiempaan on siinä, että aiemmassa joukkueessani oli saman alan ammattilaisia enemmän. Koin olevani osa "hyökkäystiimiä", kun jaoimme yhdessä esimerkiksi näyttelysuunnittelun ja -rakentamisen, artikkelien kirjoittamisen ja kokoelmanhallinnan. Saatoimme jakaa ajatuksiamme strategioista kuinka etenemme yhdessä. Nyt välillä tuntuu, että minä olen nykyisen joukkueeni ainut maalivahti, jonka vastuulle on annettu kaikki hyvinvointialueen taideasiat. Olo ei ole yksinäinen, koska minulla on ne hyökkääjät ja puolustajat joukkueessani, mutta minulla ei ole mahdollisuutta tehdä vaihtoja kentällä samalla tavoin kuin hyökkääjien ja puolustajien. Minä seison siellä maalin edessä ja toivon, että pelaamme hyvin yhteen.

Ja mehän pelaamme hyvin. Mutta sen "tiimihyökkääjän" tittelin vaihduttua "maalivahtiin" minun on pitänyt opetella olemaan enemmän vastuussa omista tekemisistäni. Kun on pitänyt esitellä KYSin, ja nykyisin Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasioita, ei ole muita työntekijöitä esittelemässä asiaa kuin minä. Näissä tilanteissa olen joutunut välillä sosiaalisesti ja henkisesti itselleni haastaviin ja pelottaviin hetkiin, vaikka tietäisin, että asiasisältö on tuttu ja seison täysin asioiden takana. Nyt uskallan tämän jo kertoa, kun asiasta on kulunut tarpeeksi aikaa. Yksi vaikeimmista hetkistä itselleni on ollut esitellä ja perustella taidehankintoja silloisen sairaanhoitopiirin johtoryhmälle. Jännitin tilannetta etukäteen niin paljon, että kävin ennen kokousta vessassa purkamassa ahdistuksen itkuna, että en pysty tähän, en halua tehdä tätä, enkö voi delegoida tätä jollekin muulle? En tietenkään voinut. Kokous järjestettiin onneksi Teamsinä ja selviydyin siitä olosuhteisiin nähden hyvin. Työkaverini tuli kiittelemään esitystä, jolloin kerroin kokousta edeltäneestä ahdistuskohtauksesta. Hän ei voinut edes kuvitella, että niin oli käynyt, sillä olemuksestani ei ollut näkynyt mitään ulospäin.  

Positiivisen psykologian näkökulmasta koen jokaisen henkisen haasteen otteluna, joka pitää käydä, jos haluan kehittyä ihmisenä ja työntekijänä. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavia tilanteita tulee nykyisin onneksi harvoin, koska olen pakottautunut käymään ne pelottavatkin tilanteet läpi. Seuraava samanlainen tilanne ei enää tunnukaan niin vaikealta, kun on jo yksi voitto-ottelu takana. Tämä sama päätee myös silloin, jos tarvitsee käydä kriittistä keskustelua jonkun työkaverin kanssa. Ei tietenkään ole mukavaa nostaa ikäviä asioita esille, mutta mikäli jokin asia alkaa vaivaamaan, se pitää käydä läpi, jotta pienestä asiasta, tilanteesta tai hetkestä ei kasva suhteettoman suurta. Näissä tilanteissa on vaikeaa pysyä neutraalina, jos koen itse olevani väärinkohdeltu. Mutta nämä ovat myös niitä tilanteita, jolloin sosiaalisista taidoista on eniten hyötyä. Vältän syyttämistä ja käännän tietoisesti ajatuksen siihen kysymykseen, miksi se toinen toimi niin kuin toimi? Kun annan toiselle mahdollisuuden selittää käytöstään ja toimintaa, luon jo lähtökohtaisesti turvallisemman keskusteluilmapiirin meidän molempien välille. Harvoin kukaan haluaa tahallaan tuottaa toiselle harmia ja pahaa mieltä. Mutta siitä kehittyy harmia ja pahaa mieltä, jos asiaa ei toiselle kerro. "Ottelut" päättyvät tasapeliin, kun molemmat saavat kertoa näkökulmansa, ymmärrys puolin ja toisin toivottavasti syntyy, ja homma sinetöidään kädenpuristuksella.

En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen opetellut olemaan täysin oma itseni johon kuuluu avoimuus ja suora puhe. Ilmaisen iloni, suuttumukseni ja suruni täysin estottomasti, mikä usein hyväntahtoisesti huvittaa työkavereitani. Mutta samalla koen, että kaikkien tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on terveellisintä, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle (ja itselleen!) tehdä. Tämä tosin vaatii äärimmäistä luottamusta, johon olen vajaan kolmen vuoden aikana kasvanut. En minä todellakaan tullut kiinteistöhallintoon näin itsevarmoin ajatuksin ja tuntein, mutta olen äärimmäisen kiitollinen, että he ovat antaneet minun kuoriutua omaksi itsekseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti