Mieliala - Helsinki 1939-1945

"Syyskuussa 1944 Kallion sydämessä poltettiin salaisen mielialatiedustelun arkistoa. Tuhansia tavallisia suomalaisia oli edellisinä vuosina rekrytoitu raportoimaan mielialoista, huhuista ja toisinajattelusta työpaikoilla, kaupoissa, ruokaloissa, yleisissä saunoissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Tiedot välitettiin sodanjohdolle antamaan kuvaa siviilien mielenmaisemista, jotka vaikuttivat rintamasotilaiden taistelukykyyn. Samana syksynä loput aineistosta haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastunut osa konservoitiin 50 vuotta myöhemmin Kansallisarkistossa, ja tälle edelleen suljetulle arkistokokonaisuudelle perustuu HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon ensimmäinen yhteisnäyttely, Mieliala."

HAMissa oleva näyttelykokonaisuus esittelee erityisesti kuvataiteilijoiden näkemyksiä ja tulkintoja sodan keskeltä. Kävijän vastaanottavat kymmenet kaasunaamarit, näky joka on samaan aikaan vaikuttava ja pelottava. Lattiaan on teipattu sanoja, jotka ovat vaikuttaneet sodanaikaisiin mielialoihin Helsingissä (ja muuallakin): nälkä, säännöstely, keinottelu, huhut, propaganda, rintamatilanne, evakuoinnit, lehdistö ja radio. Mikä hätkähdytti listassa kenties eniten: kirkas tai pilvinen taivas eli ilmapommituksen todennäköisyys. 

Kaasusuojapuku, kypärät ja lyhdyt: Väestönsuojelumuseo, Helsinki. Kaasunaamarit: Helsingin kaupunginmuseo.

Näyttelyyn noustessa portaikossa oli esillä myös Erkki Karun video vuodelta 1934: "Meidän poikamme ilmassa - me maassa". Mustavalkoisessa videossa haalaripukuiset ja kaasunaamareihin sonnustautuneet henkilöt suorittivat esterataa.   

"1930-luvulla Suomen puolustusvoimat valmistelivat ja testasivat omaa kaasuasetta. Talvisodan alkaessa pelättiin, että myös vihollinen käyttäisi kaupunkipommituksissa myrkkykaasuja. Kansalaiset ostivat kaasunaamareita apteekeista ja askartelivat niitä itse. Vielä alkuvuonna 1944 Helsingissä annettiin kaasusuojelukoulutusta."

Isoille valkokankaille oli heijastettu vanhoja valokuvia eri teemoilla. Esimerkiksi Helsingin rautatieasemasta kerrottiin näin: "Asemalla ja junissa liikkui Suomi, huhut, hämärämiehet ja trokarit."

Venny Soldan-Brofeldt: Kaivopuisto, 1940, öljy kankaalle. HAM Helsingin taidemuseo.

Maisemamaalausten osalta näyttelyssä esitetty Suomi-kuva ei näyttänyt synkältä tai sotaisalta. Kaupungista tehdyissä maalauksissa näyttäytyi aurinkoinen ja värikäs pääkaupunki. Osa näytti yhtä kauniilta kuin postikorttimaisemat. Kenties tällä haluttiin ylläpitää positiivista mieltä. Esitettiinhän iltamissakin rillumarei-musiikkia, ja elokuva-alalla pääosassa olivat huumori ja historialliset romanssit (viimeksi mainitut kuuluvat omiin suosikkeihini ♥). Kansa kaipasi viihdettä. Suurimmiksi yleisömenestyksiksi muodostuivat Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). 

(Lähde: Suomalainen elokuvatuotanto 1940-49)

"Sota-ajan Helsingissä kuluttaminen oli kortilla, mutta edelleen osa kaupunkikulttuuria. Jonottamisesta ja hamstrauksesta tuli osa arkipäivää. Mielialatekijänä kuluttaminen oli viihteen tapaan kahtalaista: toisaalta ajavietto kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa auttoi unohtamaan synkät ajat, toisaalta hetken huolettomuus painoi omatuntoa."

"Varsinkin kuolleiden taiteilijain taidenäyttelyjen myyntimenestys on todistuksena yleisön ostokiihkosta. 21.3.1942."

"Naisväen keskuudessa mieliala on herkkä." 9.7.1941

"Jollain lailla levotonta ja huokailevaa tunnelmaa..." 21.3.1942

Tätä naisväkeä kuvaavissa maalauksissa tunnelma oli herkkä ja sensuelli. Takaa kuvattu alaston, muodikas kaupunkilaisnainen... Veistosrykelmä henkilöiden kasvoista oli vaikuttava asetelmakokonaisuus. Tunnelmat alkoivat kuitenkin seinien myötä muuttua synkemmiksi:

Elga Sesemann: Kuollut tyttö, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Etenkin Elga Sesemannin maalaukset olivat voimakkaita ja mielestäni jopa kantaaottavia. Näyttelyteksteissä kuitenkin kerrottiin:

"Helsinkiläiset taiteilijat heijastelivat teoksissaan omia ja yleisiä mielialoja. Heitä arvosteltiin siitä, että he eivät antautuneet kuvaamaan sotaa tai isänmaallisia teemoja. 

Elga Sesemann: Henkilökuva, 1945, öljy pahville. HAM Helsingin taidemuseo.

Gunvor Grönvik: Katutyö, 1944, öljy kankaalle. Kansallsgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Varsinkin työväestön piirissä ovat mielialat osittain sekaisin." 24.6.1941

"Naisia viedään gynekologiseen tarkastukseen Pengerkadun poliisiasemalta 29.11.1941."

Näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille myös tabuja:

"Jatkosodan aikana omaisuus- ja väkivaltarikokset lisääntyivät dramaattisesti, samoin sukupuolitaudit. Sörnäisten vankilassa oli satoja sotilasvankeja, Katajanokalla myös kuolemaantuomittuja. Pimennetty yökaupunki oli vaarallinen ja katu- ja naisrauha ajoittain päivälläkin juopottelun takia mennyttä. Tarjoilijattaria, irtolaisia ja tehtaiden väkeä vietiin pakolla tarkastuksiin sukupuolitautiklinikalle Eteläranta 10:een."

Elga Sesemann: Uunit, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Elga Sesemannin maalauksen näkymästä on kaksi teoriaa:

"Perimätiedon mukaan se kuvaa Tikkalan kartanon raunioita Viipurin maalaiskunnassa, mutta taiteilijan itsensä väitetään nimenneen maiseman Helsingin Arabiaksi. Teos saattaa siis kuvata Toukolan ja Arabian puutaloalueen pommitustuhoja helmikuun suurpommitusten jälkeen."

"Onko Suomella yleensä mitään mahdollisuuksia?" 5.9.1940

"Rintama on kaikkialla." 21.7.1941

"Ei pidä hurrata vielä!" 8.6.1942

"Kuinkahan tässä oikein mahtaa käydä?" 26.9.1942

Tabu on mielestäni edelleen Suomen ja Saksan yhteistyön esille nostaminen ja sodanaikainen propaganda. Mediassa voidaan näkyvästi osoitella Saksan ja Neuvostoliiton sodanaikaista propagandaa, mutta unohdetaan samalla, että osattiin sitä Suomessakin. Yle on koonnut mielenkiintoisen kokoelman Elävään arkistoon: Sota-ajan viihde ja propaganda. Näyttelyssä mennäänkin sitten kunnolla ytimeen:

"Propaganda-Aseveljet järjestivät toukokuussa 1942 Ateneumin tiloissa suomalaisten ja saksalaisten rintamavalokuvaajien ja -piirtäjien yhteisnäyttelyn. Avajaisissa oli mm. presidentti Ryti, ja näyttelyyn tutustuivat myös Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Dietl sekä Saksan yhteysupseeri Erfurth. Näyttelytiloissa oli keväisten koivunoksien lisäksi hakaristilippu, kansallissosialistien kotkatunnus sekä Hitlerin ja Mannerheimin rintakuvat. Näyttely sai kolmessa viikossa yli 20 000 kävijää."

Sotasaalisnäyttelyt messuhallissa 1940-1942.

"Sotamuseon järjestämissä suurnäyttelyissä esiteltiin puna-armeijan asejärjestelmiä sekä Kannakselta löytynyttä neuvostopropagandaa. Katseenvangitsijana hallin ilmatilassa leijui valtaisa puna-armeijan sulkupallo. [Myös HAMin katossa riippui sulkupallo!] Toinen suosikki oli Viipurista tuotu välirauhanaikainen politrukinhuone, neuvostovirkamiehen asunnon irtaimisto. Sotasaalisnäyttelyt saivat yhteensä  300 000 kävijää - Helsingissä oli jatkosodan aikana kirjoilla 250 000 asukasta."

Ester Helenius: Karjalaistyttö, 1941, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.

Näyttelyn herttainen ja samalla ylpeyttä aiheuttava yksityiskohta oli usko naistaiteilijoiden voimaan sodan keskellä:

"Ateneumin amanuenssi Aune Lindström kuratoi vuonna 1943 näyttelyn 43 suomalaisen naistaiteilijan ja -käsityöläisen teoksista. Stalingradin tappion jälkeen usko aseveljeen oli heikko, mutta naisten taiteella uskottiin olevan kulttuurisiteitä vahvistava ja optimismia valava vaikutus. Myyntinäyttely avattiin toukokuussa 1943 Berliinissä, josta se siirtyi Saksan miehittämille alueille, Wieniin ja Poseniin (Poznaniin)."

Tämä naistaiteilijoiden vientinäyttelyä kuvaava osio oli toteutettu upeasti! Teokset oli asetettu ikään kuin vanhoihin rahtilaatikoihin, ja näyttelytekstit oli kirjoitettu kuluneille rahtikirjan sivuille. Elämyksellinen oivallus!

Aimo Tukiainen: Sotilaan pää, 1940, marmori. Tampereen taidemuseo.

Näyttely oli tarinallistettu vahvasti. Kuraattorina ja ideapankkina onkin toiminut Anna Kortelainen, joka tunnetaan vetovoimaisista ja puhuttelevista näyttelyistään. Mieliala -näyttely vie tunnelmasta toiseen, mutta lopputulos ei jää surulliseksi. Siitä pitävät huolen viimeisen tilan mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi rantaelämää viettävistä lapsista. Silti oma katseeni hakeutui viimeisen tilan kahteen kasvokuvaan. Aimo Tukiainen on veistänyt kahden sotilaan kasvot. Valkoisessa marmorissa on nuoren sotilaan vahvat, sankarilliset kasvot. Vieressä on tummaan pronssiin veistetyt rosoiset, sokean invalidin kasvot. Rinnastus oli koskettava ja sai muistamaan tärkeän lauseen: sodassa ei ole koskaan voittajia. 

Aimo Tukiainen: Sokea (Invalidi), pronssi. Turun taidemuseo.

Näyttelytekstit olivat suomen, ruotsin ja englannin lisäksi myös venäjäksi. Kielellinen ja tiedollinen saavutettavuus on mielestäni tärkeää myös itänaapurimme kansalaisille. Vaikka katsommekin sodan lopputulosta eri tavoin, historialliset tosiasiat ovat tärkeitä ymmärtää ja muistaa (kaikkien osapuolten). Olin iloinen, että Mieliala -näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille sodan monimuotoinen mielialojen kirjo, ja sitä kautta sivuta myös historian (Suomen) kipupisteitä. HAMin sivuilla oli tiivistetty: "Näyttely esittelee sota-ajan Helsingin tärkeimpiä tapahtumapaikkoja, valojen ja varjojen maailmoja." Vaikka keskiössä onkin Helsinki, voi jokainen varmasti siirtää mielialojen tunnelmat myös muualle Suomeen (maailmaan).

Näin itsenäisyyspäivän jälkeisenä iltana historian tapahtumat saavat mielen kiitolliseksi siitä, mitä isovanhemmat ovat tehneet hyväksemme. He olivat taistelemassa meille itsenäistä ja vapaata Suomea. Samalla toivon, ettei kenenkään enää tarvitsisi käydä sotaa keskenään. Nykyisillä kansakunnilla olisi taisteltavaa yhdessä historian ja kaikkien edestä: mm. ilmastonmuutos, talouskriisit, rauhan turvaaminen, eriarvoisuuden ja suvaitsemattomuuden hävittäminen ja kulttuuriperinnön säilyttäminen. Isoja asioita ratkaistaviksi. 

Näyttelyn toinen osa on sijoitettu Hakasalmen huvilaan, jossa en valitettavasti tällä visiitilläni ehtinyt vierailla. Hakasalmen huvilan näyttelyssä teemana on "Helsingin evakuointien vaikutus mielialoihin. Kaikkein arvokkaimmaksi arvioitu vietiin Helsingistä maakuntiin ja jopa Ruotsiin asti: lapset, naiset, vanhukset, tieteen ja taiteen aarteet, julkiset veistokset, kulttuuriperinnön merkkiteokset."

HAMin Mieliala -näyttely on esillä 1.3.2020 saakka.

Hakasalmen huvilassa Mieliala -näyttely on esillä 30.8.2020 saakka.

Lähde: HAMin näyttelytekstit.

Ps. Historiannälkäisille tiedoksi, että näyttelyyn liittyy myös itsenäinen rinnakkaisteos:
Mieliala: Helsinki 1939-1945 -kirja (Tammi, 2019).