Kesä puutarhassa

Syysleimu.

Edellinen kurkistus puutarhaan esitteli kevään myötä pihaan nousseita perennoja, ja ylipäänsä lumen alta paljastuneita kasveja. Kesän edetessä perennapenkin lajeja on tunnisteltu edelleen, ja vuodenajan kääntyessä syksyyn piha on antanut myös satoa.

Iiris / kurjenmiekka.

Ilahduin perennapenkin iiriksistä, mutta sain iiriksenmukuloita myös työkaveriltani. Tämä kaksivärinen keltainen on todella kaunis. Yllätyin, että se innostui kukkimaan jo istutusvuonna. Violetit kukkivat alkukesästä, mutta tämä keltainen on myöhäisempi lajike.

Ukontulikukka.

Tämä yllä oleva kukka oli pitkään mysteeri. Lehtien perusteella luulin sitä aluksi joksikin esikoksi, mutta sitten kukkavarsi vain kasvoi ja kasvoi pituutta... Lopulta kasvi tunnistettiin ukontulikukaksi, jota on entisaikoina käytetty rohtokasvina. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä kukkaa missään. Ystäväni bongasi kukan saaristosta ja ihmetteli kukkaa. Kerroin, että minun pihallani kasvaa samanlaisia ja toimitin hänelle kukan siemeniä. Ovat ilmeisen vähään tyytyväisiä, sillä kasvavat aurinkoisella, kuivalla rinteellä.

Kirkkaankeltaisen kevätpäivänliljan lisäksi perennapenkissä on myös myöhäiskesän lajike.

Rohtosuopayrtti / saippuakukka.

Heinäkuun puolivälissä perennapenkistä nousi taivaallisen ihana tuoksu. Tuoksu paikallistui rohtosuopayrttiin, joka tunnetaan myös nimellä saippuakukka. Tätäkin on aikoinaan käytetty rohtokasvina: juuresta valmistetun teen parannuskohteina olivat mm. maksa, ummetus ja itsepintainen yskä. Saippuakukka -nimitys viittaa kasvin juurten sisältämiin saponiineihin, jotka veteen sekoitettuina kuohuvat saippuan tavoin. Saponiineilla ei ole lipeämäistä vaikutusta, minkä vuoksi ne sopivat hyvin esimerkiksi silkin ja villan pesuun. Tuoksun vuoksi olen pitänyt näitä myös sisällä maljakossa.

Omenapuista olen erityisen ylpeä. Runsaasta leikkaamisesta huolimatta puut ovat tehneet runsaan sadon. Valitettavasti myös muumio-omenoita on paljon. Paljon menee siis suoraan roskiin. Omenapuun leikkaus antoi ohjeita myös tuleville luumupuun ja tyrnipuiden leikkaamisille. Nyt alkaa olla ymmärrys ja ote siihen, mistä ja miten oksia tulee leikata, jotta kasvua ohjataan oikeaan suuntaan.

Pihassa on kuusi mustaviinimarjapensasta, joista kaksi on sen verran suuria, että sato on minun tarpeisiini hyvä. Lahjoitin osan marjoista serkulleni. Punaisia viinimarjapensaita ei ole lainkaan. Mikä ei harmita, sillä en ole varsinaisesti punaisten viinimarjojen ystävä. 

Pääsin kosketuksiin luonnon ihmeellisyyden kanssa marjoja poimiessani. Tökkäsin kädelläni pehmeää "oksaa", joka osoittautuikin perhosen toukaksi. Ihan sataprosenttisen varma en ole tunnistuksestani, mutta veikkaan että kyseessä oli luumumittarin toukka.

Kyllä, tuo marjasta kiinnipitävä "oksa" on elävä toukka.

Tyrnisato näyttää myös hyvältä. Ongelmana on vain se, että en tiedä yhtään miten näitä pitäisi hyödyntää. Tiedän niiden superterveellisyyden ja sen vuoksi olen sadosta iloinen, mutta happamia marjoja ei syö kovin montaa ihan vain huvikseen. Toinen serkkuni vinkkasi, että pakastamalla ja jäisinä marjojen happamuus ei ole niin voimakas.  

Pihalla oleskellessa parasta on ehdottomasti se, että nyt lintuja ja muita eläimiä näkee paremmin. Kerrostaloasunnossa ja kaupungilla ollessa näkee kyllä lintuja, mutta nyt omalla pihalla niiden toimia ehtii tutkia ja tarkkailla. Kuten esimerkiksi tuo yllä olevassa kuvassa oleva jänis/rusakko. Se on viihtynyt pihassa keväästä saakka tasaisin väliajoin, tosin nyt viimeisimmän kuukauden aikana vähemmän. Yllättävää kyllä, perennapenkki ja muut kukat ovat saaneet olla rauhassa. (Kerran yllätin sen jyrsimästä kuvassa näkyvää matalaa keltaista kukkaa...) Minulla oli pihalla pitkän aikaa oma voikukankitkijä, kun pitkäkorva tuli aamuin illoin napostelemaan pihan voikukkia. 

Puoliksi syöty karviaismarja.

Lintujakin olen nähnyt paljon, tosin en ole kovin hyvä tunnistamaan niitä, kuten en kukkiakaan. Perinteiset sini-, tali- ja hömötiaiset tunnistan, mutta selvityksen alla on pieni "kolibrimaisesti" omenapuussani lentävä lintu. Linnut tuntuvat myös yllättävän rohkeilta. Istuvat parhaimmillaan metrin päässä lähipuussa samalla kun poimin marjoja.

Viimeisiä karviaismarjoja poimiessani tapasin kasvotusten myös pihassa viihtyneen oravan. Olen nähnyt ikkunasta sen (kenties sama yksilö?) kantavan naapurissa asuvan papan tontilta tälle puolelle jotain. Orava pomppii nurmikkoa pitkin tontilta toiselle ja kaivaa pihalle kuopan, jonka talsii sitten etukäpälillään nopeasti tiiviiksi. 

Olin siis poimimassa karviaismarjoja, kun huomasin oravan taas pomppivan pihalla. Se kävi syömässä maahan pudonneita omenoita eikä huomannut minua. Toisella pomppimiskerralla orava huomasi minut ja jähmettyi hetkeksi paikalleen. Jatkoin poimimista ja orava ilmeisesti huomasi ettei minusta ole vaaraa. Sen sijaan se kierteli hetken aikaa maassa ympärilläni, kunnes hyppäsi mongolianvaahteraan. Kaksi karviaismarjapensasta sijaitsee vaahteran alla. Orava kiipesi pääni yläpuolelle kaartuvaan oksaan, otti tiukan katsekontaktin, nosti häntänsä ja alkoi säksättää minulle. Minua alkoi naurattaa. Orava tuli kovistelemaan minua omalla pihallani! En hätistellyt sitä pois vaan siirryin metrin kauemmas, viereiseen karviaispensaaseen. Orava säksätti hetken, mutta luovutti kun huomasi ettei saa minua kokonaan katoamaan. Jatkoin marjojen keräämistä ja orava tuli siihen metrin päähän. Se kiipesi pensastukien päälle ja alkoi napostella karviaismarjoja viereisestä pensaasta. Tässä vaiheessa minulle selvisi miksi pensaassa oli ollut ihmeellisiä, puoliksi syötyjä marjoja. Orava tietysti suutuksissaan ajatteli, että nyt se ihminen vie kaikki hänen marjansa! Eiköhän me molemmat tuolle pihalle kuitenkin mahduta... :D

Osa kävijöistä on enemmän tai vähemmän vihjannut pihan suuresta koosta ja sen haasteellisuudesta (työllistävyydestä). Minun mielestäni ainut pakollinen asia on kesällä nurmikon leikkaaminen ja talvella lumen kolaaminen. Maailma ei kaadu vaikka kukkapenkkiä ei kitkisi tai pensaista ei kaikkia marjoja joka vuosi keräisi. Mutta rehellisyyden nimissä minä nautin tästä uudesta harrastuksesta(?). Yllä olevassa kuvassa näkyy rikkakasvien peittämä kukkapenkki eikä se minua ole haitannut. Kunnes sitten eräänä päivänä tuntui siltä, että olisi kiva puuhastella pihalla jotain. Joten rikkakasvien alta paljastui matala kivikkokasvien penkki, jonne mahtuisi näköjään istuttamaan vielä jotain...

Tämä seuraava kuuluu myös sarjaan "ei ole mikään pakko, mutta onpahan puuhasteltavaa". Naapurin tontilta leviää leppä todella tehokkaasti ja sen huomasin silloin, kun nurmikon leikkaamisten välillä oli tarpeeksi pitkä väli. Tontin rajalta luikertelee pienissä jonoissa lepän taimia. Nämä voisi aivan hyvin ajaa matalaksi ruohonleikkurilla, mutta juurineen kitkeminen pitää ne poissa pidempään. Juuret ovat onneksi melko pinnassa, joten koko pihaa ei tarvitse myllätä nurin. Ja voi sitä tunnetta, kun saa kerralla nostettua pitkän juuren!

Niin kuin kaikilla, arjessa on niitä hetkiä, kun olo on puuhakkaampi ja toisena hetkenä ei huvita tehdä yhtään mitään. Laiskoina päivinä köllötellään sohvalla. Sitä köllöttelyä voisi opetella vielä vähän enemmän. Lomallakin ajattelin, että lukisin enemmän kirjoja, mutta niin sitä vain tuli puuhasteltua enemmän sekä sisällä että ulkona. Arjen luksusta on ensimmäistä kertaa elämässä oleva oma pyykkikone. Ei tarvitse pelätä, että pyykkitupa on varattu ja kuivaushuone täysi. Pyykkiä voi pestä juuri silloin kun huvittaa. Ja kesällä yksi parhaista tuoksuista (sen saippuakukan lisäksi) on pihalla kuivuva pyykki.

Puutarhaan ja pihaan on tutustuttu kesän aikana enemmän, mutta en edelleenkään koe olevani puutarhuri. Pidän näiden asioiden opettelusta ja pihan tutkimisesta, mutta kaukana ollaan vielä niistä mummojeni marttavinkeistä. Minä taidan olla sellaista: "mitä ei osata, opetellaan Googlesta ja katsotaan YouTubesta" -sukupolvea. Ja hyvin on toistaiseksi mennyt.

Mukavaa kun kuljette mukana. Nautitaan loppukesästä.