Viggo Wallensköld

Viggo Wallensköld: Kone 1 (2019); Isä (2020); Matruusi (2020), öljy kankaalle.

Ehdin käydä katsomassa Galleria Halmetojassa Viggo Wallensköldin näyttelyn Memorial Sermon. Galleria oli täynnä  muotokuvia, vaikka teokset eivät ole muotokuvia sanan varsinaisessa merkityksessä. Wallensköldin henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta, hän ei käytä malleja, vaikka taiteilija kertookin  niissä olevan viitteitä hänen omiin kokemuksiinsa. Joissain maalauksissa on aistittavissa viitteitä myös taidehistorian klassikoihin. "Minulle on hyvin tärkeää pystyä eläytymään aiheisiini. Kuvaan usein henkilöitä, jotka elävät omassa rajoitetussa maailmassaan. Se on kuitenkin heille todellisin maailma", Wallensköld kertoo. Näyttelyesitteessä teoksia kuvailtiin näin: "Teokset ovat kuin muistopuheita, joissa kerrotaan ihmisistä, joita emme tunne ja joita emme voi enää tavata."

Teosten keskellä oli pysähtynyt tunnelma. Hieman samanlainen kuin flaamilaisten mestarien äärellä. Joidenkin Wallensköldin maalausten hahmot toivat mieleen Jan van Eyckin muotokuvat. Silmissä on jotain tuttua ja voimakasta. Vaikka tunnelma on pysähtynyt, se ei ole tyhjä. Päinvastoin, intensiteetti on koukuttavaa. Valtaosa henkilöhahmoista on kuvattu yksin, katse kohti jotakin mitä katsoja ei näe. Silti teoksen ääressä syntyy illuusio keskustelusta; katsojan ja maalauksen, tai maalauksen hahmon ja jonkin näkymättömän välillä. Hahmot ovat tyyniä ja rauhallisia, mutta kaikissa on jokin ärsyke, joka kiehtoo katsetta ja herättää kysymyksiä. Yhteen puristetut huulet, toisiaan koskettavat sormenpäät, sovitusnuken vartalo, alaston keho tai katseen suunta.

Viggo Wallensköld: Friherrinnan (3.), yksityiskohta, 2020, öljy kankaalle.

Wallensköld on taidokas luomaan omannäköistään taidetta sivellintekniikasta riippumatta. Ajattelin ensin, että tunnelma syntyy nimenomaan voimakkaasta katseesta (silmistä), mutta samanlainen tunnelma oli aistittavissa myös teoksista, joissa kasvot oli maalattu hyvin ekspressiivisesti. 

Viggo Wallensköld: Kone (2.), yksityiskohta, 2020, öljy kankaalle.

Viggo Wallensköld: Hylly, yksityiskohta, 2020, öljy kankaalle.

Viggo Wallensköld: Leikki (2020); Joulu (2019-2020), Kylpyhuone (2020), öljy kankaalle.

Mikä ihme näissä teoksissa sitten kiehtoo? Pintapuolisesti näyttää siltä, että kuvissa olevat ihmiset vain pönöttävät. Kuin olisivat asettuneet maalattaviksi taiteilijan pyynnöstä. Yksityiskohdat luovat jokaiseen teokseen kuitenkin hyvin voimakkaan outouden, joka lukitsee katseen kohteeseensa. Maalauksissa on miehiä, joilla on rinnat, naisia, joilla on parta tai miehen sukupuolielimet, miehiä, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin, lyhytkasvuisuutta tai ylipainoa. Henkilöitä, joita kiellettäisiin katukuvassa tuijottamasta. Wallensköldin hahmot ovat kuitenkin hiljaa ja itsevarmoja. He ovat antautuneet katseelle ja katseltaviksi. Hahmot eivät ole uhreja, vaan rohkeasti sitä mitä ovat. Sinut itsensä kanssa. Ja minulla on lupa katsoa. 

Vetovoima on juuri tässä: voin katsoa häpeilemättä jotain, minkä tiedän olevan mielikuvituksen tuotetta, mutta silti voin nähdä siinä totuuden. Ihmisten rikkaan erilaisuuden ja inhimillisyyden. Wallensköld rikkoo taiteellaan tabuja, mutta tekee sen kauniisti. Hän luo hahmoja, jotka ovat sinut itsensä kanssa riippumatta ulkomuodosta (vaatteilla tai ilman). Hän näyttää katsojalle maailman, jonka toivoisi olevan totta: että jokainen saisi ja uskaltaisi olla oma itsensä juuri sellaisena kuin on. Ja mikä tärkeintä: tulisi hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

Viggo Wallensköld: Pyhimys (2019-2020); Enkeli (2014-2020), akryyli paperille.

Wallensköldin voimauttavat kuvat ovat ilmeisesti vedonneet yleisöön, sillä galleriassa taisi olla yhdellä kädellä laskettavissa ne teokset, joita ei oltu vielä myyty.

Viggo Wallensköldin näyttely päättyi Galleria Halmetojassa 11.10., mutta hänen taidettaan on parhaillaan esillä Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä 29.11.2020 saakka.