Aulangon kansallismaisemissa

Evästauko ennen maisemakierrosta pidettiin Joutsenlammen rannalla.

Hämeen linnasta siirryimme Aulangolle, joka tunnettiin aiemmin Luhtialan kylänä. Noissakaan maisemissa en ollut koskaan aiemmin käynyt, vaikka olin kuullut sanan Aulanko (pitkään se sekoittui ajatuksissani Puolankaan, au-uo, lanko-lanka, miltein sama).

Goottilaistyylinen Ruusulaakson paviljonki oli tarkoitettu yhdeksi herrojen ja rouvien varjoisaksi vilvoittelupaikaksi 1800-luvun lopussa.

Aulanko on suomalaissukuisen aatelisen, eversti Hugo Standertskjöldin (1844-1931) kunnianosoitus rakkautensa kohteelle, puolalaiselle kreivittärelle. Kreivitär ei kuitenkaan koskaan saapunut Suomeen. Standertskjöld loi mittavan omaisuutensa ja teollisuusuransa Venäjän kivääritehtaissa. Palattuaan Suomeen hän osti Kaukaan tehtaat (lankarullatehdas, puuhiomo ja höyrysaha) Lappeenrannan liepeiltä ja muutti ne selluloosayrityksiksi. Nykyään tehtaat ovat osa UPM-konsernia.

Mahtipontisuus välittyi mm. siitä, että eversti perusti Aulangon puistometsään kalanviljelylaitoksen ja yhden Suomen ensimmäisistä eläintarhoista, jossa pääsi ihmettelemään esimerkiksi mustia joutsenia ja tuhansia eksoottisia istutuksia. Kesäisin arvovaltaisia vieraita saapui Standertskjöldin viihdytettäväksi aina Etelä-Euroopasta saakka. Talvet isäntä asui Helsingissä.

Mahtipontisuuden rinnalla eversti oli myös ilmeinen romantikko, sillä Aulangolle nousi useita huvimajoja, onnentemppeli, rauniolinna ja tekolampia rakkaudenosoitukseksi kreivittärelle. Standertskjöld joutui kuitenkin tyytymään elämään kartanoissaan yksin, sillä Suomi oli ilmastoltaan kreivittärelle liian kylmä. Eversti oli kaikesta huolimatta tunnettu vieraanvaraisuudestaan ja suurista juhlistaan. Lisäksi hän omistautui valistusaatteelle ja rakasti taiteita, tuki taiteilijoita ja tieteenharjoittajia. Aikansa taiteilijat olivat erittäin tervetulleita ja kutsuttuja kartanoon.

Lapsettomaksi jäänyt Standertskjöld ei halunnut rasittaa kartanollaan ja puistometsän hoidolla sukulaisiaan, joten hän myi alueen tiloineen Hämeenlinnan kaupungille vuonna 1926 sillä ehdolla, että puisto säilyisi kaupunkilaisten vapaassa virkistyskäytössä. Ranskalaista barokkia jäljittelevä Karlbergin kartano toimi myynnin jälkeen hotellina, joka paloi kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin 1928. Väliaikaisen puisen hotellirakennuksen jälkeen vuonna 1938 paikalle kohosi funkkistyylinen hotelli, jonka suunnittelivat Märta Blomstedt ja Matti Lampén. Aulangon tilan puistometsä julistettiin luonnonsuojelualueeksi vuonna 1930. 

Graniittisen näkötornin suunnitteli Waldemar Aspelin vuonna 1907.

Standertskjöld rakennutti Aulankovuoren huipulle, 150 metrin korkeuteen vedenpinnasta, näkötornin vuonna 1907. Waldemar Aspelinin suunnittelema graniittinen torni on 33 metriä korkea. Torniin on vapaa pääsy ja se on avoinna toukokuusta syyskuun loppuun saakka. Huipulta avautuu näköala Vanajaveden laaksoon, joka on yksi kansallismaisemistamme. Tornin juurella, entisessä metsänvartijan asunnossa, toimii nykyisin kesäkahvila.

Ihan liian monen portaan jälkeen maisema on palkitseva.

Tornin juurella sijaitsee myös vuonna 1934 valmistunut näköalatasanne, josta on näkymä Aulankojärvelle päin. Näköalatasanteen alapuolella on toinen tasanne, jossa on Lennart Segerstrålen maalaama metsästysaiheinen fresko. 

Yksityiskohta Lennart Segerstålen freskosta (1934).

Mikäli pohjelihaksissa riittää torniin kiipeämisen (ja sieltä alastulon) jälkeen vielä puhtia, näköalatasanteelta laskeutuu vielä 322(!) kiviporrasta alas Aulankovuoren viertä. Vuoren kallioon on hakattu syvennys, johon on sijoitettu Robert Stigellin veistämä Karhut-teos (1906).

Näistä se 322:n portaan laskeutuminen alkaa...

Robert Stigell: Karhut, vuolukivi, 1906.

Robert Stigell veisti karhuperheen Standertskjöldin toimeksiantamana ja täytyy sanoa, että en ihan heti olisi arvannut sitä Stigellin työksi. Kuvanveistäjähän on kenties tunnetumpi Helsingin Tähtitorninmäellä sijaitsevasta Haaksirikkoiset (1898) teoksesta. Toisaalta, onhan noissa nalleissakin havaittavissa hieman samanlaista sommitelmaa.

Karhuluola oli kuumana päivänä ihanan viileä (mutta kostea), jossa oli hyvä hengähtää se hetki, että piti kavuta ne 322 porrasta vielä ylöskin. Me nimittäin teimme niin, että kävimme ensin karhuluolassa ja vasta sen jälkeen näkötornissa, joten portaita tuli tuona päivänä kiivettyä... Vinkiksi siis muille, että suosittelen ensin kiipeämistä näkötorniin, sieltä alas kenties kahvilaan jätskille/kahville, ja siitä sitten alas karhuluolaan ja polkua pitkin paikoitusalueelle. Näin ei tarvitse kulkea portaita edestakaisin. 

Mutta olipahan maisemat (ja jalkatreeni)!